Pienestä voi hyvä hetki mennä pihalle ja vitutuskäyrä kasvaa jättimäiseksi. Kun istuu bussiin väsyneenä ja epäsosiaalisena, valmiina kaivamaan korvanapit esiin ja nojaamaan päätä ikkunaan seuraavat 20 minuuttia, kunnes olisi turvallisesti kotona, niin eikö joku saamarin puolituttu änge siihen samaan bussiin, istu viereen (vaikka leikin en-huomaa-sinua-mene-muualle-leikkiä) ja ala udella typeriä kuulumisia. Siinä hampaita kiristellen on pakko vastailla ja leikkiä muka-kiinnostunutta sen toisen kuulumisia kohtaan.
Tuntemattomalle höpöttäjälle voisi sanoa että turpa kiinni, en ole sosiaalinen tänään. Ystävällekin voisi. Mutta sitten on nämä hemmetin puolitutut joita kohtaan jostain syystä pitää olla jotenkin korrekti. En edes tiedä miksi. Miksen olisi voinut sanoa, että anteeksi, en jaksa nyt, oli vähän rankka päivä ja haluan istua hiljaa märehtimässä maailmaa ja itseäni? Koska olen niin saatanan kohtelias ja ilmeisen hyvin kasvatettu, kun en vaan kehtaa.
Mjäh. Siinä märinää eiliseltä. Kissa makaa pitkin pituuttaan lattialla, vatsakarvat taivasta kohden. Kahvi on tippunut ja odottelee juojaansa. Minun pitää vihdoin ottaa kynä käteen ja alkaa suoltaa paperille tekstiä, elämäni vaikein kirje tähän mennessä. Olen pelkuri, mutta haluan kirjoittaa äidilleni. Kertoa rauhassa kaiken ja selittää miksi olen päätynyt näihin valintoihin, että haluan hänen ymmärtävän. Kovin vaikeaa on saada sanottua asiat juuri siten, että toinen ymmärtäisi,ilman väärinkäsityksiä tai väärin sävyttyneitä huomioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti