Menen asioiden edelle. Mutta tiettyjä asioita en voi olla miettimättä. Jos tämä alkeisihminen pysyy kyydissä syntymäänsä asti, millaisen kasvuympäristön minä hänelle haluan tarjota? Tai millaiseen minulla on mahdollisuudet? Kuulostanen liiankin itsevarmalta, mutta tiedän pystyväni tähän kaikkeen, vaikka sitten ihan yksinkin. Tämä menee henkilökohtaisien asioiden puolelle jo, menköön, mutta en tiedä mikä tilanne on parisuhteeni kannalta. Tai minkä haluaisin sen olevan, mikä olisi parasta ihan kaikkien kannalta.
Minulla on vierelläni mies joka toivoi lasta, mutta jonka asenteet ja tietyt tavat ja tottumukset (mm. päihteet) eivät kuulu minun kuvaani tulevaisuudesta. Haluan olla juuri niin paskamaisen realisti kuin vain voin, koska haluan tietää mikä minua odottaa. Siksi tahtoisin jonkinlaisen selvyyden asioihin jo nyt. Minua ei enää lohduta "no sitten asiat muuttuvat kun lapsi on täällä" läpinä. Voin toki syyttää tästä ongelmavyyhdistä itseäni, kun en aiemmin tajunnut (halunnut uskoa) ettei se muutos sen yhden tikkuun pissimisen jälkeen tapahdu. Aika näyttää, mutta tällä kertaa aikarajat ovat tiukat enkä aio joustaa.
Kaikkien pähkäilyjen lisäksi olen muuttunut käveleväksi sekopääksi, kiitos kehossani tapahtuvien hormonimullistusten (tai toivon sen johtuvan siitä). Minä, ennen niin tyyni ja cool, riitatilanteissakin suhteellisen rauhallinen ja todennäköisimmin paikalta poistuva/marttyyrimököttäjä olen löytänyt sisäisen monsterini. Olisitte nähneet mm. eilisen kiljumisesta ja vollottamisesta koostuneen esityksen kesken typerän pienen riidan. Eheh. En edes tajua hävetä, olen liian ihmeissäni vielä itsekin. Näihin tunnelmiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti