Kerron sulle mitä mä teen nyt

Toista vuotta taukoa, melkoisen hyvä suoritus jopa minulta. Mutta hei, täällä edelleen heilutaan.

Mitkä asiat ovat pysyneet:

-Asumme yhä samassa kodikkaassa kaksiossamme
-Perheemme koko on edelleen 2 henkeä (ja mummoni kidnappaama kissa, lasken omakseni, vaikka tyytyväisenä on jo tovin asustellut mummoni luona).
-Olen yhä ajoittain epävarma ja ailahteleva kehonkuvani suhteen
-Olen yhtä ärsyttävän oikeassa (kaikessa) kuin aina ennenkin

Mitkä asiat ovat muuttuneet:

-heivasin entiset opintoni ja vaihdoin alan viittomakielen opiskeluun. Unelmia kohti beibet, tämä on enemmän kuin juuri sitä, mitä olen halunnut jo vuosia.
-Poikaseni parin vuoden tiivis puheterapia on tuottanut tulosta, ja saadaan ehkä alkaa purkaa puheterapiaa enää harvakseltaan toteutettaviksi seuranta- ja ohjauskäynneiksi. Ette usko miten iloinen ja helpottunut olen.


En minä tiedä onko mikään konkreettisesti muuten muuttunut. Sama pää, samat ajatukset, uudet ajatukset, sama nainen ja muuttuva nainen. Elämä etenee pitkästä aikaa jotain tavoitteita kohti eikä vain tunnu ajelehtemiselta. Syksyllä oli melkoisia vaikeuksia saada arki sopimaan uusiin uomiinsa. Päätoiminen korkeakouluopiskelu, vuorotyöt ja yhden vanhemman perheen pään vastuu kaiken tämän yhteensovittamisesta - niin että kaikelle riittää aikaa ja kaikki säilyvät hengissä ja melkein tyytyväisinäkin - oli kuulkaa melkoinen syksy. Nyt olen päässyt tilanteen herraksi ja juuri lisäsin aikatauluumme poikaselle vielä säännöllisen harrastuksen. Oon nääs supernainen!

Mitä oikeasti teen yksin kotona

Eräs naamakirjan videopätkä (kuvateksti jotain tyyliin "mitä teen kotona kun kukaan ei ole näkemässä" tms) herätti pohtimaan, mitä kaikkea dorkaa touhuan kotona. Mitkä asiat jätän tekemättä, jos joku muu on näkemässä tai edes samassa asunnossa? Lasta ei lasketa, hän saa aidon annoksen minua kaikessa karmeudessaankin.

Minä:

-Kaivan nenää, paljon. Pesen myös käteni tämän jälkeen, ei tarvitse pelätä räkäpaakkuja
-Peilailen itseäni, enemmän tai vähemmän vaatteita päällä, erilaisissa asennoissa, nähdäkseni missä näytän ihan hirveältä tai yrittäen näyttää ei-niin-hirveältä. Alastonpeilailut ennen suihkua on ihan parasta antia.
-Haahuilen pitkiä aikoja ilman paitaa/housuja/mitään vaatteita.
-Käyn kuvitteellisen keskustelukumppanin kanssa pitkiä keskusteluja, tai no monologeja, milloin mistäkin. Joskus myös englanniksi ja ruotsiksi. Ruotsi vähän tökkii, pitää useimmiten vaihtaa englanniksi, kun sanasto loppuu kesken. Useimmiten puhun aiheista, joista ehkä haluaisinkin kuvitellun tyypin kanssa puhua tai jotain mitä haluaisin hänelle selittää.
-Syön kummallisia ruokayhdistelmiä. Eilinen bravuuri: ruisleipää oivariinilla, valkohomejuustolla ja vadelmahillolla. Kokeilkaa,
-Hiplaan tissejäni. Siis tämä ei ole mitenkään eroottisesti sävyttynyttä toimintaa, kunhan nyt hipelöin. En osaa selittää. Ehkä joku sama mekanismi, kun miehet kaivelee aina niitä muniaan?

Näitä olikin yllättävän vähän. Kai sitä muutakin hölmöä tulee yksin ollessa touhuiltua, mutta kuuluu asiaan.

Olen nyt toista tai kolmatta (ei voi muistaa) kertaa parin kuukauden sisään flunssassa. Raskasta, arki rullaa eteenpäin samalla tohinalla kuin ennenkin, vaikka minusta pelkkä oleminen on välillä vähän vaikeaa. Lapsen päiväkodissa jyllää vesirokko. Luojan kiitos oma lapsoseni on rokotettu sitä vastaan, tästä nyt puuttuisikin vielä se pilkullinen ja kutiseva lapsi. Peukut pystyyn siis rokotteen antaman suojan pitävyyden puolesta.

Olen muuten hurahtanut jouluun. Minä! Aina semisti anti-jouluihmisenä tunnettu. Kortit on askarreltu ja glögiäkin jo maisteltu. Odotan jo lehtien joululeivonnaisten reseptejä ja kaikkea sitä ärsyttävääkin hössötystä. Onko tämäkin sitä vanhaksi tulemista? No väliäkö tuolla, pidän tästä uudesta innostuksesta.

ps. Paitsi että se jouluaskartelu-hurahdus tuli aika kalliiksi. Löysin korillisen ihanaa askartelusälää, ei ole halpaa lystiä.

Kuinka sanoisit, jos et voisi sanoa?

Hienosti meikäläinen on tätä blogia viimeiset puoli vuotta hoidellut. Peukut siitä. Uskokaa tai älkää, täällä sitä silti yhä heilutaan. En edes viitsi tehdä mitään yhteenvetoa tuon puolen vuoden tapahtumista ja kuulumisista, en nimittäin kykene ajattelemaan niin pitkää aikajanaa kerrallaan, enkä totta puhuen edes tiedä mihin tuo aika on kulunut. Elämiseen, luulisin?

Poikanen on kasvanut 3-vuotiaaksi miehenaluksi. Päiväkoti ja aika ovat tehneet tehvävänsä, huomaan lähes päivittäin lapseni osaavan asioita, joita minä en enää hänelle olekaan opettanut tai joiden oppimista en ole ollut seuraamassa. Huikeaa! En edes tunne haikeutta siitä (vaikka olisihan se ihanaa, jos voisin hänet aina pitää pienenä ja suloisena poikasena), on ihanaa seurata tuota kehitystä.

Lapsen puheen kehityksen suhteenkin on päästy eteenpäin, mutta selville vesille lienee matkaa vielä joko paljon tai hyvin paljon. Kuukausien tauon jälkeen kävimme taas puheterapeutin luona. Yksittäiset sanat ovat muuttuneet lauseiksi, ilmaisu monipuolistunut, mutta jumissa ollaankin sitten melkein kaiken muun suhteen. Äänteitä puuttuu, niitä korvataan vaihtelevilla kirjaimilla ja puhe on auttamattoman epäselvää. Verbaalista dyspraksiaa puheterapeutti nyt väläytteli alustavaksi ja epäviralliseksi diagnoosiksi tämän hetken havaintojensa perusteella. Huojentavaa, mutta samalla aika hurjaa. Saatiin kotiin oma kuvakansio, jota nyt pitäisi vähän alkaa muokkailla omien tarpeidemme mukaiseksi ja totutella sitä käyttämään. Päiväkodin ja kodin väliseen tiedonkulkuun, mitä missäkin on tehty ja tapahtunut, tulee kuvitettu päiväkirja/reissuvihko.

Hieman jännitän, miten suurella panostuksella päiväkodissa näitä tukitoimia lähdetään toteuttamaan. En epäile heidän tahallaan lintsaavan tällaisissa asioissa, mutta noin isossa talossa ja henkilökunnan vaihtuessa yhtenään (vuoropäiväkoti, auki 24/7) on johdonmukainen toteutus mm. tuon kuvakansion käytön suhteen varmasti haasteellista. Tai ehtivätkö/muistavatko täyttää päiväkirjaa? No, se selvinnee, kun asian heille esittelen ja näen miten hommat alkavat sujua.

Myös alimman vammaistuen hakemisesta oli puhetta. Tuntuu hassulta, vaikka asiasta keskusteltaessa ihan loogiselta ja aiheelliselta sitten kuitenkin. Arjessa on paljon haasteita joita "normaalin" lapsen kanssa ei ole. Olen lapseni henkilökohtainen tulkki, joudun vastaamaan hänen puolestaan/tulkkaamaan hänen vastauksensa varmaan enemmän kuin 99% tilanteista, joissa joku lähipiirin ulkopuolinen henkilö hänelle puhuu. Työvuorojen säätäminen puheterapioiden suhteen (vapaatoiveet ovat ns. omia vapaita, eli niiden toteuttaminen saa vähentää työtuntejani eli ihan suora tulonmenetys on mahdollista). Viittomien opettelu ja kuvakommunikaatioon liittyvät hommat (etsi kuvia, opettele käyttämään, yritä opettaa siinä sivussa vähän muitakin, muista itse käyttää niitä, päivitä kuvia tarpeiden mukaan). Paljon asioita joista on tullut arkipäivää, mutta toki se on ylimääräistä työtä. Puhumattakaan siitä tahtojen taistelusta, kun lapsi ei tule ymmärretyksi ja seison ottamassa vastaan kaiken sen turhautuneen huudon. Ja se mahdollinen tulonmenetys ylimääräisistä vapaista. Kyllä, otan enemmän kuin mielelläni vastaan pienimmänkin avustuksen, jos sellaista on mahdollista hakea ja saada.

Minä ymmärrän kyllä lastani pääosin hyvin, olen oppinut hänen kielensä. Välillä on vaikea jopa ymmärtää, miksi joku muu ei omaan korvaani ihan selkeää lausetta/sanaa ymmärrä ollenkaan. Kun tuossa eräänä päivänä kirjasin lapseni omia ilmaisuja paperille, tuli hyvin selväksi mikseivät muut sitä ymmärrä. Tässä esimerkkejä yksittäisistä sanoista:

kyllä = kiuvva
laiva = haauva
banaani = pattititi
leipä = heihää
minä = mäja
nukkua  = huhhaa
pieni = piija

Voitte kuvitellä, kun tällaisia sanoja latoo peräkkäin lauseeksi, niin siitä ei ilman lapseni oman kielen tuntemista kovin helpolla ota selvää. On niitä oikeissa muodoissaankin olevia sanoa, mutta ikävä kyllä ne taitavat edelleen olla vähemmistönä. Minusta hänen oma kielensä on suloinen, mutta surullista kyllä sillä ei kovin pitkälle muiden kanssa pärjää. Onneksi apua on saatavilla ja eteenpäin mennään joka päivä.

Päivitystä

Totaalisesti olen laiskotellut tämän blogin suhteen viime aikoina. Mutta täällä sitä yhtä heilutaan ja hengitetään, kaikki voivat hyvin ja elämä rullaa. Pikakelauksella päivitykset viimeisistä ohi hujahtaneista viikoista ja asioiden saamista käänteistä, jos sellaisia on:


-Poikanen sai vihdoin, puolen vuoden odottelun jälkeen, ajan puheterapiaan. Vaikka emme ole siellä edes käyneet vielä, niin tuntuu kuin harteilta olisi tipahtanut suurin taakka ja huoli, nyt en ole enää ihan yksin tämän asian kanssa.
-Edellisestä voinee jo päätellä, että poikanen ei siis edelleenkään juuri puhu. Nyt on sentään alkanut äännellä suu auki (entisen yninän ja kröhimistä muistuttavien kurkkuäänien sijaan), vaikka eihän se mölinä kyllä vielä edes muistuta puhetta. Muutamia sanoja on tullut, mutta sanojen yhteismäärä edelleen alle 20.
-Päiväkotiuransakin lapsi aloitti, ihan mallikkaasti ja hienosti on mennyt. Itkuilta ja pieniltä ongelmilta/kommelluksilta ei ole vältytty (päiväkoti mm. unohti laittaa ei-kuivalle lapselle vaipan ja lapsi ui pissassa koska kukaan ei kurahousujen ja haalarin alta asiaa tietenkään huomannut, paitsi minä sitten kotona lasta riisuessa, sitten oli vähän ongelmia vaihtuneiden/hävinneiden tavaroiden kanssa ja jotain tällaisia pieniä hämminkejä).
-Minä olen todennut, että tissini eivät varmaan ikinä lopeta maidon tuotantoa kokonaan. Asiasta kysellessäni kävi ilmi, että en ole ilmeisesti ainut jolla on tätä ongelmaa. Miksei kukaan koskaan missään muista varoittaa tällaisista asioista? Kyllä meuhkataan maidon riittämisestä ja muusta, ei vaan muisteta sanoa, että sitten kun se riittää niin se ei ehkä koskaan enää lopukaan. Hah.




Minä olen ollut aivan käsittämättömän väsynyt jo pitkään. Älkääkä tulko ehdottelemaan mitään masennusta, tämä väsymys on fyysistä. Ei vaan jaksa, tuntuu kuin keho olisi lyijyä ja kaikki on raskasta ja vaivalloista, liikkuminenkin. Lisäksi ihan kirjaimellisesti väsyttää, siis nukuttaa, eikä se olotila poistu. Yksi selittävä tekijä jo löytyikin, Hb oli laskenut parissa kuukaudessa 150 -> 112. Vaikkei tuo arvo sinänsä hälyttävä vielä ole, niin tuo lähes 40 yksikön tipahdus on valtava eikä ihme, jos se kropassa tuntuu. Yritän nyt tsempata ravinnon suhteen ja popsin rautakuuria. Harkitsen jopa  punaisen lihan palauttamista väliaikaisesti ruokavaliooni, jos sillä saisi alkusysäyksen hemoglobiinin nousulle. Pahempi kuin joustaa vähän periaatteistaan on tämä olotila, ainakin nyt tuntuu siltä. Muilla on karkkipäiviä, meikällä on sitten kai jatkossa punaisen lihan päivä.


Palaillaan, olisi kyllä vaikka mitä juttuja kerrottavana, mutten viitsi kaikkea niputtaa tähän samaan kirjoitelmaan, ettei mene lukeminen puuduttavaksi.


ps. Meillä on vihdoin lunta, tein eilen ehkä maailman siisteimmän kissalumiveistoksen. Lapsi tiputti siltä pään noin minuutti valmistumisen jälkeen. Tää on niin tätä. Jos olisin tosi aikuinen, niin olisin osannut suhtautua siihen vaan huumorilla, mutta sisäinen kakarani kyllä älähti, kun hieno teokseni heti tuhottiin. Onneksi sentään maltoin pitää kieleni kurissa ja jupisin vain pääni sisällä harmissani.

Kypsää vanhemmuutta

Kun korkean kuumeen kourissa maannut taapero alkoi tänään yrjöämään syliini, oli valehtelematta ensimmäinen aivojeni minulle syöttämän ajatus "ei helvetti, ei enää tätä, nyt jos pakenet niin säästyt taudilta, JUOKSE JO!" En juossut, luonnollisestikaan, täällä sitä yhä ollaan. Mutta useamman yrjötaudin (lapsen sairastamana siis) kokeneena tiedän, että kun pari vuorokautta valvon lasta hoivatessa ja yrjöpyykkiä pestessä, niin seuraavaksi kohteena olen minä. Se on rankka maraton, pelkkä oma tautikin on rankkaa, mutta sitä edeltävä toisen hoivaaminen valvomisineen vie voimat jo ennen kuin itse aloittaa yrjöämisen. Yhdeltäkään taudilta en ole vielä säästynyt, joten toiveeni eivät ole korkealla tälläkään kertaa. Ihan turha lässyttää käsien pesusta ja käsihygieniasta. Kun lapsi yrjöilee päälleni, sänkyyni, ympäri asuntoa ja kipeänä raukkana liimautuu minuun kiinni kuin ylimääräiseksi raajaksi, niin käsien desinfiointi on taudin torjumisen suhteen jokseenkin turhaa.


Onneksi aktiiviset pakenemisajatukset kestivät vain muutaman sekunnin, sen jälkeen sain kytkettyä päälle "ei tässä mitään, tästä selvitään, noniin nyt pesulle ja pyykkäämään" -moodin päälle. Uh, peukut pystyssä, tästä selvitään taas.

Nopea yhteenveto ajatuksistani

Vajaan kolmen tunnin yöunien, kahden valtavan kahvikupillisen ja melkein ällöttävän terveellisen aamupalasmoothien jälkeen istuin bussissa, mieleni ollessa yllättävän zen olosuhteisiin nähden. Ok, ulkona tihuutti vettä ja paksu villatakki takin alla oli ehkä liikaa, mutta koin silti voittajafiiliksiä ollessani niinkin hyväntuulinen. Ja sitten se iski, se haju. Jumalauta, joku on pieraissut. Pieraissut täpötäydessä aamubussissa! En ihan äkkiä keksi mitään ällöttävämpää kuin haistella sitä tunkkaista lemua melkein koko loppumatkan. Zen oli poissa ja vitutti. Kuka ***** piereskelee bussissa, ihan oikeasti?

 

 

Aiheesta kolmanteen. Olen taas aktivoitunut käsitöiden saralla. Asusteita ja kodin tekstiileitä on parin viikon aikana valmistunut kiitettävää tahtia, ottaen huomioon kohtuullisen suuret määrät koulutehtäviä joita samalla on ollut pakko vääntää. Vuorokauden tunnit ovat aika vähissä, mutta niin kai ne ovat aina. Poikanen on innostunut käsitöistä myöskin. Kaivaessani puikot ja langat esille, vaatii hänkin oman keränsä lankaa ja alkaa kieputtaa sitä mitä mielikuvituksellisimmille solmuille, sitä on hauska salaa seurata.

 

ps. Onko se(kin) vanhuuden merkki, että vuodet eivät enää tunnu pitkiltä? Lapsena viikko oli ikuisuus, kuukaudet jo lähes absurdeja aikamääreitä. Nyt jokin vuoden päästä tapahtuva ei tunnu edes kaukaiselta. Tiedän, että ihan kohta se hetki on jo tässä, hyvä kun silmää ehtii räpäyttämään.

 

ps. vol2. Minähän imetin lastani 2v 2kk (tästä olen erittäin ylpeä ja edelleen mielessäni usein taputan itseäni olalle tämän suorituksen johdosta). Minusta on silti hämmentävää, että edelleen tissini tuottavat maitoa. Ei tietenkään mitenkään paljon, mutta vähänkin napakammin kun tissistä nappaa kiinni, niin maidolta ei voi välttyä. What, eikö tämä koskaan lopu, minkä loistavan lehmän maailma minussa menettikään.

Kuuntele

Sulje silmäsi ja keskity. Mitä kuulet ympärilläsi?

 

Olen viimeisten viikkojen aikana opetellut kuuntelemista. En muiden kuuntelemista (vaikka siinäkin olisi varaa kehittyä aika rutkasti), vaan ympäristön kuuntelemista. Se on kuin meditaatiota, siihen jää koukkuun. Suuri osa meitä ympäröivästä äänimaailmasa jää meiltä havaitsematta, tai se ei koskaan tavoita tietoisuuttamme, vaikka sen pakostikin kuulemme. Parhaiten sen huomaa keskellä vilkasta kaupunkia. Ensimmäisten sekuntien aikana havaitsee ilmiselvät äänet, ohiajavat autot, liikennevalojen piippauksen, bussin sihahdukset ovien avautuessa. Niiden alta alkaa kuulua muita ääniä: ihmisten askeleita, sanoja ja keskustelunpätkiä, kolahduksia. Niidenkin takaa paljastuu lisää ja lisää: tuulen mukana maata pitkin laahaava lehti, jokin kauempaa tuleva taisainen humina, tuuli, yksittäiset vesipisarat. Mitä kauemmin kuuntelee, sitä syvemmälle äänimaisemaan uppoaa. Se on fantastista, koko ajan löytää jotain uutta. Minusta tuntuu siltä, että kirjaimellisesti uppoan siihen äänien sekaan ja unohdan itseni.

 

Minä olen huono meditoimaan ja rentoutumaan, koska ajatukseni vaeltelevat ja mieleni poukkoilee. Tämä kuuntelu on ensimmäinen metodi, jolla saan ajatukseni tauolle ja voin keskittyä johonkin muuhun. Ainut ongelma on, että minulta se ainakin vaatii silmien sulkemisen, eikä kaikki onnistu silmät kiinni. Missasin tämän vuoksi bussin yksi aamu, sen jälkeen piti lopettaa kuunteluharjoitukset bussia odottaessa.

 

ps. Olen tulossa vanhaksi. Kaikennäköisiä vaivoja alkaa ilmaantua kroppaan. Polvi vihoittelee ja suolisto on sekaisin. Missä vaiheessa kaikkivoipainen, nuori ruumiini muuttui tällaiseksi? Liittyykö tämä lapsen saamiseen vai onko vain sattumaa, että vaivoja alkoi ilmaantua sen jälkeen? Entinen kroppani selvisi vuosikausien syömishäiriöistä, liiasta alkoholin kulutuksesta, tupakoinnista, vieläkin epäsäännöllisemmästä elämästä kuin nykyään, eikä tuntunut missään. Mutta auta armias, jos nyt vaikka syö muutaman päivän miten sattuu, kyllä vasta kertoo mielipiteensä aika ärhäkkäästi.

 

Vai onko tässä nyt käynyt niin, että nuoruuteni laiminlyönnit kehoani kohtaan kostautuvat nyt? Olisi ehkä pitänyt jättää muutama syömishäröilyvuosi toteuttamatta.

 

 

Tapaaminen ja tirkistelyä

Tapasin eilen ihmisen, jota en ole nähnyt lähes 3 vuoteen. Vilaukselta kyllä, mutta ei ole ollut mahdollisuutta edes vaihtaa kuulumisia. Tämän kohtaamisen (joka hieman venyi) jälkeen kotiin palatessani hymyilytti. Aamullakin vielä hymyilytti. Tuntuu, kuin olisin taas löytänyt osan siitä entisestä minästäni jota olen tiedostamattani kaivannut jo pitkään. Meidän kieroutunut ja erikoinen suhteemme oli juuri niin kieroutunut edelleen, mutta niin sen kuuluukin olla. Tajusin rakastavani sitä juuri sellaisena. Teki mieli rutistaa tyyppi halaukseen ja pussata poskelle ihan vain siksi, että se ihminen oli juuri niin ärsyttävän omanlaisensa kuin aina ennenkin. Nauratti, kun tarkkailin häntä silloin kun hän ei huomannut. Siinä se nyt oli, se sama ihminen jonka takia olen repinut hiuksia päästäni, jota olen loukannutkin joskus todella paljon, joka käytöksellään joskus on tehnyt hyvinkin selväksi ettei muka ole riippuvainen kenestäkään tai minusta ainakaan, joka kuitenkin nyt omalla eleettömällä tavallaan osoitti, että olen yhä tärkeä, mutta ei ikimaailmassa voisi sitä minulle myöntää. Siellä pienen baarin alakerrassa kahdestaan istuessa tuntui, kuin olisin taas palannut kotiin. En viittaa kodilla kyseiseen paikkaan, vaikka sielläkin on tullut lukuisia iltoja vietettyä, vaan siihen tunteeseen ja tunnelmaan.

 

Minun maailmani ei ollutkaan kadonnut, se on koko ajan ollut olemassa, minä itse olen vain yrittänyt sulkea sen pois mielestäni. Yli kaksi vuotta minun maailmani on rajoittunut jopa ajatusten tasolla lähinnä kotiin ja perheeseen, ihan kuin olisin jotenkin pettänyt sitä todellisuutta ajattelemalla kodin ulkopuolisia asioita.

ps. Sain eilen lahjoituksena tuntemattomalta ihmiseltä mp3-soittimen. Mikään sattuma tosin ei ollut kyseessä, vaan eräällä facebookin palstalla kyselin josko jollain olisi ylimääräisenä, sillä omani sanoi sopimuksensa irti. Tämä tosin ei ole oleellistä, oleellista oli saamani soittimen sisältämä musiikki. Kummallista, miten tuntui lähes tirkistelyltä käydä läpi niitä biisilistoja.  Edellinen omistaja ei siis ollut tyhjentänyt muistia.  Mietin ihan tosissani hetken aikaa, että pitäisikö poistaa ne, että onko toisen henkilökohtaisten soittolistojen kuunteleminen jo melkein loukkaus toisen yksityisyyttä vastaan.

En poistanut niitä, aloin kuunnella niitä. En voi olla pohtimatta, miksi juuri joku tietty biisi on valittu sinne. Kokoinaiset levyt ovat helpommin ymmärrettäviä, ehkä juuri se artisti on sen ihmisen suosikkeja. Mutta yksittäisille biiseille on yleensä aina tarkemmat syyt. Tosin voihan se syy olla vain se, että kyseinen biisi sattuu olemaan hyvä, mutta omilta soittolistoilta ja soittimista on aina löytynyt paljon yksittäisiä biisejä, jotka tavalla tai toisella ovat minulle tärkeitä muistoja ja melkein kuin pala menneisyyttäni. Nyt minä sitten kuuntelen jonkun toisen menneisyyttä, tietämättä edes mitä ne kappaleet sille toiselle ovat merkinneet ja miksi. On se vähän tirkistelyä.

 

 

Asioita joista pidän

·         Hetken aikaa laukussa matkanneet eväsleivät. Tiedän, että monen mielestä hieman löllöksi muuttunut juusto ja mahdollisesti kasvisten nesteistä vettynyt leipä on kauhistus, mutta minä jostain kummasta syystä olen hyvin tykästynyt tuohon leivän kokemaan muutokseen

·         Ruisleipä valkohomejuuston ja vadelmahillon kera (kun kerran nyt leivästä aloin puhua, niin jatketaan samalla linjalla). Keksin tämän yhdistelmän kerran humala/laskuhumala/krapula – tilassa eräällä pitkällä ja sekavalla mökkireissulla. Aamun valjetessa oli nälkä ja väsy, jääkaapissa oli mitä erinäisimpiä aineksia muttei oikein mitään yhdistelykelpoista. Niinpä valitsin nämä ainekset ihan vaan mieltymysteni perusteella ja edelleen se toimii. Toimii myös pelkästään juuston ja hillon kera, leipä ei välttämätön.

·         Sytytetyn/sammutetun tulitikun tuoksu

·         Bensan tuoksu. Aah, muistan lapsuudesta, kun isän kyydissä aina huoltoasemalla tankatessa oli pakko saada veivata ikkuna auki ja vetää keuhkoihin tuota huumaavaa tuoksua. Tämä on ehkä ainut syy, miksi kaipaan yksityisautoilua. Kuka ottaisi minut mukaansa tankkausreissulle?

·         Pyykkien pesu käsin. Terapeuttista. Omaan kotiin muutettuani pesin pitkään kaikki pyykit (lakanoita ym. lukuun ottamatta) käsin. Yhden ihmisen taloudessa ei myöskään työmäärä ollut valtaisa. Nykyään pesen käsin tietyt vaatteet joita en viitsi heittää koneeseen ja satunnaisesti sellaisia, jotka haluan takaisin käyttöön pian enkä halua pestä vajaita koneellisia.

·         Kakku-/muffinssi-/leivos-/melkeinmikätahansamakea taikina. Voisin tehdä taikinan ihan vain taikinan itsensä takia, koskaan lykkäämättä tuotosta uuniin. Se olisi kuitenkin vähän outoa ja kokisin morkkista (kuka aikuinen muka söisi kulhollisen taikinaa?), joten tyydyn aina leipoessa säästämään pienen osan taikinasta herkutteluun. Myös kissani arvostaa tätä, kuten myös lapseni. Selkeästi olemme samaa perhettä, kun taikinakulhon ympärille muodostuu ruuhkaa jo heti leipomisen alkumetreillä.

Minä en osaa

En osaa sukeltaa. Nenäni ei pidä vettä. Teknisesti kaikki menee muuten hyvin, mutta sillä samalla sekunnilla, kun kasvot uppoavat pinnan alle, tunkeutuu vesi kirvelevänä nenäni sisään. Ei auta ilman ulos puhaltamiset ja muut poppaskonstit, vesi pääsee aina sisään ja saa aikaan "äkkiä pinnalle" -reaktion.

 

Tämä taitamattomuus on ehkä maailman pienin puute, mutta ärsyttävä sellainen. Käyn uimassa keskimäärin kerran vuodessa, joten asia ei senkään puolesta ole kovin akuutti, mutta minä haluaisin osata tuon taidon. On noloa napata nenästä kiinni pinnan alle painuessa, vaikka tuskin ketään muuta tämä asia kiinnostaa sen vertaa, että sitä edes huomioisi. Joskus cooliuden puuskassa sukellan ilman pelastavaa, nenää puristavaa kättä, ja joka kerta se on yhtä kamalaa. Coolin sukelluksen jälkitila on kaikkea muuta kuin cool räpiköinti äkkiä takaisin pinnalle.

 

Minä en myöskään osaa lopettaa murehtimista lapsen puheesta. Parin kuukauden saldo uusien sanojen suhteen taitaa olla yksi, "kava" eli kala. Yhteensä sanoja on edelleen alle 10, niistä suurin osa yksittäisiä äännähdyksiä/tavuja jotka vain minä ymmärrän. 

 

Välillä erehdyn maalailemaan mieleeni kauhuskenaarioita tulevaisuudesta. Jos se ei puhu puolen vuoden päästä, vuoden päästä, kahden vuoden päästä. Nyt jo ihan vähän itkettää, kun lapsi  minut näkyvistään kadottaessaan itkuun purskahtamaisillaan viittoo "äiti" yhä uudelleen ja uudelleen.  Kukaan ympärillä ei ymmärrä lastani, kukaan ei tiedä mitä hän viittomallaan viestittää. Eikä lapsi taida vielä ymmärtää, että viittomat ovat perheemme ylkopuolisille ihmisille täyttä hepreaa, eivät he tavoita mitään lapseni viestistä. Toki jokainen aikuinen jossain vaiheessa tajuaisi, että äitiään pieni lapsi etsii, mutta lapsen oma kieli ei heitä silti tavoita. Se on pelottavaa. Minä haluaisin kuulla lapsen joskus sanovan äiti. Vastaavan sanoilla puheeseeni. Ja olisi levollisempi olo, jos tietäisi lapsen kykenevän kommunikoimaan muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa.

 

Joskus en murehdi pätkääkään, olen vain ylpeä lapsesta joka osaa niin hienosti muuten ilmaista itseään, vaikka juuri viittoen.  Sitten varsinkin muita samanikäisiä tavatessa se iskee päin kasvoja, noin paljon pitäisi osata. Let's face it, lapseni puhe on viivästynyt. Se ei kehity normaalia tahtia. Tarinat naapurin lapsista, jotka yhtäkkiä 4-vuotiaana alkoivat puhua eivät auta. 

 

Viittoma sanalle maito. Lähde papunet

 

 

 Mielenkiintoisia ovat myös läheisten reaktiot. Äitini on alkanut kieltää ongelman. Alunperin hän oli pitkään huolissaan ja kyseli "miksei se puhu", nyt jos yritän selittää  puhumattomuuden vaikuttavan mm. raivokohtauksiin ja levottomuuteen, hän saattaa tylysti todeta, että "osaahan se viittomalla pyytää maitoa". Sitäkö ihminen vain tarvitsee, maitoa? Mikään muu tarve tässä maailmassa ei aiheuta turhautumista, jollei sitä osaa ilmaista? Mummoni taas kuuluu "rahalla saa ja hevosella pääsee" -koulukuntaan. Puheterapian paperit nähdessään totesi, että hän maksaa käynnin jossain yksityisellä ammattilaisella, ei tarvitse mihinkään terapiaan jonottaa. Tuskin asia rahallakaan ratkeaa, ikävä kyllä.

 

 

 

 

 

 

Päätös pitää

Yhtäkään uutena ostettua vaatekappaletta, asustetta tai mitään niihin verrattavaa ei ole kuukauteen kulkeutunut sisään ovestamme. Ei kuulosta pahalta, mutta yllättäen olikin verrattain vaikeaa löytää akuuttiin tarpeeseen juuri oikeankokoista, hyväkuntoista ja kohtuuhintaistakin vaatetta lapselle käytettynä. Omia tarpeita ei ole ilmennyt, tuskin ilmeneekään. Eli täten voin todeta, että vuoden haasteesta on nyt 1/12 suoritettu. Ei paha.

Tämä hörhöilyni kuluttamisen vähentämisen ja kaiken turhan karsimisen suhteen on liukunut uusiin ulottuvuuksiin myös kosmetiikan ja vastaavien tuotteiden osalta. Paljastus: en ole kahteen kuukauteen käyttänyt deodoranttia. Lopputulos: ei mitään muutosta entiseen.

Tunnen oloni lähes huijatuksi. Ei kukaan koskaan ole sanonut, että ei sitä deodoranttia kaikki ehkä tarvitsekaan. Minähän olen aina tiennyt etten sitä varsinaisesti tarvitse, silti yrittänyt suht säännöllisesti käyttää sitä, koska niin kuuluu tehdä. Vuosikausia olen kuitenkin varmaan 30% ajasta kulkenut ilman tätä tököttiä kainaloissani, koska sen laittamisen muistaminen on ollut vaikeaa (kun ei eroa käytön ja käyttämättömyyden välillä ei huomaa, motivaatio sen muistamiseen on aika pieni). Eräänä päivänä koin herätyksen ja lopetin käytön kokonaan.
-Minä en edelleenkään haise
-En hikoile yhtään enempää
-Mitään muitakaan eroja en ole huomannut. Paitsi ettei senttiäkään rahaa tarvitse laittaa tuohon tuotteeseen.
Kun hygienia on kunnossa, minun tapauksessani pelkkä vesipesu riittää, ei hajuhaittoja synny. Ja tiedän, että joillekin hikoilu ja sen haju on oikeasti ongelma, joten kaikki eivät tähän pystyisi. Siksipä pyydänkin heitä, joille hikoilu ei ole koskaan muodostunut ongelmaksi kokeilemaan mitä tapahtuu, jos deodoranttia ei käytäkään. Saatatte yllättyä.

Kohti puhtaampaa omatuntoa

Meidän talonyhtiössä on hienoinen ongelma sen kanssa, että ihmiset roudaavat roskiskatokseen kaiken mikä sinne ei kuulu. Huonekalut, sähkölaitteet, maalinjämät ja käyttökelvottomat polkupyörät, kaikki jätetään lojumaan katoksen nurkkaan eikä kukaan tunnusta omakseen. Nyt tilanteeseen on tarjottu ratkaisu, roskiskatoksen viereen on tuotu kierrätyskontti, johon saa ja pitää viedä kaikki ne tavallisiin jäteastioihin kuulumattomat tavarat, isot huonekalut ja kodinkoneet mukaan lukien. Mutta nuo ihmiset, mitä tekevätkään ihmiset nyt niille rojuilleen? Ne saatanat tunkevat niitä edelleen sinne tavallisiin jäteastioihin. Idiootit.


Olen ottanut askeleen lähemmäs puhtaampaa omatuntoa kuluttamiseni ja elintapojeni suhteen. Maitotuotteet on tässä taloudessa korvattu suureksi osaksi kasvipohjaisilla tuotteilla, lihaa käytetään enää harvakseltaan lapsen ruokiin. Voin kertoa, että aamukahvin kanssa oli eniten ongelmia, vaati minulta suuria ponnisteluja luopua kahvimaidosta ja vaihtaa se soijamaitoon (totesin soijamaidon olevan miellyttävin vaihtoehto kahvin joukkoon, mm. kaura- ja mantelimaidon totesin tekevän kahvista jokseenkin pahaa). Nyt muutaman viikon jälkeen erilaiseen makuun on tottunut enkä enää kaipaa maitoa kahviini. Hassua, että tästä pienestä asiasta olen ehkä kaikkein ylpein. Ehkä siksi, että mm. ruuanlaitossa eroa eläinperäisiin tuotteisiin ei edes huomaa,  se muutos ei vaatinut muuta totuttelua kuin kaupassa eri hyllyn luo suuntaamista. Kahvin suhteen joutui totuttelemaan kokonaan uuteen makuun.

Juustoista en ole kyennyt  luopumaan, vain vähentämään, enkä koe tarvettakaan ainakaan toistaiseksi. Maidottomiin "juustoihin" olen tosin tutustunut, mutta tällaisena juustofanina ne eivät minusta korvaa juustoja vaan ovat jotain vaihtoehtoisia leivänpäällisiä. Ehkä tämäkin asia vain vaatii pidemmän totutteluajan, katsotaan miten käy.


Kuluttamisen suhteen hyvän sysäyksen muutokselle antoi haaste johon osallistun. Tarkoituksena on olla vuosi ostamatta mitään vaatteita tai asusteita uutena. Tämä tuo haasteita joidenkin hankintojen suhteen, tuli huomattua heti haasteen ensimmäisellä viikolla. Meille tarvitaan kurahousut, kokoa 104cm. Onko sellaisia käytettynä? No toki on, joskin vähänlaisesti tuossa koossa niitä löytyy kirppiksiltä. Ovatko ne käytetyt tuotteet sellaisia, että viitsisi ostaa? Eivät, koska järjestelmällisesti jokaiset kurikset joihin olen nyt törmännyt, ovat olleet enemmän tai vähemmän rikki. Minulle on aivan sama, onko reikä pieni vai suuri ja onko niitä yksi vai useampi, minä en osta rikkinäisiä kurahousuja. Kurahousujen ainut tehtävä on pitää vesi niiden ulkopuolella, tehtävä ei täyty jos tuotteessa on reikä.
Suututtaa. Mutta sinnikkäästi jatkan etsintöjä, onneksi kesä näyttää väliaikaisesti palanneen, niin suurta hätää ei vielä ole.


Loppuun pieni tilannekatsaus lapsen puheeseen. Puhetta ei edelleenkään tule, ne pari hassua sanaa (tavua) vain käytössä edelleen. Puheterapeutille saatiin neuvolasta lähete, jonojen vuoksi odotamme ensi vuoden puolelle ensimmäistä käyntiä. Tässä odotellessa keskitymme korvaaviin kommunikointitapoihin, viittomia olen taas opiskellut urakalla lisää ja lapsi näyttää oppivan niitä niin paljon kuin vain itse saan aikaiseksi hänelle opettaa. Näppärä poika.

Olotiloja

Minulla on ollut häilyvä olo viime aikoina. Kaikki on menossa jonnekin, tulossa jostain, alkamassa tai loppumassa tai muutoin liikkeessä. Minä kellun keskellä.




Olen usein iltaisin ja öisin maannut tyynyjen keskellä olkkarin lattialla yksin ja yrittänyt järjestellä asioita mielessäni. Yhtäkkiä välillä liiankin hitaasti etenevät asiat ovatkin totta. Yksi ilta havahduin siihen, että tässä sitä taas ollaan, tyynyjen keskellä kuuntelemassa rauhallista hiljaisuutta, mutta ei yksin. Kaikesta epävarmuudesta (ja siitä, että kertaalleen jo epätoivoissani heitin hanskat tiskiin ja sanoin miehelle heiheit) huolimatta olimme siinä ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Luojan kiitos jotkut meistä ovat vähemmän ailahtelevia ja näkevät ilmeisesti myös minun häilyväisyyteni läpi.


Rakastan niitä hetkiä, kun saa keittää kahvit kahdelle, kattaa pöydän kolmelle ja lapsen nukahdettua olla hetki vain hiljaa sylikkäin.


Mikään yksinkertaisin kuvio tämä ei lukuisista muuttujista johtuen ole, niistä mainittakoon nyt vaikka oman lapseni järjetön mustasukkaisuus ja miehen omat lapset.


Tästä hempeilyosuudesta voidaan siirtyä suoraan taas tavanomaisempaan minääni, siihen ärsyttävän itsekriittiseen vinkujaan. Nimittäin, tämä uusi tilanne on saanut minut väistämättä kiinnittämään itseeni taas huomiota. Olen lapsen syntymän jälkeen lähinnä vältellyt ajattelemasta sitä miltä näytän ja miten vartaloni koen, nyt se pakostakin nousee esille ja tuo mukanaan vanhoja mörköjä. Yksin eläessä on helppo olla ajattelematta tuota pään jatkeena roikkuvaa ruumista, mutta toisen ihmisen läheisyydessä se muuttuu taas konkreettisemmaksi. Ja se ällöttää minua.  Tunnustan, olen muutamana iltana sortunut taas oksentamaan. Nyt kun olen sen sanonut "ääneen", se tuntuu vielä typerämmältä kuin mitä päässäni. Minä en aio enää antaa itseni lipsua syömissekoiluihin, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. Nyt olisi huono hetki sairastua uudelleen.


Minulla on jotenkin tarve tehdä itsestäni täydellinen toiselle, poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole niin hoikka ja niin kaunis kuin  voisin olla. Ei siihen auta toisen sanat, se on pääni sisäinen ongelma. Raivostuttava sellainen. Minä en totta puhuen tiedä miten tämän tällä kertaa ratkaisen, edellisillä kerroilla en ole ratkaissut mitenkään ja uusi parisuhde on ajanut minut aina takaisin sairauden syövereihin. Mutta nyt en ole menossa sinne, minun täytyy keksiä jotain.

Kirppisääliöt

Kuka (ja miksi) kirjoittelee sekä nettikirppiksillä että livekirppiksillä niitä tuotekuvauksia, joissa mainitaan sanat ihana/suloinen/söpö/lemppari/meidän suokki/kaikkea vastaavaa soopaa? Eikö se nyt jumalauta ole minun tai ylipäätään muiden ostajien päätettävissä onko se paita tai sen kuosi ihana? Se sammakkopaita on mielestäni edelleen susiruma, vaikka myyjän mielestä se oli suloinen. Sitä paitsi on _aivan sama_ vaikka se koirapaita olisi ollut teidän kaikkien aikojen rakastetuin vaate. Ei vaikuta, ei kuulu ostajalle, älä tuhlaa omaa tai ostajan aikaa kirjoittelemalla turhia sepustuksia tuotteesta.


Livekirppiksillä toinen erikoinen tapa on mainita tuotteessa onko se mahdollisesti "vain paristi käytetty" vai "melkein uusi" tms. Että tällaisia asioita ei sitten itse voi ostaja päätellä tuotteen kuntoa tarkastellessa? Huvittavinta näissä on se, ettei tuotteen todellinen kunto aina vastaa hintalapun "vain paristi pidetty" luomaa mielikuvaa. Kyllä vaatteen saa pilattua ensimmäisessä pesussakin, jos tarpeeksi uuno on eikä lue pesuohjeita.


ps. Poikanen ei puhu vieläkään sanaakaan. Pitäisi skarpata noiden viittomien opettelun kanssa, jotta saataisiin lapsen sanavarastoa viittomien suhteen hieman laajemmaksi. Ilahduttaviakin hetkiä viittomien suhteen on koettu, kylpylässä lapsi omatoimisesti (noh, saatettiin tuota asiaa parina päivänä aika paljon jankata toki) viittoi, että vettä ei saa juoda vaan siinä uidaan. Alkeellistahan tuo meidän viittominen on, tukiviittomat käytössä eli viitotaan vain olennaisimmat sanat. Joten tuo lapsen viittoma "lause" meni käytännössä näin: "vesi, juoda, ei, vesi, uida" ja päälle ylpeä virnistys. Aika mahtavaa silti.

Nautintoja ja hyviä asioita

-lämpö
-aurinko (aurinkoihottumasta muutama miinuspiste)
-loma
-hyvät yöunet
-hyvät päiväunet
-pelkkä ensimmäisen vuorokauden saldo kirppikseltä kattaa jo parin viikon myyntipaikan
-uunilohi
-uudet perunat
-lapsen riemu vedessä läträtessä
-jäätelö
-spontaani "no ihan hyvin me tähänkin voidaan viltti levittää ja eväät syödä" -piknik bussista myöhästymisen johdosta

kesäkesäkesä

Erilaisten kriisien hyödyllisyydestä ja kasvattavuudesta (tarpeellisuudesta nyt puhumattakaan) voi olla montaa mieltä. Mutta yhden asian olen itsestäni oppinut kriisien kautta: mitä vaikeampia tilanteita kohtaa, sitä selvemmin oppii näkemään mikä itselle on oikeasti tärkeää. Eli mistä on valmis luopumaan ja minkä puolesta on valmis taistelemaan vaikka viimeiseen hengenvetoon asti. En lähde avaamaan tätä henk.koht. tasolla sen enempää, tämä riittäköön päivän syvälliseksi ajatelmaksi.

 Kesä tulee vauhdilla, muutamaa sade-, räntä- ja raekuuroa lukuun ottamatta.  Voikukkia! Puissa lehtiä! Siitepölyallergia! Niiskutuksesta huolimatta olo on SUPER. Aamulla lintujen laulu saattelee minut kouluun ja yöllä töistä tullessa tuoksuu ja tuntuu jo kesäyö.

ps. Onko muista ihmisistä tullut ärsyttävämpiä vai minusta hankalampi? Veikkaan jälkimmäistä ja syytän hienoista väsymystä.

Myllerrystä

Yhteenottoja ja itkuja. Jos satuitte eilen kävelemään ohitseni jokirannassa kun istuin siellä parkumassa ahdistustani noin tunnin verran, niin ei hätää, olen ihan kunnossa, eilen vaan tuli mitta täyteen ja ahdistus oli pakko purkaa jotenkin. Tai se purkautui ihan itse vailla mitään hallintaa.


No tänäänkin ehkä hitusen vuodatin kyyneleitä viestejä kirjoitellessa, mutta tänään se oli lähinnä suuttumuksesta johtuvaa, sellaista lähes pyhää vihaa joka saa aika tunteelliseksi.


Minun mittani on täynnä ja enää en pysty ottamaan vastaan mitä tahansa kuitaten niitä sillä, että perheenjäseniä tässä ollaan. Varpailleni on nyt astuttu niin monta kertaa, että sietokykyni ylittyi. Se on nyt loppu. Tässä on raja. Minun elämäni, meidän elämämme. Meidän asioitamme, meidän kotimme. Ilman lupaani niihin ei tunkeuduta enää.

Sanaton lapsi

Meinasin laittaa otsikoksi Hiljainen lapsi, kunnes tajusin miten harhaanjohtavalta se olisi kuulostanut. Ei, lapseni ei todellakaan ole hiljainen, lapseni vain ei osaa muodostaa sanoja.

Ennen kuin joku tulee kertomaan miten tuon ikäisen ei vielä tarvitsekaan puhua mainitsen jo heti alkuun, että minä tiedän sen. Kohta 2-vuotiaan kuitenkin pitäisi keskivertotason saavuttaakseen pystyä tuottamaan edes yksittäisiä sanoja, neuvolakäsikirjan mukaan jopa tuottamaan 2-sanaisia lauseitakin.

 En myöskään halua kuulla mitään ei sillä ole vaan mitään asiaa -vitsejä. Kyllä puhekyvyttömälläkin ihmislapsella on yhtälailla asiaa kuin sillä monisanaisia lauseita suoltavalla papupadalla. Ei sanojen puute vähennä ymmärrystä ja tarvetta tulla ymmärretyksi.

Oma lapseni ei puhu, ei edes tapaile sanoja. Itse asiassa ei juurikaan edes ääntele suu auki, päästelee vain "yh yh yh" ääniä suu kiinni (kokeile sanoa tuo suu kiinni, niin saat käsityksen ääntelystä). Tilanne vaikeuttaa kommunikointiamme, sillä en minä tuosta mitään ymmärrä. Suu kiinni mitkään äänteet (vaikka lapsi eri äänteitä yrittäisikin sanoa, en tiedä edes yrittääkö) eivät erotu toisistaan ja tuloksena on pelkkää yninää. Tästä seuraa, ettei lapsi tule ymmärretyksi. Taaperon kärsivällisyydellä ja temperamentilla se tarkoittaa järjettömiä raivokohtauksia pitkin päivää, tavarat lentelevät ja volyymit kohoavat, molemmilla.

Huolessa ja turhautumisessa pyöriskelyn jälkeen päätin lopettaa murehtimisen ja tartuin toimeen. Pitkään meillä on ollut satunnaisessa käytössä joitain viittomia kuten esim. maito ja nukkua, mutta uusien opettaminen on vähän jäänyt. Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja tästä lähtien pyrin joka päivä ainakin itse kertaamaan ja opettelemaan jonkin arkipäiväisen viittoman ja tilanteen tullen opettamaan sen lapselle. Olen muutama vuosi takaperin opiskellut viittomakieltä parin kurssin verran, joten perussanasto on kohtalaisesti hallussa, siksi tämä kommunikointikeino on minulle helppo toteutettava.

Välihuomiona se, että viittomien ei ole tarkoitus syrjäyttää puhetta eivätkä ne sitä teekään, jos ja kun se puhe sieltä joskus alkaa tulla. Ne vain mahdollistavat lapselle kommunikointikeinon tilanteessa, jossa sanallinen kommunikaatio ei onnistu. Viittomat vahvistavat ns. sisäistä puhetta, ne tukevat puheen oppimista eivätkä hidasta tai estä sitä (mitä moni on epäillyt kerrottuani opettavani lapselleni viittomia).

Katsotaan miten homma alkaa sujua nyt, kun aion tähän tosissaan panostaa.

Loppuun lähinnä itselle muistiin lista viittomista, jotka lapsi tällä hetkellä osaa vähintääkin pyydettäessä. Tästä on helppo myöhemmin kastoa onko edistystä tapahtunut.

-maito
-puuro
-juusto
-nukkua
-juoda (tämä tosin hänen itse kehittelemänsä, mutta meillä käytössä joten lasken oikeaksi viittomaksi)
-syödä
-suihku
-reppu
-kengät

Hillitön himo

-valkosipulia
-tomaattikastiketta
-jalapenoja ja
-marinoitua punasipulia kohtaan


Enkä ole paksuna tai muutenkaan mitenkään erityisessä tilassa. Unelmoin margarita-pitsasta runsaalla valkosipulilla, lisäkkeinä jalapenoja ja marinoitua punasipulia. Mikään näistä ei edes kuulu normaaliruokavalioon (no valkosipuli ajoittain). Tomaatista saan kaiken lisäksi ihottumaa. Pakko saada näitä jostain.

Vihatkaa minua

Tämän mielipiteen jälkeen ainakin osa vihaa. Nimittäin en pidä enää yhtään liitoiteltuina ehdotuksia (jenkkiläistä alkuperää varmaan, en muista missä on tullut vastaan) liittyen penkkien kokoon suhteessa lihaviin, siis todella lihaviin matkustajiin. Muistan lukeneeni artikkelin, jossa jokin taho toivoi lihavien ihmisten huomioimista lentokoneissa, eli käytännössä lentokoneen penkkien suurentamista. Sairaalloisen lihavat ihmiset kun niihin pieniin, lähekkäin oleviin penkkeihin eivät oikein mahdu.

Pidin tätä ainoastaan näiden itsensä sairaalloisen lihaviksi syöneiden ihmisten omana ongelmana. Kunnes meinasin rusentua vierustoverini massojen alle aamubussissa. Kyseessä oli iso, siis todella iso ihminen. Hiljalleen matkan (noin 25min) aikana hän korjaili asentoaan aina lähentyen minua. Olin puristuksissa hänen ja ikkunan välissä. Ikkunan reuna painoi käteen niin kipeästi etten uskaltanut liikkua (pelkäsin vierustoverin silloin pääsevän taas asteen verran lähemmäs) ja toinen käsivarteni oli jumissa oman ja vierustoverin vartalon välissä. Mitä tuossa tilanteessa voisi tehdä? "Anteeksi, voisitteko siirtyä sinne päin, lytistätte minut?" (törkeää) Nousta ylös ja jäädä loppumatkaksi seisomaan? (en kehtaa, henkilö olisi varmaan tajunnut miksi niin tein) Nousta ylös ja jäädä bussista pois? (myöhästyn koulusta)

Vierustoverin on täytynyt itsekin tajuta tilanne, kai siinä läskissäkin tuntoaisti on jäljellä ja tuntee miten tiiviisti on vyörynyt päälleni.

Kiitos ja anteeksi, lihaville omat paikat.