keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Hahah

Vaikka tuo kissa muuten tuntuu olevan NIIN niin karaistunut maalaisjuntti kuin olla ja voi, ei tämänpäiväinen räntäsade ilahduttanut neitiä. Puolivälissä matkaa mummolasta kotiin neiti kiipesi takkiani pitkin olkapäälle, missä pysytteli visusti siihen asti, kun rappukäytävän ovi sulkeutui takana.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kummalliset unet & ihmissuhdepaskaa

Alan epäillä alitajuntani lähettämiä viestejä,ainakin mitä viimeaikaisiin uniin tulee. Vauvat siellä vilahtelevat tavalla tai toisella hyvinkin tiuhaan, sitä en pidä vielä kummallisena, mutta se kaikki muu. Tässä päikkäreistä nauttiessani tulin seikkailleeksi mm. varastetun vauvan kanssa, joka osoittautui Täydellisten naisten (joo, se tv-sarja, en tosin juuri tunne sarjaa,joten en muista henkilöiden nimiä) omistamaksi. Vedin verhot kiinni (etteivät löydä minua) ja aloin tehdä vauvalle testejä, ajatuksella "kun tää nyt mulla on niin voin treenata". Jossain vaiheessa vauva karkasi ovesta ja siepattiin hissiin, joka oli täynnä helvettiin menossa olevia miehiä. Hyppelin ilman paitaa porrastasanteelta seuraavalle, jotta olisin saanut napattua vauvan takaisin. Unessa oli muuten aika hyvät tissit meikäläisellä, ehkä joku enneuni raskauden vaikutuksesta tisseihini?

Loppu hyvin kaikki hyvin, eli heräsin hieman tämän jälkeen. Nuo unet vaan jättävät pitkäksi aikaa heräämisen jälkeenkin sellaisen epämääräisen ahdistuneen ja sekavan olon, jonka kadottamisen eteen saa tehdä töitä.

Sekavien unijaksojen välissä olen kiukutellut miehelle, aiheesta. Tänään löysin itsestäni sen kylmän ja tyynen puolen, ja puhelimen välityksellä ilmoitin, että vaihtoehtoja on nyt kaksi. Joko a) touhu muuttuu, tai b) en halua häntä minun ja tulevan lapseni elämään. Yllätys oli suuri, kun en saanut niskaani haukkuja ja räyhäämistä aiheesta "saan dokata ja saan tehdä sitä ja tätä, tää on normaalia ja sun tarvii hyväksyä se". Vetosin niinkin ehkä naurettaviinkin asioihin, kuin hänen äitinsä tai veljensä kanssa puhumiseen. Siis toim.huom, en siihen että minä menisin heille puhumaan, vaan pyysin häntä kysymään heidän mielipidettään tilanteeseen, jos epäilee minun näkemystäni. Vastalauseita ei enää tullut.

En tiedä oliko tuo reaktio morkkiksesta johtuvaa itsesääliä tai halua parantaa tapansa oikeasti, mutta minä toivon, ei, rukoilen, että edes miettii sanojani hetken. En minä halua lapselta isää riistää, mutta en minä myöskään halua perhettä jossa isää kiinnostaa enemmän saada pää sekaisin kuin olla tukena ja apuna.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Pikkukrääsää kaapit pullollaan

Help! Nyt ovat hyvät neuvot tervetulleita. Olen parin viimeisen kuukauden hiljalleen käynyt läpi kaappeja ja laatikoita, sängynalustaa ja vaatehuonetta. Roskat ja käyttökelvottomat ovat päätynyt asianmukaisesti lajiteltuna roskiin, käyttökelpoiset itselle turhat tavarat ja vaatteet olen lahjoittanut tutuille tai laittanut vaatekeräysten yms kautta eteenpäin.

Mutta minne laitan sen kaiken pikkusälän? Koruja, pussukoita, rasioita, pinssejä yms. Osan olen jemmannut omiin askartelu-varastoihin, mutta koska varastot ovat jo valtavat ja tilaa vähän, en voi kaikkea pitää itselläni. Sen lisäksi jotain ihan kunnon tavaraakin, mitä kukaan ei vaan tunnu tarvitsevan, mitä ei oikein vaatekeräyslaatikoihin viitsi tunkea (koska eivät ole vaatetta), muttei roskiinkaan halua heittää. Nuotteja (lähinnä pianonsoiton alkeisvihkoja lapsille), metallinen kokoontaitettava nuottiteline, nämä nyt jotain mainitakseni. Tai sininen kastelukannu, tyyliä ysäri. Ei sitä kukaan halua, mutta en minä täysin uudenveroista taravaa silti ala roskikseen survomaan, omatunto ei salli.

Mitä minä teen näille tavaroille?

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

aikaansaamattomuus ja sen lieveilmiöt

Viimepäivien pahoinvointi on vienyt viimeisetkin motivaation ja energian rippeet (lähestyvä talvi vei sen ensimmäisen puoliskon) ja olen kirjaimellisesti vain maannut sängyssä vuorotellen palellen ja voiden pahoin. Yöpaidan olen riisunut vain töihin tai kauppaan lähtiessä, muuten olen vain lisännyt vaatekerroksia toisensa jälkeen, kiitos jääkaappikylmän asuntoni.

Ja kiitos kaiken tämän, tunnen itseni huonoksi ja saamattomaksi ihmiseksi. Mieltäni ei yhtään lohduta tieto siitä, että tämän pahoinvoinnin kourissa ajatuskin toimeliaasta ja aikaansaavasta päivästä on silkka mahdottomuus. Minusta on hyvää vauhtia tulossa hullu kotihirmu, pinna napsahtelee poikki millon mistäkin ja itken säälittävyyttäni  ja aikaansaamattomuuttani kissalle, jota selvästi eivät nämä purkaukseni liikuta pätkänvertaa suuntaan taikka toiseen.

Oikeasti olen saanutkin jotain aikaan, se ei vaan tunnu tarpeeksi konkreettiselta näiden olotilojen keskellä. Olen aloittanut joululahjojen teon, ja sängynpeiton virkkaaminen edistyy. Säälittävän pieni keittiöni on taas organisoitu jotenkuten järkevästi ja tavarat ovat löytäneet paikkansa. (eikä basilika ollutkaan kokonaan kuollut! Wuhuu.) Ostin kalenterin ensi vuodelle, ja voisin koittaa käyttääkin sitä tällä kertaa kauemmin kuin ne tavalliset 4 kuukautta, jonka jälkeen päivittäiset merkinnät vaihtuvat viikoittaisiin tärkeimpiin menoihin, kunnes muutama viikko ennen täydellistä tyhjyyttä jaksan kirjoittaa enää työvuorot ylös. Tähtään vaikka 7 kuukauteen   tällä kertaa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Kysymyksiä

Menen asioiden edelle. Mutta tiettyjä asioita en voi olla miettimättä. Jos tämä alkeisihminen pysyy kyydissä syntymäänsä asti, millaisen kasvuympäristön minä hänelle haluan tarjota? Tai millaiseen minulla on mahdollisuudet? Kuulostanen liiankin itsevarmalta, mutta tiedän pystyväni tähän kaikkeen, vaikka sitten ihan yksinkin. Tämä menee henkilökohtaisien asioiden puolelle jo, menköön, mutta en tiedä mikä tilanne on parisuhteeni kannalta. Tai minkä haluaisin sen olevan, mikä olisi parasta ihan kaikkien kannalta.

Minulla on vierelläni mies joka toivoi lasta, mutta jonka asenteet ja tietyt tavat ja tottumukset (mm.  päihteet) eivät kuulu minun kuvaani tulevaisuudesta. Haluan olla juuri niin paskamaisen realisti kuin vain voin, koska haluan tietää mikä minua odottaa. Siksi tahtoisin jonkinlaisen selvyyden asioihin jo nyt. Minua ei enää lohduta "no sitten asiat muuttuvat kun lapsi on täällä" läpinä. Voin toki syyttää tästä ongelmavyyhdistä itseäni, kun en aiemmin tajunnut (halunnut uskoa) ettei se muutos sen yhden tikkuun pissimisen jälkeen tapahdu. Aika näyttää, mutta tällä kertaa aikarajat ovat tiukat enkä aio joustaa.


Kaikkien pähkäilyjen lisäksi olen muuttunut käveleväksi sekopääksi, kiitos kehossani tapahtuvien hormonimullistusten (tai toivon sen johtuvan siitä). Minä, ennen niin tyyni ja cool, riitatilanteissakin suhteellisen rauhallinen ja todennäköisimmin paikalta poistuva/marttyyrimököttäjä olen löytänyt sisäisen monsterini. Olisitte nähneet mm. eilisen kiljumisesta ja vollottamisesta koostuneen esityksen kesken typerän pienen riidan. Eheh. En edes tajua hävetä, olen liian ihmeissäni vielä itsekin. Näihin tunnelmiin:

torstai 17. marraskuuta 2011

Aloittamisen vaikeus

Minulla oli ihan hirvittävä kirjoittamisen tarve, kun tämän blogin muutama päivä takaparin tänne loin. Valitse käyttäjänimi, ok. Valitse ulkoasu, ok. Anna blogille nimi/otsikko, ok. Mutta kun piti alkaa kirjoittaa, en osannut sanoa mitään. 

En vielä tiedä, miten paljon ja mistä asioista haluan tänne kirjoittaa. Kai tästä tulee sellainen mitä kaikki blogini ja nettipäiväkirjani yms ovat olleet, suloinen sekamelska jossa mikä milloinkin nousee eniten käsitellyksi asiaksi, elämäntilanteesta ja fiiliksistä riippuen. 

Jokatapauksessa, olen aloittamassa uutta elämää, monellakin tapaa. Uutta elämää joka kasvaa sisälläni, ja jonka vuoksi oma elämäni kokee jos jonkinmoista myllerrystä. Vielä kaikki on kovin epävarmaa ja haurasta, tuleeko minusta äiti ihan oikeasti, pysyykö pieni alkeisihminen mukana sinne asti, että on valmis maailmaan. Kaikki varpaat ja sormet ristissä sen puolesta.  Olen jo hyvin onnistuneesti panikoinut, stressannut, pelännyt ja vajonnut epätoivoonkin tuon pikkuolion takia. Ihan vain siksi, että tämä epävarmuus saa minut sinkoilemaan mielentilasta toiseen, hulppeasta onnesta epätoivon syövereihin. Onko tuolla oikeasti joku, entä jos kuvittelen kaiken? (ehheh, luulisi että olisi jo joku varmuus, terv.nimim. aika monta testiä on tullut jo tehtyä...)

Näillä fiiliksillä eteenpäin. Tulevaisuus on ihana ja pelottava, mutta pitkästä aikaa minä haluan tietää mitä se pitää sisällään, minusta tuntuu vihdoin kokonaiselta.