Kummalliset unet & ihmissuhdepaskaa

Alan epäillä alitajuntani lähettämiä viestejä,ainakin mitä viimeaikaisiin uniin tulee. Vauvat siellä vilahtelevat tavalla tai toisella hyvinkin tiuhaan, sitä en pidä vielä kummallisena, mutta se kaikki muu. Tässä päikkäreistä nauttiessani tulin seikkailleeksi mm. varastetun vauvan kanssa, joka osoittautui Täydellisten naisten (joo, se tv-sarja, en tosin juuri tunne sarjaa,joten en muista henkilöiden nimiä) omistamaksi. Vedin verhot kiinni (etteivät löydä minua) ja aloin tehdä vauvalle testejä, ajatuksella "kun tää nyt mulla on niin voin treenata". Jossain vaiheessa vauva karkasi ovesta ja siepattiin hissiin, joka oli täynnä helvettiin menossa olevia miehiä. Hyppelin ilman paitaa porrastasanteelta seuraavalle, jotta olisin saanut napattua vauvan takaisin. Unessa oli muuten aika hyvät tissit meikäläisellä, ehkä joku enneuni raskauden vaikutuksesta tisseihini?

Loppu hyvin kaikki hyvin, eli heräsin hieman tämän jälkeen. Nuo unet vaan jättävät pitkäksi aikaa heräämisen jälkeenkin sellaisen epämääräisen ahdistuneen ja sekavan olon, jonka kadottamisen eteen saa tehdä töitä.

Sekavien unijaksojen välissä olen kiukutellut miehelle, aiheesta. Tänään löysin itsestäni sen kylmän ja tyynen puolen, ja puhelimen välityksellä ilmoitin, että vaihtoehtoja on nyt kaksi. Joko a) touhu muuttuu, tai b) en halua häntä minun ja tulevan lapseni elämään. Yllätys oli suuri, kun en saanut niskaani haukkuja ja räyhäämistä aiheesta "saan dokata ja saan tehdä sitä ja tätä, tää on normaalia ja sun tarvii hyväksyä se". Vetosin niinkin ehkä naurettaviinkin asioihin, kuin hänen äitinsä tai veljensä kanssa puhumiseen. Siis toim.huom, en siihen että minä menisin heille puhumaan, vaan pyysin häntä kysymään heidän mielipidettään tilanteeseen, jos epäilee minun näkemystäni. Vastalauseita ei enää tullut.

En tiedä oliko tuo reaktio morkkiksesta johtuvaa itsesääliä tai halua parantaa tapansa oikeasti, mutta minä toivon, ei, rukoilen, että edes miettii sanojani hetken. En minä halua lapselta isää riistää, mutta en minä myöskään halua perhettä jossa isää kiinnostaa enemmän saada pää sekaisin kuin olla tukena ja apuna.

Kysymyksiä

Menen asioiden edelle. Mutta tiettyjä asioita en voi olla miettimättä. Jos tämä alkeisihminen pysyy kyydissä syntymäänsä asti, millaisen kasvuympäristön minä hänelle haluan tarjota? Tai millaiseen minulla on mahdollisuudet? Kuulostanen liiankin itsevarmalta, mutta tiedän pystyväni tähän kaikkeen, vaikka sitten ihan yksinkin. Tämä menee henkilökohtaisien asioiden puolelle jo, menköön, mutta en tiedä mikä tilanne on parisuhteeni kannalta. Tai minkä haluaisin sen olevan, mikä olisi parasta ihan kaikkien kannalta.

Minulla on vierelläni mies joka toivoi lasta, mutta jonka asenteet ja tietyt tavat ja tottumukset (mm.  päihteet) eivät kuulu minun kuvaani tulevaisuudesta. Haluan olla juuri niin paskamaisen realisti kuin vain voin, koska haluan tietää mikä minua odottaa. Siksi tahtoisin jonkinlaisen selvyyden asioihin jo nyt. Minua ei enää lohduta "no sitten asiat muuttuvat kun lapsi on täällä" läpinä. Voin toki syyttää tästä ongelmavyyhdistä itseäni, kun en aiemmin tajunnut (halunnut uskoa) ettei se muutos sen yhden tikkuun pissimisen jälkeen tapahdu. Aika näyttää, mutta tällä kertaa aikarajat ovat tiukat enkä aio joustaa.

Kaikkien pähkäilyjen lisäksi olen muuttunut käveleväksi sekopääksi, kiitos kehossani tapahtuvien hormonimullistusten (tai toivon sen johtuvan siitä). Minä, ennen niin tyyni ja cool, riitatilanteissakin suhteellisen rauhallinen ja todennäköisimmin paikalta poistuva/marttyyrimököttäjä olen löytänyt sisäisen monsterini. Olisitte nähneet mm. eilisen kiljumisesta ja vollottamisesta koostuneen esityksen kesken typerän pienen riidan. Eheh. En edes tajua hävetä, olen liian ihmeissäni vielä itsekin. Näihin tunnelmiin: