Vajaan kolmen tunnin yöunien,
kahden valtavan kahvikupillisen ja melkein ällöttävän terveellisen
aamupalasmoothien jälkeen istuin bussissa, mieleni ollessa yllättävän zen
olosuhteisiin nähden. Ok, ulkona tihuutti vettä ja paksu villatakki takin alla
oli ehkä liikaa, mutta koin silti voittajafiiliksiä ollessani niinkin
hyväntuulinen. Ja sitten se iski, se haju. Jumalauta, joku on pieraissut. Pieraissut
täpötäydessä aamubussissa! En ihan äkkiä keksi mitään ällöttävämpää kuin
haistella sitä tunkkaista lemua melkein koko loppumatkan. Zen oli poissa ja
vitutti. Kuka ***** piereskelee bussissa, ihan oikeasti?
Aiheesta kolmanteen. Olen taas
aktivoitunut käsitöiden saralla. Asusteita ja kodin tekstiileitä on parin
viikon aikana valmistunut kiitettävää tahtia, ottaen huomioon kohtuullisen
suuret määrät koulutehtäviä joita samalla on ollut pakko vääntää. Vuorokauden tunnit
ovat aika vähissä, mutta niin kai ne ovat aina. Poikanen on innostunut käsitöistä
myöskin. Kaivaessani puikot ja langat esille, vaatii hänkin oman keränsä lankaa
ja alkaa kieputtaa sitä mitä mielikuvituksellisimmille solmuille, sitä on
hauska salaa seurata.
ps. Onko se(kin) vanhuuden
merkki, että vuodet eivät enää tunnu pitkiltä? Lapsena viikko oli ikuisuus,
kuukaudet jo lähes absurdeja aikamääreitä. Nyt jokin vuoden päästä tapahtuva ei
tunnu edes kaukaiselta. Tiedän, että ihan kohta se hetki on jo tässä, hyvä kun
silmää ehtii räpäyttämään.
ps. vol2. Minähän imetin lastani 2v 2kk (tästä olen erittäin ylpeä ja edelleen mielessäni usein taputan itseäni olalle tämän suorituksen johdosta). Minusta on silti hämmentävää, että edelleen tissini tuottavat maitoa. Ei tietenkään mitenkään paljon, mutta vähänkin napakammin kun tissistä nappaa kiinni, niin maidolta ei voi välttyä. What, eikö tämä koskaan lopu, minkä loistavan lehmän maailma minussa menettikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti