Mihin minä tarvitsen toista ihmistä?

Lupaamani selvitys aiheesta "tilanteet, joissa kaipaisin/tarvitsisin sen toisen ihmisen elämäämme".

Se mainitsemani juttukaveri on varmaan useimmin ilmenevä tarve. Poikaselle toki juttelen lähes tauotta, kissallekin siinä sivussa ja varsinkin silloin kun poikanen nukkuu, mutta kovin syvälliselle tasolle noissa keskusteluissa ei koskaan päädytä. Tahtoisin rupatella niitä näitä, puhua ajankohtaisista asioista, välillä ehkä väitelläkin, kertoa päivän tapahtumista, heittää huonoa läppää tai oikein kunnolla keskustella. Kaikkea tätä kaipaan. Kaipaan toisen ihmisen näkemyksiä, vastakaikuja omille sanomisilleni ja ajatuksilleni. Kissa ja poikanen juttukavereina eivät tässä kohtaa oikein toimi, toista ei kiinnosta (kissa) ja toinen ei vielä ymmärrä vaikka kiinnostaisikin (poikanen). Ilman mahdollisuutta jutteluun tunnen itseni jotenkin vaillinaiseksi, asunto on niin hiljainen varsinkin iltaisin kun lapsi nukkuu. Silloin huomaa aina olevansa hyvin yksin.

Toinen konkreettinen asia johon toista ihmistä kaipaan on kaikki sellaiset tilanteet, joissa kaksi kättä ei vain tunnu riittävän. Kun pitää siirtää lipasto varastoon, lipasto jota hädintuskin saan edes liikuteltua yksin, ja joka pitäisi siirtää tiettynä päivänä ennen kuin  kello tulee liikaa ettei voi rappukäytävässä enää kolistella. Kun ähkin ja puhkin ja koetan saada lipastoa kohti hissiä, sisään hissiin, hissistä ulos, kohti varaston ovea, kynnyksen yli jne. on pakko roudata mukana myös lapsi jota en voi jättää kahdestaan asuntoon kissan kanssa, varsinkaan kun lapsi ei vahingossakaan nuku tuolloin. Siinä sitten keinuttelen turvakaukaloa ja yritän hivuttaa lipastoa eteenpäin yhtä aikaa, kyllä on naapureilla taas ollut katseltavaa (apuaan ei tietenkään voinut se miekkonen tarjota, joka ähinääni pitkään tuijotteli hissiä odottaessaan, minä kyllä muistan tämän!). Tai kun pitäisi hakea jokin isompi tavara jostain, ja mietin miten saan kädet riittämään vaunujen työntämiseen ja vaikeasti kannettavan (suuren) tavaran yhtäaikaiseen kuljettamiseen. Tai kun lapsi on kipeä ja itkee eikä rauhoitu ja minun on pakko mennä vessaan. Eihän se lapsi huutoon kuole jos lasken siksi aikaa lattialle/sängylle, mutta siinä tilanteessa olisi mukavampaa antaa se toiseen turvalliseen syliin eikä sinne lattialle.

Merkittävimmin toisen ihmisen puute kuitenkin loppupeleissä tuntuu tunnepuolella. Kukaan ei jaa tätä arkea ja näitä hetkiä minun kanssani. Ei iloa eikä murhetta, eikä tätä valtavaa vastuuta. Kukaan ei kysy miten päivä on mennyt, miten voin ja mitä minulle kuuluu. Sen tajusin hyvinkin vahvasti viimeistään sillä sekunnilla, kun astuin lapsen kanssa ensimmäistä kertaa kynnyksen yli asuntooni ja suljin oven. Olin onnellinen, minulla oli lapsi, ensimmäinen hetki lapsen kanssa kotona. Muistan, kun laskin kaukalon huoneen keskelle ja katselin nukkuvaa lasta. Olisin halunnut kertoa jollekin miten kauniilta lapsi näytti ja miten onnellinen olin, muttei ollut ketään kuuntelemassa. Minä vain, ja se maailman kaunein lapsi, meidän kodissamme. Nuo onnentunteet tuntuvat hetkittäin jopa vaikeammilta yksin käsiteltäviksi kuin huoli tai murheet. Niissäkin on tekemistä, mutta silloin pitää vain pysyä vahvana. Kyllä joskus toivoisi, että voisi olla hetken edes heikko, ei tarvitsisi aina tietää ja osata, olla niin järkähtämättömän luja ja vahva. Kun lapsi itkee hysteerisenä kipua tai mitä lie, ei rauhoitu,  ja tekisi mieli itkeä itsekin, niin minä en voi. En vaan voi antautua sille tunteelle, koska minä olen se ainut tuki ja turva sille lapselle. Olen myös ainut tuki ja turva itselleni siinä tilanteessa, eikä ole ketään lohduttamassa jos minä romahdan. Heijaan siis huutavaa lasta sylissäni ja nielen ne kaikki epätoivon ja epävarmuuden tunteet kerta toisensa perään. Ei ole varaa niihin, lapsen täytyy voida luottaa siihen, että minä edes pystyn ja jaksan. Jos voisi edes ääneen sanoa toiselle ihmiselle silloin, että nyt minä en osaa enkä tiedä enkä kohta enää jaksa, niin se auttaisi.

Kaikki lasta koskevat päätökset kuuluvat myös tuohon edelliseen. Neuvoja satelee sieltä ja täältä, mutta minä olen ainut joka kantaa vastuun päätöksistä. Helppo on muiden huudella neuvojaan, kun viimekädessä minä kannan vastuun jokaisesta pienimmästäkin päätöksestä yksin, ilman tasavertaista keskustelukumppania, jolla olisi myöskin kaikki pelissä päätöksiä tehdessään. Kai sitä osaa valita oikein, mutta se taakka on raskas ajoittain.

Tällä kaikella on myös kääntöpuolensa. Se, että voin valehtelematta sanoa tehneeni kaiken yksin ja ottaa kunnian kaikesta itselleni. Minä kannoin sisälläni ja synnytin, pesin puin pussasin kylvetin, minä tuuditin uneen ja kestin itkut. Voin olla yksinoikeudella ylpeä lapsestani, maailman ihanimmasta lapsesta josta minä pidän huolen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että en minä niinkään miestä tai parisuhdetta kaipaa, mutta minä kaipaan toista ihmistä.