maanantai 25. maaliskuuta 2013

No can do

Olen viimeiset pari viikkoa yrittänyt taas tsempata positiivisuuden saralla, lähinnä pääni sisällä käymääni "keskusteluun" liittyen. Eli pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä asioista, jotka eivät ole sen arvoisia. Tämän tsemmpausmaratonin jälkeen voin todeta, että TODELLAKIN ON ÄRSYYNTYMISEN ARVOISIA ASIOITA. Turhia ehkä, mutta totally worth it.

Kuten esimerkiksi hitaat ihmiset. En nyt niinkään meinaa hitaudella fyysistä hitautta (no joskus sekin ärsyttää, ei voi mitään), vaan sellaista tilannetajuttomuutta ja kyvyttömyyttä toimia tavalla joka mahdollistaa muiden toiminnan ja asioiden sujuvuuden. Voin kertoa esimerkin: Jonotan kassalla, edellinen asiakas on maksanut ostoksensa ja on siirtymässä pakkaamaan. Paitsi ettei siirrykään, jää siihen kassalle ensin räpläämään lompakkoaan, sitten alkaa kaivaa kauppakassia, sitten siirtyy ehkä sen 20cm ja alkaa siinä pakata niitä ostoksiaan. Tämä tarkoittaa, että minä vaunujen kanssa en pääse edes siihen maksupäätteen luokse, koska tämä edellinen asiakas seistä toljottaa siinä. Yleensä nämä ihmiset ovat täysin immuuneja yrityksilleni ensin köhiä merkitsevästi, sitten lykätä vaunuja vähän lähemmäs, pyytää siirtymään jne. Vasta suhteellisen kovaääninen "ANTEEKSI MUTTA MUIDENKIN PITÄS PÄÄSTÄ TÄÄLTÄ POIS" tai vaunujen tyrkkääminen henkilöön kiinni auttaa. Ja tällä välin koko hemmetin jono on seissyt odottamassa, kun se tampio ei voi pakata niitä ostoksiaan siellä kassan päässä.

Nämä hitaat ihmiset eivät myöskään yleensä tajua toimiensa vaikutuksia tai omaa hitauttaan. Sehän olisikin helppoa, jos yksi kerta riittäisi ja jatkossa hidastelijat osaisivat toimia eri tavalla. Mutta ei, kerta toisensa jälkeen ne jumiutuvat siihen maksupäätteen luo ja kieltäytyvät ymmärtämästä miksi pitäisi toimia toisin.

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne sosiaalisissa tilanteissa hitaalla käyvät ihmiset. En voi sietää. Ja anteeksi taas jos kuulostan omahyväiseltä paskiaiselta tai liian jyrkältä mielipiteissäni, mutta ei sovi yhteen oman sosiaalisen käyttäytymiseni kanssa. En jaksa selittää kaikkea uudestaan. En jaksa vastailla tyhmiin kysymyksiin (ainakaan montaa kertaa). Enkä jaksa kuunnella liian hidastempoista ja pysähtynyttä kerrontaa. No can do. Tai se, kun joku ei vain tajua. Vaikka miten selittää ja joku ei ymmärrä jotain oikeasti yksinkertaista asiaa. Tai kun joku ei tajua minkäänlaisia vitsejä, ei nyt eikä ikinä. Sitten itse tyhmänä selittelee tai yrittää saada vastapuolen unohtamaan koko heiton.

 Näissä tilanteissa olen ulospäin itse viilipytty ja vaikutan levolliselta kuin buddha, mutta pääni sisällä näen kuvasarjoja, joissa ravistelen vastapuolta huutaen "MITEN SÄ ET MUKA TAJUA, KESKITY IHMINEN, KESKITY!" Sellaiset tilanteet turhauttavat ja se turhautuminen ja viilipyttynä pysyminen kuluttavat aivan tuhottomasti energiaa. Kun siitä tilanteesta vihdoin vapautuu, tekee mieli käydä hakemassa lähikaupasta hermojentasaussidukka (ei varmaan ole yhdyssana, en jaksa miettiä)  ja vetäistä kidusiin heti kaupan nurkalla kera hermosavujen. (toim.huom. allekirjoittanut on kuitenkin jo 1,5v ollut täysin tipattomalla ja savuttomalla linjalla, eli pysyy ihan ajatuksen tasolla tuollaiset suunnitelmat)

Anteeksi kaikki hitaat ihmiset, ette tee sitä tahallanne ja tiedän sen. Yritän elää teidän kanssanne jonkinlaisessa sovussa jatkossakin. (Voisitte silti vähän tsempata)

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Testivoittajaksi paljastui...

.... viljaisa puolukkapuuro!

Kuva: http://www.valio.fi/onni/
Muutaman viikon ajan ovat Valion Onni puurot nyt siis olleet testissä. Aiemmin kerroinkin mitä kautta puuroja pääsimme testaamaan. Harmiksemme alku oli vähän hankalaa johtuen poikasen sairasteluista, mutta niistä toivuttiin ja puuro alkoi maistua.

Testissä meillä oli kaikkia erimakuisia Onni-puuroja. Niitä tarjoiltiin niin aamulla kuin illallakin, taisi jokunen olla välipalanakin. Suurta plussaa näin äidin näkökulmasta noissa puuroissa oli oikeasti kätevä pakkaus jonka jopa saa auki. Varsinkin reissussa ollessa ei ne sakset tai muu teräase ole aina ihan hollilla, mutta noiden pakkausten kanssa ei ongelmia tullut, koska pakkauksen tosiaan sai auki ihan repimällä siitä kohdasta josta merkit neuvoivat avaamaan. Loistavaa! Yleensä kun olen tottunut repimään purkkeja hampailla ja kaikilla mahdollisilla aseilla, tuloksena yleensä kärsinyt purkki ja ympäriinsä levinnyt puuro.

Poikasen mielestä testiaika oli täynnä sekä iloisia että ei-niin-iloisia yllätyksiä. Herra "en tykkää puurosta jossa on möykkyjä (hiutaleita)" kieltäytyi syömästä omena-kaurapuuroa, joka on koostumukseltaan hieman karkeampaa kuin muut puurot. Se jätettiin siis suosiolla vähemmälle ja keskityttiin niihin herran suuhun sopiviin koostumuksiin eli kaikkiin jäljelle jääviin makuvaihtoehtoihin. Ja kuten otsikko kertoo, viljaisa puolukka sai suurimman suosion. Sitä poikanen söisi varmaan niin paljon kuin antaa. Pitihän sitä minunkin maistella, enkä yhtään ihmettele miksi tuolle pienemmälle perheenjäsenelle maistuu, se nimittäin oli hyvää! Maistui ihan oikealle puolukalle jopa. Eikä hienosta koostumuksestaan huolimatta ollut liian löysää tai vellimäistä, vaan ihan oikean puuron tuntuista.

Kaikki Onni-puurot ja vellit ovat vailla säilöntä- ja väriaineita, eikä niissä luonnollisestikaan ole suolaa. Maidottomissa on lisänä hedelmäsokeria, maitopohjaisissa lisättyä sokeria ei ole. Pakkauksissa on hyvin merkitty mitkä ovat maidottomia/gluteenittomia, mikä helpottaa valintoja kiireisellä kauppareissulla, kun ei tarvitse tihrustaa purkin kyljen pikkupränttejä, jos on tarvis löytää maidottomia tai viljattomia tuotteita.

Meidän kaapista taitaa jatkossakin löytyä hätävarana tuota puolukkapuuroa, ainakin jos poikanen saa päättää.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Mittauksia

Poikasen mitat 8kk:n kypsässä iässä:

paino: 10000g
pituus: 76cm
pään ympärys: 47,8cm

Olen itse ollut saman kokoinen joskus vuoden iässä. Kai se on tuon nykynuorison tapa, kasvaa aina vanhempiaan isommiksi. En halua tietää minkä kokoisia mahdolliset lapsenlapseni tulevat olemaan, syntyvät tuon kokoisina? Ei sitä tiedä.

Talvi nyppii niin pahasti tällä hetkellä ettei mitään rajaa. Kiukulla tänäänkin työnsin rattaita pitkin vuoroin jäistä ja vuoroin sohjoista katua ja kiroilin pääni sisällä. Lohduttauduin sillä, että ainakin se käy tehokkaasta liikunnasta. Tosin liikunnan laihduttava hyöty meni kyllä siinä, että lohdutukseksi tehokkaasta päivästä ja reippailusta ulkosalla ostin itselleni levyn suklaata. Hienosti toimittu, voi taas olla ylpeä itsestään.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Puuroa pöydänjaloissa

Näppärät muuttoapurini hoitivat muuton melkein huomaamattani, viuh viuh vaan menivät tavaroiden kanssa ja kohta laatikkoviidakko oli siirtynyt uuteen osoitteeseen. Minun roolini koko muuttohässäkässä oli aika pieni, heiluin lapsi liinassa vähän siellä ja täällä, kantelin jotain säkkejä ja yritin olla olematta kauheasti tiellä. Mitä nöyrimmät kiitokset siis jälleen kerran kaikille apureille, ei oltaisi ehkä koskaan saatu muuttoa hoidettua ilman teitä.

Uusi koti tuntuu omalta ja kotoisalta. Poikanen on silminnähden riemuissaan lisääntyneestä tilasta ja tämän kunniaksi aloitti liikkumisenkin ihan eri meiningillä, eteenpäin hurjaa vauhtia ja nyt lisäksi ylös pitkin laatikoita ja muita mahdollisia tukia. Allekirjoittanut saa sydämen lisälyöntejä ja lyhyitä pysähdyksiä vuorotellen, kun yllättäen bongaa poikasen huojumasta jotain laatikkopinoa vasten, ihan vain odottamassa milloin kopsahtaa ja miten kovaa.

Asiasta kukkarukkuun, tuli aika kiittämätön olo tavaroita pakatessa. Melkein laatikollinen löytyi edelleen pakkauksissaan olevia  astioita ja maljakoita yms. lasitavaraa jota mummollani on tapana ostaa. Mitä pirua niille tekee. Ihan arvokastakin tavaraa vielä, Aalto-maljakoita löytyy nyt jo varmaan 10, on jokaista kokoa ja väriä. Enkä voi sietää niitä. Sama juttu niiden Iittalan tuikkulyhtyjen ja muiden kanssa. Siellä ne edelleen ovat, laatikoissaan. Piilotin ne taas uuteen kaappiin enkä toivon mukaan törmää  niihin pitkään aikaan. En kehtaa myydäkään, toinen on laittanut niihin paljon rahaa ja ostanut tarkoituksenaan antaa hyviä lahjoja. Ja minä kiittämätön kakara en osaa arvostaa. Toivottavasti osaan jonain päivänä, niin voin ne sitten kaivaa esiin laatikoistaan.


Ps. Todennäköisyys lapsen aivastukselle kasvaa satakertaiseksi silloin, kun on juuri onnistunut lykkäämään suuhun ison puurolusikallisen.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Aha

-Moi, mulla on tällainen vajaa 8kk lapsi joka nyt viidettä (kuudetta?) päivää kipeänä. Kova kuume laski, mutta vointi muuten mennyt huonompaan suuntaan ja lopettanut syömisen. Tissillä onneksi viihtyy vielä. Niin et voitaisko tulla näytille?

-Ei ole kuumetta siis enää? Ei siellä sitten mitään tulehdusta ole. Seuraile kotona ja jos yleisvointi romahtaa niin viikonloppuna voi mennä päivystykseen.

Siinä hieman lyhennettynä äskeinen puhelu, jonka tarkoitus siis oli saada lääkäriaika poikaselle. Ei saatu, ei ole tarpeeksi kipeä. Ok, minä ymmärrän jotenkin. Mutta voin laittaa vaikka pääni pantiksi, että parhaillaankin siellä odotushuoneessa on vähemmän kipeitä aikuisia odottamassa lääkäriaikaansa. Minäkin olen saanut lääkäriajan pelkän yskän takia, samalle päivälle. Me sitten seuraillaan kotona ja toivotaan parasta. Vituttaa vähän ehkä, ei olisi ollut mitenkään ihan kauhea vaiva heille tsekata poikasen korvat ja kuunnella vaikka keuhkot. Vituttaa oikeastaan todella paljonkin, mitä enemmän asiaa ajattelen ja mietin vaikka sitä, miten eräskin tuttu sai samaiseen terveyskeskukseen ajan samalle päivälle ihan sillä syyllä, että kuulemma ahdisti niin paljon ettei voinut mennä kouluun. Kyllä löytyi heti aikoja. No onhan se nyt vähän nurinkurista.

Asiantuntijatehtävissä pienestä pitäen

Ne ovat täällä, hurraa! Valmispuurot meinaan. Jokin aika takaperin Buzzador lähestyi minua taas uudella kampanjakutsulla. Tällä kertaa testaajana olisi poikanen ja testattavat tuotteet Valion Onni ensipuuroja ja -vellejä. Sormet ja varpaat ristissä odottelimme poikasen kanssa päätöstä siitä, pääsemmekö testaamaan ja raportoimaan kokemuksista muille. Pääsimme! Lahjakortti tipahtikin pian postiluukusta ja tänään sitten kävimme hakemassa koko rahalla puuroa. On vadelmaa, viljaisaa puolukkaa, omena-kauraa ja vaikka mitä.


Puurojen ensimaistelu jouduttiin kuitenkin siirtämään vasta huomiselle, kiitos poikasen sairastamisen ja totaalikieltäytymisen kaikelta ruualta. Palaamme siis asiaan, kun meillä on jotain konkreettista raportoitavaa aiheesta!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Muistuttakaa mua tästä

Kaksi tuntia olen "tehnyt ihan sikana hommia nyt kun poikanen kerrankin nukkuu ja muutto tulossa ja kaikkee".

Niijust.

Todellisuudessa hoidin pienen tiskin ja tunnissa olen saanut täytettyä yhden muuttolaatikon. Mussutan vähän sitä ja tätä syötävää ja "vois muuten äkkiä käydä koneella tässä välissä". Hups meni tunti.

Että jos valitan jotain (yksinhuoltajan) arjen kiireestä ja loputtomista hommista, niin ihan omaa syytä se on. Nyt kun olis aikaa niin mä teen kaiken puoliteholla, vituttaa ihan suoraan sanottuna oma saamattomuuteni. Koko viikko on ollut tällaista, teen kyllä koko ajan jotain, mutten osaa tehdä niin täysillä kuin pitäisi. Olen selitellyt tätä itselleni sillä, että nyt alkaa tuntua se ettei arjessa ole ainuttakaan lepohetkeä. Ihan potaskaa, että pitäisi rentoutua silloin kun lapsi nukkuu, koska ei mikään homma ikinä valmistuisi yhden aikuisen taloudessa jos laiskottelisi lapsen nukkuessa. Silloin pitäisi painaa kahta kauheampaa vauhtia, mutta minä en nyt jotenkin jaksa tai pysty.

Sitten yksi turha juttu, joka sopii hyvin tähän päivän teemaan joka näyttää olevan valittaminen. Minua ärsyttää, miten monet parisuhteelliset ihmiset kertovat, että ymmärtävät millaista yksinhuoltajilla on, kun tyyliin 2 vrk ovat lapsen kanssa kaksin. Tai jos mies tekee pitkää päivää usein töissä. No ette ymmärrä. En jaksa nyt perustella sen enempää, mutta sanonpa vain, että kaukana siitä yksinhuoltajan arjesta on se muutaman päivän kestävä jakso lapsen kanssa. Vähän kuin väittäisi tietävänsä miltä työttömästä tuntuu, kun on viikon lomalla.

ps. En tarkistanut tekstiä kirjoitusvirheiden varalta, koettakaa elää niiden kanssa, minäkin yritän.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Materiaa, liikaa materiaa

Liikaa tavaraa. Minulla siis. Tekisi mieli ottaa iso säkki (tai no monta isoa säkkiä) ja survoa vaan tavarat niihin ja heittää menemään. Olen yrittänyt lahjoitella pois kaikkea ylimääräistä, mm. vaaka sai lähteä, samoin kasa astioita ja vaatteita. Yritän kuitenkin muistaa, että seuraava kämppä on tuplasti nykyisen kokoinen, joten ehkä ei kannata heittää kaikkea pois tai tulee aika tyhjä asunto.

Liikaa tavaraa tuntuu olevan myös poikasella. Vaikka olen koettanut ja mielestäni ihan hyvin onnistunutkin välttelemään kaikkia turhakkeita mitä vauvat muka tarvitsevat, on kaikenlaista sälää kerääntynyt ihan hullu määrä. Vaatteita samoin. Yritin äidillenikin viimeksi saada taottua päähän, että ei ostaisi enää niitä kokoja mitä meillä nyt jo jonkin verran on, koska ei niitä tarvita niin paljoa.

Vauva ei todellakaan tarvitse viittätoista samaa kokoa olevaa bodya, ei vain yksinkertaisesti tarvitse. Kymmenenkin on jo melkein liioittelua. Yöpukuja tarvitsee vain muutaman, haalareita maksimissaan sen kaksi jne.  Tämän takia olen nyt hyvin rankalla kädellä laittanut liikoja tavaroita kiertoon ja kieltäytynyt vastaanottamasta mitään lisää, edes niitä vaatteita. Kuitenkin puen poikaselle useimmiten ne samat pari vaatekertaa jotka ovat suosikkeja. Eikä muuten mene minulle läpi, että vauva sotkee niin paljon että pakko olla parikymmentä samankokoista paitaa. Jopa meidän taloudessa, jossa pesukone pyörii maksimissaankin sen 2 kertaa viikossa, riittää puhdasta vaatetta ihan mainiosti. Suurimmassa osassa lapsiperheitä pyykkiäkin pestään paljon useammin, eli ne vaatteet ovat nopeammin takaisin käytössä.

Jatkossa aion ihan oikeasti pitää kirjaa montako vaatetta poikasella on missäkin koossa. Ja kun tietty raja tulee täyteen, ei yhtäkään lisää tule. En kestä enää tällaista tavaramäärää, minä tarvitsen tilaa hengittää, ajatella, olla ja elää, haluan pois kaiken ylimääräisen. Tuntuu tosissaan siltä, että tämä kaikki roju vie tilaa omilta ajatuksilta ja olemiselta, vaikka se kaikki roina olisi tungettuna johonkin piiloon.