lauantai 29. joulukuuta 2012

Lapsuusmuistoja

Nollavaimo haastoi blogissaan lukijansa kertomaan omia lapsuusmuistojaan. Näinpä aion nyt siis tehdä. Jotakuinkin kaikki siis ovat ajalta jolloin oma kykyni painaa mieleen pitkiä tapahtumaketjuja ei ollut vielä kehittynyt, joten oikeastaan nämä ovat äitini kertomuksiin perustuvia oletuksiani siitä, mitä pienempänä olen touhunnut.

Ensimmäisen tarinan ajankohdasta en ole varma, alle kouluikäinen kuitenkin olen ollut. Oltiin veljeni (kaksoisveli) kanssa naapurissa leikkimässä, kun tämän perheen äiti tulee tarjoamaan pullaa. Minä otan iloisena omani vastaan ja ilmoitan, että veli on allerginen pullalle eikä voi syödä sitä. Naapurin rouva luulee, että veljeni oikeasti on allerginen vehnälle/maidolle/kananmunalle tms. eikä uskalla pullaa antaa. Tosiasiassa veljelläni ei tähän päivään mennessä ole minkäänlaista ruoka-aineallergiaa koskaan todettu, eli ihan höpönlöpöjä selittelin. Motiiveista en tiedä, liekö kuvittelin itse saavani tuplasti pullia jos toinen ei syö yhtään? Tämä pieni lipsahdukseni paljastui, kun naapuri oli sitten illemmalla soittanut äidilleni ja kysellyt miksei veli saa syödä pullaa. Pitikin juoruilla tuostakin asiasta.

Tästä tuli mieleeni noin ziljoona muuta "näin kaltoinkohtelin veljeäni" tarinaa. Taaperoiässä, juuri ja juuri kävelemään oppineina olin aina laittanut veljeni työntämään minua taaperokärryssä. Tästä on lukuisia kuvatodisteita, veli työntelee  hymyilevää siskoaan pitkin pihoja. En muista tästäkään itse mitään, mutta väittäisin veljeni edes jollain tasolla siitä nauttineen, kun kerran toistuvasti suostui. En kai niin pienenä ole osannut kauheasti mitään uhkailu-/lahjontakeinoja? Tosin ollessamme noin 5-vuotiaita olin lyönyt veljeä nyrkillä naamaa, seurauksena hillitön nenäverenvuoto. Veli uskalsi vasta monen päivän kuluttua kertoa, että minä löin. Olin uhkaillut niin paljon, ettei raukka uskaltanut aiemmin kannella minusta. Aina myös huijasin ja petkutin veljeä minkä kerkesin, toinen oli niin kiltti, että oli ihan pakko ottaa siitä ilo irti.

Ihan hirveä sisko olen ollut. Varmaan jäi veljelle traumat ja siksi päätyi vartijan/portsarin hommiin ja siellä nyt pääsee paikkailemaan kolhiintunutta itsetuntoaan isottelemalla muille.

ps. Voin joskus koettaa keksiä jotain kivojakin lapsuustarinoita, nämä olivat oikeastaan aika kamalia.

torstai 27. joulukuuta 2012

Siitä ruokahifistelystä


Jurppii siis nykyinen ruokameininki jota lehdet ja netti ja blogit ja koko maailma on pullollaan. Eksoottista sitä, superia tätä ja helvetin kallista tota. Mitä erikoisempaa ja oudompaa, sitä parempaa. Diettejä toinen toisensa perään ja uusia ideologioita joiden mukaan syödä löytyy ihan loputtomiin.

Missä perinteet ja perusraaka-aineet, oikea taito ja kunnon ruoka? Minusta ei vaadi mitään taitoa ostaa raaka-aine x ja heittää se salaatin/pastan/keiton sekaan ja olla tekevinään jotain maailmaa mullistavia ruokaelämyksiä. Sanonpa vaan, että taitoa vaatii tehdä parempaa kaalilaatikkoa kuin mummoni tai maukkaampaa pannaria kuin minä. Haastakoon ken uskaltaa.

Mutta iskeppä tuollaisen ruokahifistelijän kouraan peruna ja se raukka ei edes tiedä miten se keitetään. Pyydä tekemään lettutaikina ja ohjeet pitää etsiä googlesta. Eikä mielenkään juolahda, että perunamuusi on helpompi tehdä, jos kuorii perunat ENNEN niiden keittämistä. Voi jumankauta, hävettää ihan tämä nykyinen meininki mitä ympärillä näkee. Nuo ei edes olleet keksittyjä esimerkkejä, todistetusti lähipiirini on täynnä uusavuttomia ruuanlaittajia jotka ruokahifistelyn puolella kuitenkin loistavat tai ainakin ovat loistavinaan.

En minä uusia ja eksoottisempia raaka-aineita sinällään halua mollata, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Lähdetään rakentelemaan käsittämättömiä luomuksia, vaikka ne yksinkertaisimmatkin ruuanlaiton perusteet on opettelematta, se minua jurppii. Ja se, ettei perinteitä ja varsinkaan suomalaista ruokakulttuuria arvosteta tarpeeksi. Perunaa perkele! Lanttua ja kaalilaatikkoa!

Jos kateus iskee Välimeren ruokakulttuuria miettiessä, niin on ihan hyvä palauttaa mieleen missä oloissa tätä kotoista ruokakulttuuria on täällä rakennettu. Ei ole parvekkeella viheriöinyt viiniköynnös ja terassilla tervehtinyt punaposkiset tomaatit meidän esi-isiä. On vähän erilaiset siis lähtökohdatkin olleet, kannattaa pitää mielessä.

Aihetta sivuten, minua hävettää myös sukupolveni uusavuttomuus monella muullakin osa-alueella. Olen kai elänyt niin tylsän tavallisessa kodissa jossa asiat on tehty siten kuin ne jo vuosikymmeniä on tehty (hyväksi havaitut ja toimivaksi todistetut keinot) ja lapset on pienestä pitäen pakotettu osallistumaan kaikkeen kodinhoitoon yms. liittyvään toimintaan.Voisin avautua loputtomiin siivoukseen ja muuhun kodinhoitoon liittyvistä asioista, siitä miten ne pitäisi tehdä ja miksi. Miten on mahdollista, että yli 20-vuotias naisihminen ei tiedä mihin huuhteluainetta käytetään, millä aineella saa ikkunat puhtaaksi tai epämiellyttävän hajun pois pesukoneesta? Kyllä minusta hyvän vaimon joku sais, ainakin osaisin kodin hoitaa paremmin kuin moni muu. Vaikka en minä edelleenkään naimisiin ole aikonut mennä, mutta silti.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Ei tullutkaan luvattuja postauksia

Tulikin flunssa. Palaan tänne kunhan olen varma henkiinjäämisestäni.

EDIT: Ei tullut postauksia vieläkään, tuli kurkunpääntulehdus. Poikaselle. Oirekuvauksessa puhutaan kumeasta yskästä ja vaikeasta uloshengityksestä joka kuulostaa merileijonan ääntelyltä. Indeed, paremmin ei voisi kuvata, lapseni kuulostaa merileijonan ja hylkeen risteytykseltä yrittäessään raukka hengittää. God jul vaan kaikille ja silleen.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Tämmöisestä minä revin riemuni

Tänään telkkarissa haastateltiin hauskaa pariskuntaa. Toinen oli mallia hujoppi ja toinen lähinnä kitukasvuisen tasolla. Kameramiehellä riitti töitä, kun nämä vuorotellen kertoivat mielipiteitään (kahvin hinnasta, jos jotakuta se kiinnostaa) ja kuva hyppi ylös ja alas ja ylös ja alas. Rasittavaa seurattavaa tosin, mutta huvitti kameramiehen ratkaisu. Pisti pohtimaan, olisiko voinut kuvata sen verran kauempaa, että olisi molemmat saanut samaan aikaan kuvaan? Mene ja tiedä, mutta kyllä oli liksansa se kameramies ansainnut tuon haastattelun jälkeen.

ps. Miksi kukaan haluaa seurustella ihmisen kanssa, joka on tuplasti itseä pidempi tai puolet lyhyempi? Miten ne ihmiset pussaavat? Rakkaus on sokea, kyllä kyllä, mutta joku roti tässäkin asiassa. Luulen asioiden sujuvan näppärämmin, kun valitsee oman kokoisensa puolison parikseen.

Nyt aivoni ovat liian solmussa tämän syvällisempiin pohdintoihin, mutta jossain välissä myöhemmin tulossa asiaa aiheesta "helvetin ärsyttävä ruokahifistely romahduttaa ruuanlaiton perustaidot" sekä ehkä myös aiheesta "mitä asioita ei kannata tehdä/ajatella väsyneenä itsesäälin pauloissa". Nyt naaman pesulle ja pojan viereen peiton alle, öitä kaikille tasapuolisesti.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kirje joulupukille

Rakas joulupukki

Koska viimejouluinen toivelistani nähtävästi eksyi matkalla, on minulla tänä jouluna samat toiveet kuin viime vuonnakin. Näet ne täältä. Jos jotain kysyttävää ilmenee, pyydän ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen.

ps. Pehmiskone ei ole pakollinen, voisi tuhota viimeisetkin yritykseni syödä järkevästi.
pps. Se nopeuspeli mikälieonkaannimeltään on pakollinen.

...

Oikeasti ainut lahja mitä pyysin oli vauvapulkka poikaselle. Isäni vaan on ilmeisesti taas aloittanut juomisen eli lahjaa ei ole tulossa, pitää hankkia se itse. Vaikka kuinka koetan ajatella, että muihin ihmisiin ja heidän apuunsa pitää yrittää luottaa, niin todellisuus iskee aina avokämmenellä naamaan ja ilkkuu, että katsopas miten taas kävi. Jollet itse tee niin mitään et saa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Nälkä, mikä ihana tekosyy

 
Kun on nälkä niin on syötävä. Kun ulkona tulee lunta ja pakkanen puree varpaat tunnottomiksi, vaatii sopivan imetyspaikan löytäminen joskus hieman mielikuvitusta. Tässä kuvavihje tämänpäiväisestä ruokapaikasta:


Komeat oli puitteet poikasen päivälliselle tänään. Kirkko siis ruokapaikkana. Se oli ainut lähelle sattunut, lämmin ja auki oleva tila johon ilmaiseksi saatoin lampsia sisään. Pohdin jopa mahdollisuutta, että eivät katso ideaani hyvällä, mutta tämän jälkeen näin mielessäni otsikot "Kirkko kielsi imetyksen - pieni vauva ja äiti heitettiin ulos pakkaseen" ja totesin, ettei niillä ole pokkaa kieltääkään minua. Eikä kukaan tullut meille mitään sanomaan.

torstai 6. joulukuuta 2012

Hajanaisten ajatusten päivä

Pöly ei katoa, se vain siirtyy paikasta toiseen. Kissankarvojen kanssa on sama homma.

 Pakastimessa on piparitaikinaa, mutta tällä menolla ei ole enää yhtään siinä vaiheessa, kun leipominen pitäisi aloittaa.

Poden kamalaa ahdistusta kaiken katoavaisuudesta näin ihmisen näkökulmasta ajateltuna. Hirvittävän itsekäs ja suppea näkökulmakin vielä.

Sitten olis pari tyyppiä joita tekis mieli läimiä ympäri korvia, osa saattais pärjätä pelkällä ravistelulla.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Mihin minä tarvitsen toista ihmistä?

Lupaamani selvitys aiheesta "tilanteet, joissa kaipaisin/tarvitsisin sen toisen ihmisen elämäämme".

Se mainitsemani juttukaveri on varmaan useimmin ilmenevä tarve. Poikaselle toki juttelen lähes tauotta, kissallekin siinä sivussa ja varsinkin silloin kun poikanen nukkuu, mutta kovin syvälliselle tasolle noissa keskusteluissa ei koskaan päädytä. Tahtoisin rupatella niitä näitä, puhua ajankohtaisista asioista, välillä ehkä väitelläkin, kertoa päivän tapahtumista, heittää huonoa läppää tai oikein kunnolla keskustella. Kaikkea tätä kaipaan. Kaipaan toisen ihmisen näkemyksiä, vastakaikuja omille sanomisilleni ja ajatuksilleni. Kissa ja poikanen juttukavereina eivät tässä kohtaa oikein toimi, toista ei kiinnosta (kissa) ja toinen ei vielä ymmärrä vaikka kiinnostaisikin (poikanen). Ilman mahdollisuutta jutteluun tunnen itseni jotenkin vaillinaiseksi, asunto on niin hiljainen varsinkin iltaisin kun lapsi nukkuu. Silloin huomaa aina olevansa hyvin yksin.

Toinen konkreettinen asia johon toista ihmistä kaipaan on kaikki sellaiset tilanteet, joissa kaksi kättä ei vain tunnu riittävän. Kun pitää siirtää lipasto varastoon, lipasto jota hädintuskin saan edes liikuteltua yksin, ja joka pitäisi siirtää tiettynä päivänä ennen kuin  kello tulee liikaa ettei voi rappukäytävässä enää kolistella. Kun ähkin ja puhkin ja koetan saada lipastoa kohti hissiä, sisään hissiin, hissistä ulos, kohti varaston ovea, kynnyksen yli jne. on pakko roudata mukana myös lapsi jota en voi jättää kahdestaan asuntoon kissan kanssa, varsinkaan kun lapsi ei vahingossakaan nuku tuolloin. Siinä sitten keinuttelen turvakaukaloa ja yritän hivuttaa lipastoa eteenpäin yhtä aikaa, kyllä on naapureilla taas ollut katseltavaa (apuaan ei tietenkään voinut se miekkonen tarjota, joka ähinääni pitkään tuijotteli hissiä odottaessaan, minä kyllä muistan tämän!). Tai kun pitäisi hakea jokin isompi tavara jostain, ja mietin miten saan kädet riittämään vaunujen työntämiseen ja vaikeasti kannettavan (suuren) tavaran yhtäaikaiseen kuljettamiseen. Tai kun lapsi on kipeä ja itkee eikä rauhoitu ja minun on pakko mennä vessaan. Eihän se lapsi huutoon kuole jos lasken siksi aikaa lattialle/sängylle, mutta siinä tilanteessa olisi mukavampaa antaa se toiseen turvalliseen syliin eikä sinne lattialle.

Merkittävimmin toisen ihmisen puute kuitenkin loppupeleissä tuntuu tunnepuolella. Kukaan ei jaa tätä arkea ja näitä hetkiä minun kanssani. Ei iloa eikä murhetta, eikä tätä valtavaa vastuuta. Kukaan ei kysy miten päivä on mennyt, miten voin ja mitä minulle kuuluu. Sen tajusin hyvinkin vahvasti viimeistään sillä sekunnilla, kun astuin lapsen kanssa ensimmäistä kertaa kynnyksen yli asuntooni ja suljin oven. Olin onnellinen, minulla oli lapsi, ensimmäinen hetki lapsen kanssa kotona. Muistan, kun laskin kaukalon huoneen keskelle ja katselin nukkuvaa lasta. Olisin halunnut kertoa jollekin miten kauniilta lapsi näytti ja miten onnellinen olin, muttei ollut ketään kuuntelemassa. Minä vain, ja se maailman kaunein lapsi, meidän kodissamme. Nuo onnentunteet tuntuvat hetkittäin jopa vaikeammilta yksin käsiteltäviksi kuin huoli tai murheet. Niissäkin on tekemistä, mutta silloin pitää vain pysyä vahvana. Kyllä joskus toivoisi, että voisi olla hetken edes heikko, ei tarvitsisi aina tietää ja osata, olla niin järkähtämättömän luja ja vahva. Kun lapsi itkee hysteerisenä kipua tai mitä lie, ei rauhoitu,  ja tekisi mieli itkeä itsekin, niin minä en voi. En vaan voi antautua sille tunteelle, koska minä olen se ainut tuki ja turva sille lapselle. Olen myös ainut tuki ja turva itselleni siinä tilanteessa, eikä ole ketään lohduttamassa jos minä romahdan. Heijaan siis huutavaa lasta sylissäni ja nielen ne kaikki epätoivon ja epävarmuuden tunteet kerta toisensa perään. Ei ole varaa niihin, lapsen täytyy voida luottaa siihen, että minä edes pystyn ja jaksan. Jos voisi edes ääneen sanoa toiselle ihmiselle silloin, että nyt minä en osaa enkä tiedä enkä kohta enää jaksa, niin se auttaisi.

Kaikki lasta koskevat päätökset kuuluvat myös tuohon edelliseen. Neuvoja satelee sieltä ja täältä, mutta minä olen ainut joka kantaa vastuun päätöksistä. Helppo on muiden huudella neuvojaan, kun viimekädessä minä kannan vastuun jokaisesta pienimmästäkin päätöksestä yksin, ilman tasavertaista keskustelukumppania, jolla olisi myöskin kaikki pelissä päätöksiä tehdessään. Kai sitä osaa valita oikein, mutta se taakka on raskas ajoittain.

Tällä kaikella on myös kääntöpuolensa. Se, että voin valehtelematta sanoa tehneeni kaiken yksin ja ottaa kunnian kaikesta itselleni. Minä kannoin sisälläni ja synnytin, pesin puin pussasin kylvetin, minä tuuditin uneen ja kestin itkut. Voin olla yksinoikeudella ylpeä lapsestani, maailman ihanimmasta lapsesta josta minä pidän huolen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että en minä niinkään miestä tai parisuhdetta kaipaa, mutta minä kaipaan toista ihmistä.