lauantai 29. syyskuuta 2012

Älkää hätääntykö hetkellisestä sekavuudesta täällä

Ajattelin laittaa blogin uuteen uskoon, eikä ollutkaan niin yksinkertaista kun kuvittelin. heh.

EDIT: Urpo ilmoittautuu. Minä en osaa. En kykene. En jaksa tajuta. Yritin muokata blogin ulkoasua, no sen mokaaminen oli vain laiskuutta ja kärsimättömyyttä, joten palauduin tähän vanhaan. Mutta tahtoisin lisätä tänne sen "lukijat" osion, josta minä näppärästi näen ketkä tätä blogia seuraavat, ja josta joku mahdollisesti tästä blogista kiinnostunut pääsisi kätevästi lukijaksi. Ongelma: joka kerta kun sen tänne yritän lisätä, näkyy sen kohdalla loppujen lopuksi vain sellainen "sivua ei voi näyttää" tms. ilmoitus. Ainakin minulle näkyy. Mikä mättää ja missä mättää?

Kokeilen lisätä sen taas, näkyykö teillekin sama mitä minulle? (Tai että ei näy, siis se lukijat-boxi tai mikälie, en minä tiedä miksi sitä kutsutaan)

Laiskapäivä, hyvä päivä (ja niitä kuvia!)

Heräsin naurettavan aikaisin valtavaan rohinaan, jonka aiheuttajaksi paljastui vieressäni möyrivä lapsi. Vauvalla on flunssa. Alkuperäinen suunnitelma laiskasta kotipäivästä toteutui siis vähän liiankin hyvin, koska kumpikaan ei jaksanut paljon muuta kuin makoilla sängyssä typeriä ilmeitä keksien (minä) ja vähän väliä ruokaillen (molemmat). Luojan kiitos rohina helpotti aamun jälkeen, mutta laiskotus ei hävinnyt mihinkään. Sen verran sain itseeni puhtia, että kävin hakemassa kaupasta lisää syötävää itselleni.

Lupasin viime kerralla teille kuvia lapsen saamista lahjoista, mutta logistisista syistä (mitä ikinä se tarkoittaakaan, kuulosti vain sopivalta) saatte kuvia vain parista lahjasta, koska näköjään jätin suurimman osan äitini luokse. Korvauksena saatte kokoelman satunnaisia muita otoksia, lohduttaako yhtään?


Tässä kuitenkin pari lahjaa. Nuo kuulosuojaimet ovat ihan huiput! Menevät useamman vuoden ajan, eli voidaan käydä ulkoilmakonserteissa yms. meluisemmissakin paikoissa ilman huolta lapsen herkkien korvien puolesta. Ja ensimmäinen sovitus osoitti, että lapsi vihaa uusia kuulosuojaimiaan. Siksi piti hivuttaa ne päähän hänen nukkuessaan. Hienoista petkutusta, mutta ei näyttäneet nukkumista haittaavan joten oletan niiden olevan ainakin kohtuullisen mukavat käytössä.
toim.huom. Poikanen ei ole ihan syyttä suotta puettu vaaleanlilaan/pastellisävyihin, sattuu olemaan äitinsä vanha puku<3
 
 
 Raha-asiatkin on otettu huomioon, tästä on hyvä jatkaa säästämistä tulevia seikkailuja varten. Pitäisikin muistaa selvittää lapsen oman tilin avaamiseen liittyviä juttuja. Tai lähinnä avata lapselle se oma tili, tuskin siinä sen kummempia kiemuroita on.


Oli siellä jo pieni pesämuna valmiinakin sisällä
 
Loput lahjat ovat joko pesussa (vaatteita) tai edelleen siellä äitini luona. Niihin saatan palata myöhemmin, saatan myös olla palaamatta.  Loput kuvat ovat satunnaisotantaa kuluneista päivistä.


 
Innostuin maustekutsuilla hieman tilailemaan täytettä mauste-/kuiva-ainekaappiini


Pääsen taas toteuttamaan neuroosiani nro 735116 eli asioiden purkittaminen ja järjestely

 
Aiheesta kolmanteen. Avauduin tänään jo naamakirjan puolella aiheesta neuvola ja neuvolan älyttömät kyselylomakkeet, mutta koen tarvetta jakaa tämän asian vielä täälläkin. Hykertelin huvittuneena itsekseni jälleen kerran erästä kyselyä täyttäessäni, sillä yksinhuoltajuuteni ei ole asia jota näissä neuvolan lomakkeissa olisi otettu huomioon. Vai mitäs sanotte, kun minulta kysytään "montako kertaa aterioitte yhdessä oman perheen kanssa?" Lasketaanko meidän perheeksi siis minä ja lapsi, pelkkä minä, vai minä ja lapsi ja kissa? Onko lapsen imettäminen samalla kun syö itse sama asia kuin yhteine ateria? Valitsin vastausvaihtoehdon, jonka mukaan syömme yhdessä perheen kanssa useasti päivässä. Tulkitkoot miten tykkäävät.


tiistai 25. syyskuuta 2012

Niitä hyviä asioita

Aivoni ovat vaihteeksi jonkinlaisessa standby-tilassa. Saatte ranskalaisilla viivoilla listan asioista, jotka viime päivinä ovat ilahduttaneet ja/tai parantaneet elämäni laatua:

-Uusi kamera! Ei voi kai sanoa uusi, kun ei minulla ollut sitä vanhaakaan. Kyllästyin huonon puhelimeni huonoihin kuviin, marssin kauppaan ja ostin ok:n oloisen ja suht edullisen Canonin. Suomeksi: luotin siis sokeasti myyjään, kun hän väitti että juuri tuo on se jonka hän ottaisi niistä kahdesta vaihtoehdosta joiden välillä arvoin. Arvatkaa oliko myyjän suosittelema se kalliimpi? Ylläripylläri, tietenkin. Mutta en jaksanut alkaa tivata miksi miksi miksi, ostin kiltisti sen kalliimman ja kaikki olivat sen jälkeen iloisia.

-Päivittäinen suklaa-annos. Ei liene kaipaa selityksiä, suklaa auttaa mm. kaikkeen.

-Lapsen nimiäiset tulivat ja menivät. Löysin niitä varten jopa mekon, jossa lapsen ruokkiminen onnistui ilman suurempia riisuutumisia. Enkä näyttänyt makkaralta mekossa, toivottavasti.
 Lapsonen sai monia kivoja lahjoja, joista saatte kuvia (!) myöhemmin, en jaksa juuri nyt liikkua niitä kuvaamaan. Ruokaa riitti kaikille, lapsi kulki sylistä toiseen eikä suuremmin aiheuttanut ongelmia. Mitä nyt vähän kitisi ja kuolasi kaikkien vaatteet.

-Tunsin itseni tänään ihan nätiksi. Se uusi mekko, vaatehuoneesta kaivettu siistimpi takki ja suosikki saappaani toimivat. Huomasin jopa ajattelevani, että ehkä joku jonain päivänä voisi pitää minua sen verran viehättävänä, että saattaisi päätyä jonkinlaiseen suhteeseen kanssani. Tai sitten ei. (Minulla ei ole oikein käsitystä miten lapsi vaikuttaa miesten suhtautumiseen, mutta voisin kuvitella, ettei siitä ainakaan lisäpisteitä saa.  Sitäpaitsi, karu totuus on se, etten minä ikinä milloinkaan ja mitenkään voisi mennä mihinkään kenenkään kanssa, siis ilman lasta. Huomaan pitäväni jonkinlaisena itsestäänselvyytenä jo sitä, että olen yksin nyt ja aina. Enkä oikein tiedä mitä ajattelen siitä.)

-Kävin kakkukahvittelemassa toisen heinäkuisen vauvan ja hänen vanhempiensa luona. Yritin (jälleen kerran) esitellä lapseni talonväen jälkikasvulle, mutta tätä nuorta herraa ei minun lapseni näyttänyt edelleenkään juuri kiinnostavan. Yritys hyvä, ensi kerralla taas uudestaan ehkä paremmalla onnella. Koska lapset jatkossakin tapaavat toisensa pakostikin ainakin kahdesti viikossa, on suuri todennäköisyys, että jonain päivänä he vielä hoksaavat toistensa olemassaolon.

Koska oma pienokaisena juuri lähti nukkumatin matkaan toivottavasti useammaksikin tunniksi, poistun tästä takavasemmalle ja palaan varmaan tänään vielä kuvien kera takaisin. Siihen asti näkemiin!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Hä, miten ne pystyy siihen?

Olen nyt tosissani tsempannut, yrittänyt löytää asioista hyviä puolia, poistanut mielestä turhat ärsyyntymiset ja yrittänyt olla positiivisempi ja myönteisempi. Tässä on nyt yksi pikku ongelma: minun aivoissani on joku sellainen ilkimys/vitutus -ääni joka aina tilanteen tullen sieltä huutelee. Siis ulospäin sitä ei näe, mutten osaa vaientaa sitä. Voin antaa muutamia käytännön esimerkkejä.

1) Olen bussissa vaunujen kanssa, istun siinä "vaunuosaston" penkillä, kun ei muitakaan vaunuja ole sillä hetkellä. Kun toiset vaunut kuitenkin pian tulevat, nousen kohteliaasti ylös (vaikka vaunut ehkä mahtuisivatkin muutenkin), sillä vaunuja lykkäävä nainen näyttää haluavan ne vaununsa juuri sille kohtaa, jossa istun. Nostan penkin ylös ja nainen lykkää vaununsa siihen, ihan minun vaunuihini kiinni JOTTA MAHTUU ITSE TOISEN PUOLEN PENKILLE ISTUMAAN. Ja minähän en enää istumaan mahdu siis. Vaikka miten yritän ajatella, että ei se ole minulta pois, istukoon jos sitä niin kovin tarvitsee ja hienovaraisesti pakotti minut siirtymään, niin aivoissani tämä ääni huutaa, että "on se pois sinulta, jumalauta se ämmä pakotti sut nousemaan että itse saa perseensä tuohon penkkiin, saatana! Mä olin täällä ensin, nopeat syövät hitaat, perse ylös ja vähän äkkiä sittenkin!"

Tuossa tilanteessa haluaisin pysyä tyynenä (miltä näytän ulospäin), mutta sisälläni kiehuu. Tai toinen esimerkki:

2) Ystäväni valittaa ylipainoaan. Kuuntelen ja nyökkäilen, tsemppailen laihdutukseen liittyvissä asioissa ja koetan neuvoa ainakin sen verran, mitä hän näyttää neuvoja kaipaavan. Joo, kyllähän sitä kaikki joskus sortuu, heh heh, no ei se ole niin paha jos joskus sen kebabin syö. Tuo siis näkyy ulospäin. Se mitä minun pääni sisällä kuuluu, on paljon rumempaa. "Niin just, et hait sitten sen kebun iltapalaks, miten mä muistelisin et eilenkin oli sama ruokavalio? Ai että sä oikeasti kelaat mikset sä laihdu, no siks kun syöt ihan saatanasti tollaista moskaa ja makaat kotona kaiken vapaa-aikas. Et turha valittaa, kato sitä saa mitä tilaa."

No nuo nyt olivat aika kärjistettyjä tilanteita, mutta tuollaista tekstiä päässäni pahimmillaan liikkuu. Luojan kiitos jonkinlainen sensuuri aivojen ja suun välillä pelaa, koska vois olla muuten aika yksinäistä meikäläisen elämä, jos tuollaisia laukoisin kaikille. Kysymys kuuluukin, ovatko ne aina positiiviset ja niin niin NIIN myönteiset ja optimistiset ihmiset sellaisia sisäisestikin? Eikö niiden koskaan tee mieli sanoa jollekin suoraan, että saamarin tumpelo, oma mokas, naama umpeen ja lopeta vinkuminen ja hanki elämä? Tiedättekö sen ihmistyypin, ne kun kaikkein karmeimman ja epäonnisimmankin tapahtumaketjun jälkeen vain toteavat tyynesti jotain yltiöpositiivista/-optimistista ja alkavat setviä sotkuja ilman pienintäkään ärtymystä. Miten ihmeessä ne tekevät sen?

Voin vain kummastella ja jatkaa harjoituksia tämän myönteisemmän ajattelun suhteen. Öitä ihmiset, menen lappamaan suklaanougat-moskaa kiduksiini, jotta en varmastikaan kiinteydy takaisin entisiin mittoihini ikinä.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Hyvä kiertää ja tulee aina moninkertaisena takaisin

Jotenkin sen vain huomaa. Mummoni (joka kaikesta sekopäisyydestään huolimatta tuntuu olevan oikeassa tässä asiassa) aina sanoo, että kaiken mitä antaa, tulee moninkertaisena takaisin. Ei kyse ole aina konkreettisesta materiasta, se voi olla mitä tahansa. Mutta se toimii. Myönteiset asiat vetävät puoleensa myönteisiä asioita, myönteiset ajatukset johtavat myönteisiin tapahtumiin. Toimii myös päinvastoin, negatiivisuus johtaa negatiivisuuteen.

Täytyisi muistaa pitää mielessä tuo aina.

torstai 6. syyskuuta 2012

Älyttömät aamuherätykset ja märinää

Klo 5.00 on hieno aika herätä. Lapsen mielestä. Ei siinä mitään muuten, mutta pyykkien ja tiskien ja yleisen hengailun (sisältäen toki lapsen hoitoon liittyvät toimenpiteet) jälkeen kello on edelleen niin vähän, ettei kannata lähteä mihinkään. Meinasin jo pakata lapsen vaunuihin ja suunnata kohti kauppaa, mutta onneksi tarkistin ko. liikkeen aukioloajat ja selvisi, ettei kauheasti ennen kymmentä kannata mennä norkoilemaan oven taakse tai tulee pitkä odotus.

Pitäisi tehdä jonkinmoinen kirppiskierros taas tänään, mutta minulla on pieni ärsytys jo valmiiksi. Tämä johtuu viime viikon kokemuksista liittyen asioihin joista jokainen kirppiksiä säännällisesti käyttävä varmaan marisee joskus, mutta marisen vielä minäkin. Asia yksi: Ihan sama onko se kassi/paita/maljakko tuotu ulkomailta tai ollut oma lemppari, käytetty on käytetty ja hinnan pitäisi olla sen mukainen. Sama koskee näitä "vähän pidetty" tai "melkein kuin uusi" -merkintöjä. Jos haluan maksaa uuden tuotteen verran, haen sen kaupasta. (tiedän, ei tyhmä ole se joka pyytää vaan se joka maksaa, mutta silti.) Asia kaksi: Mitä hittoa jotkut tekevät vaatteilleen, että saavat niistä sellaisia kovia/haalistuneita korppuja??? Tähän tahtoisin oikeasti jonkunlaisen selityksen. Lukeeko kukaan enää vaatteiden pesuohjeita, ne kun ovat siellä ihan syystä. Ja vaikka jättäisi lukemattakin, niin miten puuvillaisen ja hyvälaatuisen vaatekappaleen saa pestyä sellaiseksi karheaksi koppuraksi joita kirppiksillä ihan liian usein näkee? Minä en ymmärrä. OPETELKAA IHMISET HUOLTAMAAN VAATTEITANNE OIKEIN, kiitos.

Tekisi mieli avautua hieman itsekkäistä vaunullisista kanssamatkustajista busseissa (vievät koko vaunuille varatun tilan eivätkä tee tilaa, vaikka joku muukin pyrkisi kyytiin vaunujen kanssa), mutta jätän sen myöhempään.

Meikäläisen sängyssä alkaa olla ahdasta

Onnea on..


Täydellinen pieni perheemme. Ei enempää sanoja tänään, tänään vain ollaan.

(No pakko lisätä sen verran, että kissalla alkaa mennä hermot. Taisi juuri ymmärtää, että tuo pieni äänekäs olio ei ole lähdössä mihinkään ja tulee jatkossakin viemään suuren osan aikaani. Niin että kannattiko totuttaa kissa päivittäisiin maraton-ulkoiluihin äitiysloman alussa, ei kannattanut.)