Lieneekö kyse raskauden hormonimyllerryksistä ja omasta kasvamisesta (meinaan henkistä sellaista, en tätä turvonnutta olemusta) vai siitä, että vihdoin uskallan pelotta seisoa puolustamassa kaikkea sitä mitä minä haluan ja arvostan, mutta olen löytänyt voimavaroja joiden olemassaolosta en ole koskaan tiennyt. Sellainen sanaton tieto siitä, että minä pystyn, minä pärjään, elämä kantaa. Tuleva ei pelota, vaikka mikään ei tunnu olevan varmaa tai vakaata. Kuulostaa idioottimaiselta ehkä, mutten tiennyt elämän voivan tuntua näin tarkoitukselliselta, siltä että kaikella on kuin onkin merkityksensä ja paikkansa. Itkuillakin.
Äitinikin on leppynyt, en voisi toivoa elämältä paljon enempää tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti