Minä en osaa

En osaa sukeltaa. Nenäni ei pidä vettä. Teknisesti kaikki menee muuten hyvin, mutta sillä samalla sekunnilla, kun kasvot uppoavat pinnan alle, tunkeutuu vesi kirvelevänä nenäni sisään. Ei auta ilman ulos puhaltamiset ja muut poppaskonstit, vesi pääsee aina sisään ja saa aikaan "äkkiä pinnalle" -reaktion.

 

Tämä taitamattomuus on ehkä maailman pienin puute, mutta ärsyttävä sellainen. Käyn uimassa keskimäärin kerran vuodessa, joten asia ei senkään puolesta ole kovin akuutti, mutta minä haluaisin osata tuon taidon. On noloa napata nenästä kiinni pinnan alle painuessa, vaikka tuskin ketään muuta tämä asia kiinnostaa sen vertaa, että sitä edes huomioisi. Joskus cooliuden puuskassa sukellan ilman pelastavaa, nenää puristavaa kättä, ja joka kerta se on yhtä kamalaa. Coolin sukelluksen jälkitila on kaikkea muuta kuin cool räpiköinti äkkiä takaisin pinnalle.

 

Minä en myöskään osaa lopettaa murehtimista lapsen puheesta. Parin kuukauden saldo uusien sanojen suhteen taitaa olla yksi, "kava" eli kala. Yhteensä sanoja on edelleen alle 10, niistä suurin osa yksittäisiä äännähdyksiä/tavuja jotka vain minä ymmärrän. 

 

Välillä erehdyn maalailemaan mieleeni kauhuskenaarioita tulevaisuudesta. Jos se ei puhu puolen vuoden päästä, vuoden päästä, kahden vuoden päästä. Nyt jo ihan vähän itkettää, kun lapsi  minut näkyvistään kadottaessaan itkuun purskahtamaisillaan viittoo "äiti" yhä uudelleen ja uudelleen.  Kukaan ympärillä ei ymmärrä lastani, kukaan ei tiedä mitä hän viittomallaan viestittää. Eikä lapsi taida vielä ymmärtää, että viittomat ovat perheemme ylkopuolisille ihmisille täyttä hepreaa, eivät he tavoita mitään lapseni viestistä. Toki jokainen aikuinen jossain vaiheessa tajuaisi, että äitiään pieni lapsi etsii, mutta lapsen oma kieli ei heitä silti tavoita. Se on pelottavaa. Minä haluaisin kuulla lapsen joskus sanovan äiti. Vastaavan sanoilla puheeseeni. Ja olisi levollisempi olo, jos tietäisi lapsen kykenevän kommunikoimaan muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa.

 

Joskus en murehdi pätkääkään, olen vain ylpeä lapsesta joka osaa niin hienosti muuten ilmaista itseään, vaikka juuri viittoen.  Sitten varsinkin muita samanikäisiä tavatessa se iskee päin kasvoja, noin paljon pitäisi osata. Let's face it, lapseni puhe on viivästynyt. Se ei kehity normaalia tahtia. Tarinat naapurin lapsista, jotka yhtäkkiä 4-vuotiaana alkoivat puhua eivät auta. 

 

Viittoma sanalle maito. Lähde papunet

 

 

 Mielenkiintoisia ovat myös läheisten reaktiot. Äitini on alkanut kieltää ongelman. Alunperin hän oli pitkään huolissaan ja kyseli "miksei se puhu", nyt jos yritän selittää  puhumattomuuden vaikuttavan mm. raivokohtauksiin ja levottomuuteen, hän saattaa tylysti todeta, että "osaahan se viittomalla pyytää maitoa". Sitäkö ihminen vain tarvitsee, maitoa? Mikään muu tarve tässä maailmassa ei aiheuta turhautumista, jollei sitä osaa ilmaista? Mummoni taas kuuluu "rahalla saa ja hevosella pääsee" -koulukuntaan. Puheterapian paperit nähdessään totesi, että hän maksaa käynnin jossain yksityisellä ammattilaisella, ei tarvitse mihinkään terapiaan jonottaa. Tuskin asia rahallakaan ratkeaa, ikävä kyllä.