torstai 27. marraskuuta 2014

Nopea yhteenveto ajatuksistani

Vajaan kolmen tunnin yöunien, kahden valtavan kahvikupillisen ja melkein ällöttävän terveellisen aamupalasmoothien jälkeen istuin bussissa, mieleni ollessa yllättävän zen olosuhteisiin nähden. Ok, ulkona tihuutti vettä ja paksu villatakki takin alla oli ehkä liikaa, mutta koin silti voittajafiiliksiä ollessani niinkin hyväntuulinen. Ja sitten se iski, se haju. Jumalauta, joku on pieraissut. Pieraissut täpötäydessä aamubussissa! En ihan äkkiä keksi mitään ällöttävämpää kuin haistella sitä tunkkaista lemua melkein koko loppumatkan. Zen oli poissa ja vitutti. Kuka ***** piereskelee bussissa, ihan oikeasti?
 
 
Aiheesta kolmanteen. Olen taas aktivoitunut käsitöiden saralla. Asusteita ja kodin tekstiileitä on parin viikon aikana valmistunut kiitettävää tahtia, ottaen huomioon kohtuullisen suuret määrät koulutehtäviä joita samalla on ollut pakko vääntää. Vuorokauden tunnit ovat aika vähissä, mutta niin kai ne ovat aina. Poikanen on innostunut käsitöistä myöskin. Kaivaessani puikot ja langat esille, vaatii hänkin oman keränsä lankaa ja alkaa kieputtaa sitä mitä mielikuvituksellisimmille solmuille, sitä on hauska salaa seurata.
 
ps. Onko se(kin) vanhuuden merkki, että vuodet eivät enää tunnu pitkiltä? Lapsena viikko oli ikuisuus, kuukaudet jo lähes absurdeja aikamääreitä. Nyt jokin vuoden päästä tapahtuva ei tunnu edes kaukaiselta. Tiedän, että ihan kohta se hetki on jo tässä, hyvä kun silmää ehtii räpäyttämään.
 
ps. vol2. Minähän imetin lastani 2v 2kk (tästä olen erittäin ylpeä ja edelleen mielessäni usein taputan itseäni olalle tämän suorituksen johdosta). Minusta on silti hämmentävää, että edelleen tissini tuottavat maitoa. Ei tietenkään mitenkään paljon, mutta vähänkin napakammin kun tissistä nappaa kiinni, niin maidolta ei voi välttyä. What, eikö tämä koskaan lopu, minkä loistavan lehmän maailma minussa menettikään.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kuuntele

Sulje silmäsi ja keskity. Mitä kuulet ympärilläsi?
 
Olen viimeisten viikkojen aikana opetellut kuuntelemista. En muiden kuuntelemista (vaikka siinäkin olisi varaa kehittyä aika rutkasti), vaan ympäristön kuuntelemista. Se on kuin meditaatiota, siihen jää koukkuun. Suuri osa meitä ympäröivästä äänimaailmasa jää meiltä havaitsematta, tai se ei koskaan tavoita tietoisuuttamme, vaikka sen pakostikin kuulemme. Parhaiten sen huomaa keskellä vilkasta kaupunkia. Ensimmäisten sekuntien aikana havaitsee ilmiselvät äänet, ohiajavat autot, liikennevalojen piippauksen, bussin sihahdukset ovien avautuessa. Niiden alta alkaa kuulua muita ääniä: ihmisten askeleita, sanoja ja keskustelunpätkiä, kolahduksia. Niidenkin takaa paljastuu lisää ja lisää: tuulen mukana maata pitkin laahaava lehti, jokin kauempaa tuleva taisainen humina, tuuli, yksittäiset vesipisarat. Mitä kauemmin kuuntelee, sitä syvemmälle äänimaisemaan uppoaa. Se on fantastista, koko ajan löytää jotain uutta. Minusta tuntuu siltä, että kirjaimellisesti uppoan siihen äänien sekaan ja unohdan itseni.
 
Minä olen huono meditoimaan ja rentoutumaan, koska ajatukseni vaeltelevat ja mieleni poukkoilee. Tämä kuuntelu on ensimmäinen metodi, jolla saan ajatukseni tauolle ja voin keskittyä johonkin muuhun. Ainut ongelma on, että minulta se ainakin vaatii silmien sulkemisen, eikä kaikki onnistu silmät kiinni. Missasin tämän vuoksi bussin yksi aamu, sen jälkeen piti lopettaa kuunteluharjoitukset bussia odottaessa.
 
ps. Olen tulossa vanhaksi. Kaikennäköisiä vaivoja alkaa ilmaantua kroppaan. Polvi vihoittelee ja suolisto on sekaisin. Missä vaiheessa kaikkivoipainen, nuori ruumiini muuttui tällaiseksi? Liittyykö tämä lapsen saamiseen vai onko vain sattumaa, että vaivoja alkoi ilmaantua sen jälkeen? Entinen kroppani selvisi vuosikausien syömishäiriöistä, liiasta alkoholin kulutuksesta, tupakoinnista, vieläkin epäsäännöllisemmästä elämästä kuin nykyään, eikä tuntunut missään. Mutta auta armias, jos nyt vaikka syö muutaman päivän miten sattuu, kyllä vasta kertoo mielipiteensä aika ärhäkkäästi.
 
Vai onko tässä nyt käynyt niin, että nuoruuteni laiminlyönnit kehoani kohtaan kostautuvat nyt? Olisi ehkä pitänyt jättää muutama syömishäröilyvuosi toteuttamatta.