keskiviikko 7. toukokuuta 2014

kesäkesäkesä


Erilaisten kriisien hyödyllisyydestä ja kasvattavuudesta (tarpeellisuudesta nyt puhumattakaan) voi olla montaa mieltä. Mutta yhden asian olen itsestäni oppinut kriisien kautta: mitä vaikeampia tilanteita kohtaa, sitä selvemmin oppii näkemään mikä itselle on oikeasti tärkeää. Eli mistä on valmis luopumaan ja minkä puolesta on valmis taistelemaan vaikka viimeiseen hengenvetoon asti. En lähde avaamaan tätä henk.koht. tasolla sen enempää, tämä riittäköön päivän syvälliseksi ajatelmaksi.

 Kesä tulee vauhdilla, muutamaa sade-, räntä- ja raekuuroa lukuun ottamatta.  Voikukkia! Puissa lehtiä! Siitepölyallergia! Niiskutuksesta huolimatta olo on SUPER. Aamulla lintujen laulu saattelee minut kouluun ja yöllä töistä tullessa tuoksuu ja tuntuu jo kesäyö.

ps. Onko muista ihmisistä tullut ärsyttävämpiä vai minusta hankalampi? Veikkaan jälkimmäistä ja syytän hienoista väsymystä.

torstai 1. toukokuuta 2014

Myllerrystä

Yhteenottoja ja itkuja. Jos satuitte eilen kävelemään ohitseni jokirannassa kun istuin siellä parkumassa ahdistustani noin tunnin verran, niin ei hätää, olen ihan kunnossa, eilen vaan tuli mitta täyteen ja ahdistus oli pakko purkaa jotenkin. Tai se purkautui ihan itse vailla mitään hallintaa.


No tänäänkin ehkä hitusen vuodatin kyyneleitä viestejä kirjoitellessa, mutta tänään se oli lähinnä suuttumuksesta johtuvaa, sellaista lähes pyhää vihaa joka saa aika tunteelliseksi.


Minun mittani on täynnä ja enää en pysty ottamaan vastaan mitä tahansa kuitaten niitä sillä, että perheenjäseniä tässä ollaan. Varpailleni on nyt astuttu niin monta kertaa, että sietokykyni ylittyi. Se on nyt loppu. Tässä on raja. Minun elämäni, meidän elämämme. Meidän asioitamme, meidän kotimme. Ilman lupaani niihin ei tunkeuduta enää.