Olen nyt tosissani tsempannut, yrittänyt löytää asioista hyviä puolia, poistanut mielestä turhat ärsyyntymiset ja yrittänyt olla positiivisempi ja myönteisempi. Tässä on nyt yksi pikku ongelma: minun aivoissani on joku sellainen ilkimys/vitutus -ääni joka aina tilanteen tullen sieltä huutelee. Siis ulospäin sitä ei näe, mutten osaa vaientaa sitä. Voin antaa muutamia käytännön esimerkkejä.
1) Olen bussissa vaunujen kanssa, istun siinä "vaunuosaston" penkillä, kun ei muitakaan vaunuja ole sillä hetkellä. Kun toiset vaunut kuitenkin pian tulevat, nousen kohteliaasti ylös (vaikka vaunut ehkä mahtuisivatkin muutenkin), sillä vaunuja lykkäävä nainen näyttää haluavan ne vaununsa juuri sille kohtaa, jossa istun. Nostan penkin ylös ja nainen lykkää vaununsa siihen, ihan minun vaunuihini kiinni JOTTA MAHTUU ITSE TOISEN PUOLEN PENKILLE ISTUMAAN. Ja minähän en enää istumaan mahdu siis. Vaikka miten yritän ajatella, että ei se ole minulta pois, istukoon jos sitä niin kovin tarvitsee ja hienovaraisesti pakotti minut siirtymään, niin aivoissani tämä ääni huutaa, että "on se pois sinulta, jumalauta se ämmä pakotti sut nousemaan että itse saa perseensä tuohon penkkiin, saatana! Mä olin täällä ensin, nopeat syövät hitaat, perse ylös ja vähän äkkiä sittenkin!"
Tuossa tilanteessa haluaisin pysyä tyynenä (miltä näytän ulospäin), mutta sisälläni kiehuu. Tai toinen esimerkki:
2) Ystäväni valittaa ylipainoaan. Kuuntelen ja nyökkäilen, tsemppailen laihdutukseen liittyvissä asioissa ja koetan neuvoa ainakin sen verran, mitä hän näyttää neuvoja kaipaavan. Joo, kyllähän sitä kaikki joskus sortuu, heh heh, no ei se ole niin paha jos joskus sen kebabin syö. Tuo siis näkyy ulospäin. Se mitä minun pääni sisällä kuuluu, on paljon rumempaa. "Niin just, et hait sitten sen kebun iltapalaks, miten mä muistelisin et eilenkin oli sama ruokavalio? Ai että sä oikeasti kelaat mikset sä laihdu, no siks kun syöt ihan saatanasti tollaista moskaa ja makaat kotona kaiken vapaa-aikas. Et turha valittaa, kato sitä saa mitä tilaa."
No nuo nyt olivat aika kärjistettyjä tilanteita, mutta tuollaista tekstiä päässäni pahimmillaan liikkuu. Luojan kiitos jonkinlainen sensuuri aivojen ja suun välillä pelaa, koska vois olla muuten aika yksinäistä meikäläisen elämä, jos tuollaisia laukoisin kaikille. Kysymys kuuluukin, ovatko ne aina positiiviset ja niin niin NIIN myönteiset ja optimistiset ihmiset sellaisia sisäisestikin? Eikö niiden koskaan tee mieli sanoa jollekin suoraan, että saamarin tumpelo, oma mokas, naama umpeen ja lopeta vinkuminen ja hanki elämä? Tiedättekö sen ihmistyypin, ne kun kaikkein karmeimman ja epäonnisimmankin tapahtumaketjun jälkeen vain toteavat tyynesti jotain yltiöpositiivista/-optimistista ja alkavat setviä sotkuja ilman pienintäkään ärtymystä. Miten ihmeessä ne tekevät sen?
Voin vain kummastella ja jatkaa harjoituksia tämän myönteisemmän ajattelun suhteen. Öitä ihmiset, menen lappamaan suklaanougat-moskaa kiduksiini, jotta en varmastikaan kiinteydy takaisin entisiin mittoihini ikinä.
_o/ Terve se on minä. Yltiöpositiivinen tyyppi jota on jopa tekopyhäksi sanottu asian takia. Vaivun synkkyyteen ja voivotteluun aika harvoin. Stressaan tosin helposti mutta yleistilanteissa joissa monet alkaa heti vikistä kurjuudesta koetan ravistella itseni irti sellaisista tilanteista. Tosin nyt tuntuu että oon turhautunut niin monesta asiasta että tuntuu tyhmälle sanoa että olisin sellainen yleispositiivinen ja elämään hyvin tyytyvinen ja tsemppauksia jakeleva tyyppi.. :D Heheh. Ehkä tämä johtuu nyt vaan tästä uudesta elämäntilanteesta. Johtuukin. Mutta sanotaan vaikka näin että superpositiivisillakin tyypeillä keittää yli. Itse olen suuttunut kunnolla toisiksi nuorimmalle siskolleni tasan kerran elämässäni (koska hän aukui päätänsä kaikille muille eikä kellään ollut siksi kivaa)ja sanoin hänelle asiasta täysin kuinka se oli. Nuorimmainen vetelee hernettä nenäänsä myös rauhallisuudestani ja siitä että jaksaa silti hymyilyttää. Kyllä minuukin ottaa päähän. Koettaa vaan jättää omaan arvoonsa ne bussinvaltaaja ääliöt. Tuollaiset asiat onneksi unohtuvat pian.
VastaaPoistaVarsinkin nyt kun meillä on nuo pienemmät ihmiset huolehdittavana vois tehdä hyvä että oppisimme sanomaan vastaan tuollaisille epäreiluille tyypeille. Niitä kavereita edelleen tseppaan ketkä vetelee mättöä mutta voihan sitä jotenkin koettaa nätisti sanoa että huono ruoka pois niin tulee hieno kroppa tilalle. ;) Ding ding. Tai noh.. Mitenkä sanoa ihmiselle nätisti että ei se kropan kuntoon laittaminen toimi roskaruoalla.. Ei mitenkään. Ite ainakin siitä otan damagea itseeni ja varmana muutkin. :I
Joo tulipa taas sinänsä pussiin puhumisen fiilis mutta kun ei silti. :D
Pakko lisätä muuten se, etten mä tosiaan AINA tuollaisia ajattele! :DD Ettei kukaan nyt luule, että oon joku itserakas pyhimys ja skitsoilen tollein päässäni koko ajan. Noi mun esimerkit vaan oli just sellaisia tilanteita kun tosissaan alkaa ärsyttää ja en osaa olla ärsyyntymättä sillein ajatuksen tasolla ainakaan.
PoistaMusta on loistavaa, että löytyy sun kaltaisia positiivisia ihmisiä. Jos kaikki olis sellasia antisosiaalisia realisteja kun minä hetkittäin, niin olis aika jäykkä meininki maailmassa. Kaikki istuis naama peruslukemilla yksin miettimässä, että "mitä mä sanoin, näin siinä käy kun ei kuunnella mua, stna".
ps. en mäkään tosin halua, että kukaan tulis kertomaan mulle ettei mun järjetön suklaansyönti kiinteytä mun kroppaani tippaakaan. No shit?! Kyllä mä sen tiiän vaikka silti vingunkin, kun näytän plösöltä entisissä vaatteissa.
En minä ainakaan ajattele susta silleen. :) Ja mitä enemmän tätä asiaa mietin niin skitsoilen kyllä ite nykysin aika paljon.. Hehe.
PoistaNiin ja tunnustus multa sulle blogissani! <3