Olen niin vihainen, ettei sille enää löydy sanoja. Enkä uskalla sanoa ihan mitä tahansa mieleen tulee, kun kai menisi jo kunnianloukkauksen puolelle. Tulevan lapseni isä ilmoitti, ettei aio tunnustaa isyyttään, jos en suostu yhteenmuuttoon (tässä tilanteessa?? näissä hyytävissä tunnelmissa ja väleissä jotka meillä on?! yeah sure) tai antamaan lapselle hänen sukunimeään. Luulin, että se oli vitsi. Ei ollut.
Olen nyt kuukauden koettanut takoa hänen päähänsä faktaa siitä, missä mennään ja mikä on edes jollain tasolla realistista. Ei, me emme tule toimeen, emme edes puolta tuntia jos meidät laitetaan samaan tilaan. Jos muuttaisimme yhteen, tappaisimme toisemme reilussa vuorokaudessa. Yhteenmuutto olisi vaihtoehdoista huonoin tässä tilanteessa. Yritin pitää keskustelun konkreettisten asioiden tasolla, siis tyyliin "unohdetaan nyt meidän välit ja kaikki keskeneräiset asiat siihen liittyen, puhutaan siitä miten asiat käytännössä järjestetään lapsen suhteen". Ei onnistu. Kun koetan kysyä mitä tahansa lapsen asioiden hoitoon tms liittyvää, saan vastaukseksi vain "et kohtele minua oikein" tai "käyttäydyt kuin 4-vuotias, älä ole noin lapsellinen" tai "en keskustele aiheesta ennen kuin suostut vaatimuksiini" -tyylisiä kommentteja. En kuulemma ole valmis uhrautumaan tarpeeksi ja olen itsekäs, en osaa ajatella muita ja olen vienyt häneltä kaiken.
Anteeksi nyt vain, mutta nyt riitti, nyt on ylittynyt se kynnys jonka jälkeen ei ole paluuta entiseen. Minä keskeytin opintoni jotta voin tehdä töitä ja taata jonkunlaisen taloudellisen pärjäämisen, raadan töissä 6 päivää viikossa jotta saan tehtyä syntyvää lasta varten hankintoja tässä pikkuhiljaa (ei ole varaa ostaa kaikkea kerralla) ja jotain säästöönkin. Minä olen monet pitkät illat ja yöt valvonut ja miettinyt, selvittänyt ja laskenut, itkenyt ja aloittanut alusta, selvittänyt lisää ja laskenut uudelleen, että saisin järjestettyä lapselle ja itselleni edes kohtalaisen elämän (noin niinkun taloudellisesti). En minä halua mitään marttyyri-roolia itselleni, en meinaa sitä, mutta kun toinen tulee sanomaan että olen itsekäs, etten ole valmis uhrautumaan, niin tuntuu että aivot alkavat kiehua ja suonet poksahtelevat päässä. Miten minä voisin tehdä vielä jotain enemmän? Varmasti sen tekisin, jos vielä jotain voisin tehdä enemmän sen takaamiseksi, että pystyn antamaan lapselle kaiken mitä hän tarvitsee.
Tällä välin tuleva isukki bilettää kaupungin yössä ja suu vaahdossa avautuu kaikille kuuntelemaan suostuville, miten kohtelen häntä huonosti ja vien häneltä kaiken. Yhteenvetona, hänen mielestään kaikki olisi ok jos suostuisin leikkimään parisuhdetta hänen kanssaan (muuten ihmiset alkavat puhua, niin hän itse sanoi) ja vain tällä ehdolla hän suostuu kantamaan vastuunsa lapsesta. Kun kysyin, missä hän on ollut kun olen oksentanut, itkenyt, vuotanut verta ja pelännyt lapsen puolesta, tehnyt hankintoja, miettinyt nimiä, kuunnellut ensimmäisiä sydänääniä ja täyttänyt neuvolan papereita, valehdellut neuvolassa hänen puolestaan, laskenut, suunnitellut ja itkenyt vähän lisää, kaivaten toista ihmistä jakamaan niitä asioita, sain vastaukseksi "Ikävä kuulla." Viestissä ei lukenut muuta.
Olen niin lapsellinen ja itsekäs, että pärjään lapseni kanssa yksin, meillä on kaikki mitä tarvitsemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti