lauantai 28. tammikuuta 2012

Totaalinen avautuminen aiheesta ihmissuhdepaskaa ja "kypsä" (tuleva) isä

Olen niin vihainen, ettei sille enää löydy sanoja. Enkä uskalla sanoa ihan mitä tahansa mieleen tulee, kun kai menisi jo kunnianloukkauksen puolelle. Tulevan lapseni isä ilmoitti, ettei aio tunnustaa isyyttään, jos en suostu yhteenmuuttoon (tässä tilanteessa?? näissä hyytävissä tunnelmissa ja väleissä jotka meillä on?! yeah sure) tai antamaan lapselle hänen sukunimeään. Luulin, että se oli vitsi. Ei ollut.

Olen nyt kuukauden koettanut takoa hänen päähänsä faktaa siitä, missä mennään ja mikä on edes jollain tasolla realistista. Ei, me emme tule toimeen, emme edes puolta tuntia jos meidät laitetaan samaan tilaan. Jos muuttaisimme yhteen, tappaisimme toisemme reilussa vuorokaudessa. Yhteenmuutto olisi vaihtoehdoista huonoin tässä tilanteessa. Yritin pitää keskustelun konkreettisten asioiden tasolla, siis tyyliin "unohdetaan nyt meidän välit ja kaikki keskeneräiset asiat siihen liittyen, puhutaan siitä miten asiat käytännössä järjestetään lapsen suhteen". Ei onnistu. Kun koetan kysyä mitä tahansa lapsen asioiden hoitoon tms liittyvää, saan vastaukseksi vain "et kohtele minua oikein" tai "käyttäydyt kuin 4-vuotias, älä ole noin lapsellinen" tai "en keskustele aiheesta ennen kuin suostut vaatimuksiini" -tyylisiä kommentteja. En kuulemma ole valmis uhrautumaan tarpeeksi ja olen itsekäs, en osaa ajatella muita ja olen vienyt häneltä kaiken.

Anteeksi nyt vain, mutta nyt riitti, nyt on ylittynyt se kynnys jonka jälkeen ei ole paluuta entiseen. Minä keskeytin opintoni jotta voin tehdä töitä ja taata jonkunlaisen taloudellisen pärjäämisen, raadan töissä 6 päivää viikossa jotta saan tehtyä syntyvää lasta varten hankintoja tässä pikkuhiljaa (ei ole varaa ostaa kaikkea kerralla) ja jotain säästöönkin. Minä olen monet pitkät illat ja yöt valvonut ja miettinyt, selvittänyt ja laskenut, itkenyt ja aloittanut alusta, selvittänyt lisää ja laskenut uudelleen, että saisin järjestettyä lapselle ja itselleni edes kohtalaisen elämän (noin niinkun taloudellisesti). En minä halua mitään marttyyri-roolia itselleni, en meinaa sitä, mutta kun toinen tulee sanomaan että olen itsekäs, etten ole valmis uhrautumaan, niin tuntuu että aivot alkavat kiehua ja suonet poksahtelevat päässä. Miten minä voisin tehdä vielä jotain enemmän? Varmasti sen tekisin, jos vielä jotain voisin tehdä enemmän sen takaamiseksi, että pystyn antamaan lapselle kaiken mitä hän tarvitsee.

Tällä välin tuleva isukki bilettää kaupungin yössä ja suu vaahdossa avautuu kaikille kuuntelemaan suostuville, miten kohtelen häntä huonosti ja vien häneltä kaiken. Yhteenvetona, hänen mielestään kaikki olisi ok jos suostuisin leikkimään parisuhdetta hänen kanssaan (muuten ihmiset alkavat puhua, niin hän itse sanoi) ja vain tällä ehdolla hän suostuu kantamaan vastuunsa lapsesta. Kun kysyin, missä hän on ollut kun olen oksentanut, itkenyt, vuotanut verta ja pelännyt lapsen puolesta, tehnyt hankintoja, miettinyt nimiä, kuunnellut ensimmäisiä sydänääniä ja täyttänyt neuvolan papereita, valehdellut neuvolassa hänen puolestaan, laskenut, suunnitellut ja itkenyt vähän lisää, kaivaten toista ihmistä jakamaan niitä asioita, sain vastaukseksi "Ikävä kuulla." Viestissä ei lukenut muuta.

Olen niin lapsellinen ja itsekäs, että pärjään lapseni kanssa yksin, meillä on kaikki mitä tarvitsemme.

torstai 19. tammikuuta 2012

Uusia voimavaroja

Lieneekö kyse raskauden hormonimyllerryksistä ja omasta kasvamisesta (meinaan henkistä sellaista, en tätä turvonnutta olemusta) vai siitä, että vihdoin uskallan pelotta seisoa puolustamassa kaikkea sitä mitä minä haluan ja arvostan, mutta olen löytänyt voimavaroja joiden olemassaolosta en ole koskaan tiennyt. Sellainen sanaton tieto siitä, että minä pystyn, minä pärjään, elämä kantaa. Tuleva ei pelota, vaikka mikään ei tunnu olevan varmaa tai vakaata. Kuulostaa idioottimaiselta ehkä, mutten tiennyt elämän voivan tuntua näin tarkoitukselliselta, siltä että kaikella on kuin onkin merkityksensä ja paikkansa. Itkuillakin.

Äitinikin on leppynyt, en voisi toivoa elämältä paljon enempää tällä hetkellä.



sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Sinne ne nyt menivät

Tämä on tietyllä tapaa erään ajanjakson pääte. Poistin lävistykseni. Ihan tulevan kannalta eli käytännön syistä (imetys), mutta myös siksi, että se syy miksi ne joskus laitoin, mitä ne merkitsivät, ei ole enää niin tärkeässä roolissa. Olen jatkanut eteenpäin, vartalollani on vihdoin merkitys ja minun ei tarvitse pelätä kenenkään kajoavan siihen millään lailla ilman lupaani.

Menneiden aikojen kunniaksi vielä paljastuskuvaa, elähdyttämään muutoin aika tasaisen tylsää tekstikokoelmaani, olkaa hyvät!

lauantai 14. tammikuuta 2012

Ne pari ylimääräistä minuuttia pelastaisivat monelta pieneltä katastrofilta

Jos viitsisi kiireen/väsymyksen/laiskuuden iskiessä tehdä pari ylimääräistä tarkistusta, tai tehdä jonkun asian kunnolla loppuun, säästyisi monelta murheelta. Pari hyvin konkreettista esimerkkiä tältä viikolta:

1) Tarkista pyykit ennen koneeseen heittämistä. Ei nenäliinoja/kyniä/muuta pientä sälää taskuissa, ei sitä ainutta valkoista paitaa (mistä satun pitämään, en pidä vaaleista vaatteista noin yleisesti) tummien pyykkien joukossa, eikä lempparivillasukkia 60C pesuun menossa.  Lopputulos ennalta-arvattava. Eniten sapettaa nuo villasukat. Ennen polveen asti ylettyvät varret ylettyvät nyt ehkä nippanappa puoleenväliin pohjetta, en tiedä tarkalleen koska sovittaminen ei uuden, noin 3 numeroa pienemmän koon takia ole mahdollista.

2) Pakkaa se kauppakassi (kiiressäkin) jotenkin järkevästi, niinkuin äiti joskus neuvoi. Raskaat alimmaksi, helposti lytistyvät tai rikkoutuvat päällimmäiseksi. Melkein aloin itkemään, kun kuumeisena raahaudun lääkäristä kaupan kautta kotiin, mielessä lohdutukseksi ostettu marjarahka ja viinirypäleet. Siellä lilluivat rypäleet tyytyväisenä kassin pohjalla rahkakuorrutteessaan kotiin päästyäni.

3) Älä jätä kissan suosikki-raksupussia auki keittiön pöydälle yöksi. Tiedätte miksi.

Minusta on lisäksi tullut vanha ja mukavuudenhaluinen. Yhtään ei hävettänyt lähteä kaupungille uudessa ulkoilupuvussa, meikittä ja käytännöllisissä talvikengissä. Melkein hävettää näin jälkikäteen, mutta vain melkein, koska se reissu oli juuri niin mukava ja kätevä oikeasta vaatetuksesta johtuen kuin vain voi kuvitella.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Elämä kantaa

Monen päivän jännitys purkautui itkuun, helpottavaan sellaiseen. Maailma pyörii ja elämä kantaa, aliarvioin äitini tilannetajun ja kyvyn suhtautua asioihin. Ei hän tuominnut eikä raivonnut,vaikka sitä eniten pelkäsin. Viestin sävy oli lähinnä huolestunut ja hämmentynyt, ei hän tätä odottanut tai toivonut, muttei myöskään arvostellut. Kertoi kuinka en ole valinnut helppoa tietä, hän jos kuka tietää, ja että hän on huolissaan miten tulemme pärjäämään taloudellisesti ja muuten.

Myrskyjä ja keskusteluja on varmasti luvassa jossain edessäpäin, mutta nyt on helpompi jatkaa ja kohdata ne. Odotus on aina pahinta, se piinaava epätietoisuus joka vie unet ja ruokahalun. Enää  ei tarvitse väistellä kysymyksiä tulevasta ja keksiä selityksiä. Voin vihdoin taas hengittää.

EDIT: Noniin, tuli sieltä se pelkäämäni sitten. Ok, joudun maksamaan tästä valinnastani kovan hinnan, jos äitini pysyy sanojensa takana, sen ettei hänellä ole minulle enää mitään sanottavaa nyt eikä jatkossakaan. Jos minun pitää valita itseni (+ tulevan lapseni) ja äitini välillä, valitsen itseni ja sisälläni kasvavan lapsen. Eihän muita vaihtoehtoja edes ole, ei oikeasti. Ehkä äiti jonain päivänä ymmärtää. Hänet tuntien se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, voi olla, että tästedes jatkan matkaani ilman äitini tukea ja läsnäoloa elämässäni, mutta jossain mieleni syövereissä olen jo siihen valmistautunutkin. kyllä se silti sattuu.

I can only win
even if I lose
I always find out something I can use
No use tryin' to stop me now
to overshadow me somehow


(Hanoi Rocks - Obscured)

torstai 5. tammikuuta 2012

Ne pienet asiat

Pienestä voi hyvä hetki mennä pihalle ja vitutuskäyrä kasvaa jättimäiseksi. Kun istuu bussiin väsyneenä ja epäsosiaalisena, valmiina kaivamaan korvanapit esiin ja nojaamaan päätä ikkunaan seuraavat 20 minuuttia, kunnes olisi turvallisesti kotona, niin eikö joku saamarin puolituttu änge siihen samaan bussiin, istu viereen (vaikka  leikin en-huomaa-sinua-mene-muualle-leikkiä) ja ala udella typeriä kuulumisia. Siinä hampaita kiristellen on pakko vastailla ja leikkiä muka-kiinnostunutta sen toisen kuulumisia kohtaan.

Tuntemattomalle höpöttäjälle voisi sanoa että turpa kiinni, en ole sosiaalinen tänään. Ystävällekin voisi. Mutta sitten on nämä hemmetin puolitutut joita kohtaan jostain syystä pitää olla jotenkin korrekti. En edes tiedä miksi. Miksen olisi voinut sanoa, että anteeksi, en jaksa nyt, oli vähän rankka päivä ja haluan istua hiljaa märehtimässä maailmaa ja itseäni? Koska olen niin saatanan kohtelias ja ilmeisen hyvin kasvatettu, kun en vaan kehtaa.

Mjäh. Siinä märinää eiliseltä. Kissa makaa pitkin pituuttaan lattialla, vatsakarvat taivasta kohden. Kahvi on tippunut ja odottelee juojaansa. Minun pitää vihdoin ottaa kynä käteen ja alkaa suoltaa paperille tekstiä, elämäni vaikein kirje tähän mennessä. Olen pelkuri, mutta haluan kirjoittaa äidilleni. Kertoa rauhassa kaiken ja selittää miksi olen päätynyt näihin valintoihin, että haluan hänen ymmärtävän. Kovin vaikeaa on saada sanottua asiat juuri siten, että toinen ymmärtäisi,ilman väärinkäsityksiä tai väärin sävyttyneitä huomioita.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Onni

Kaikki tuntuukin yhtäkkiä niin henkilökohtaiselta, ettei sitä voi antaa muiden nähtäväksi,ei paljastavien katseiden alle, ei edes kurkattavaksi. Tekee mieli käpertyä itsensä ympärillä ja vaalia kaikkea sitä mitä on ja mitä tulee, aivan kuin sillä tavalla estäisin kaiken pahan ja voisin suojella itseäni ja sisälläni kasvavaa elämää. Samalla haluaisin kertoa koko maailmalle, että minussa ja maailmassa, elämässä ja kaikessa on vihdoin loksahtanut jotain kohdalleen, minä olen onnellinen.

Tämä ei ole sellaista hilpeää, ylitsepursuavaa onnea joka rönsyilee kaikkialle. Ei, tämä onni on niin hiljaista ja syvää, ettei siitä osaa kertoa. Konkreettisimmin se ilmenee rauhana joka mielen on vallannut. Omat päätökset ovat vihdoin omia, en kavahda muiden mielipiteitä enkä pelkää niitä kuten ennen. Ehkä vihdoin uskallan näyttää itsestäni sen puolen, joka kaiken pelon vuoksi on jäänyt kaikilta näkemättä. En ole se kylmä ja etäinen ihminen, minä vain en koskaan ole osannut kertoa niitä tärkeimpiä asioita, en ole uskaltanut enkä halunnutkaan. On tässä vielä pitkä matka kuljettavana ennen kuin saavutan sellaisen tilan johon tähtään, mutta nyt ainakin tiedän minne olen menossa. Olen vihdoin kotona, tässä on tämä hetki ja tässä hetkessä on kaikki.