keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kuinka sanoisit, jos et voisi sanoa?

Hienosti meikäläinen on tätä blogia viimeiset puoli vuotta hoidellut. Peukut siitä. Uskokaa tai älkää, täällä sitä silti yhä heilutaan. En edes viitsi tehdä mitään yhteenvetoa tuon puolen vuoden tapahtumista ja kuulumisista, en nimittäin kykene ajattelemaan niin pitkää aikajanaa kerrallaan, enkä totta puhuen edes tiedä mihin tuo aika on kulunut. Elämiseen, luulisin?

Poikanen on kasvanut 3-vuotiaaksi miehenaluksi. Päiväkoti ja aika ovat tehneet tehvävänsä, huomaan lähes päivittäin lapseni osaavan asioita, joita minä en enää hänelle olekaan opettanut tai joiden oppimista en ole ollut seuraamassa. Huikeaa! En edes tunne haikeutta siitä (vaikka olisihan se ihanaa, jos voisin hänet aina pitää pienenä ja suloisena poikasena), on ihanaa seurata tuota kehitystä.

Lapsen puheen kehityksen suhteenkin on päästy eteenpäin, mutta selville vesille lienee matkaa vielä joko paljon tai hyvin paljon. Kuukausien tauon jälkeen kävimme taas puheterapeutin luona. Yksittäiset sanat ovat muuttuneet lauseiksi, ilmaisu monipuolistunut, mutta jumissa ollaankin sitten melkein kaiken muun suhteen. Äänteitä puuttuu, niitä korvataan vaihtelevilla kirjaimilla ja puhe on auttamattoman epäselvää. Verbaalista dyspraksiaa puheterapeutti nyt väläytteli alustavaksi ja epäviralliseksi diagnoosiksi tämän hetken havaintojensa perusteella. Huojentavaa, mutta samalla aika hurjaa. Saatiin kotiin oma kuvakansio, jota nyt pitäisi vähän alkaa muokkailla omien tarpeidemme mukaiseksi ja totutella sitä käyttämään. Päiväkodin ja kodin väliseen tiedonkulkuun, mitä missäkin on tehty ja tapahtunut, tulee kuvitettu päiväkirja/reissuvihko.

Hieman jännitän, miten suurella panostuksella päiväkodissa näitä tukitoimia lähdetään toteuttamaan. En epäile heidän tahallaan lintsaavan tällaisissa asioissa, mutta noin isossa talossa ja henkilökunnan vaihtuessa yhtenään (vuoropäiväkoti, auki 24/7) on johdonmukainen toteutus mm. tuon kuvakansion käytön suhteen varmasti haasteellista. Tai ehtivätkö/muistavatko täyttää päiväkirjaa? No, se selvinnee, kun asian heille esittelen ja näen miten hommat alkavat sujua.

Myös alimman vammaistuen hakemisesta oli puhetta. Tuntuu hassulta, vaikka asiasta keskusteltaessa ihan loogiselta ja aiheelliselta sitten kuitenkin. Arjessa on paljon haasteita joita "normaalin" lapsen kanssa ei ole. Olen lapseni henkilökohtainen tulkki, joudun vastaamaan hänen puolestaan/tulkkaamaan hänen vastauksensa varmaan enemmän kuin 99% tilanteista, joissa joku lähipiirin ulkopuolinen henkilö hänelle puhuu. Työvuorojen säätäminen puheterapioiden suhteen (vapaatoiveet ovat ns. omia vapaita, eli niiden toteuttaminen saa vähentää työtuntejani eli ihan suora tulonmenetys on mahdollista). Viittomien opettelu ja kuvakommunikaatioon liittyvät hommat (etsi kuvia, opettele käyttämään, yritä opettaa siinä sivussa vähän muitakin, muista itse käyttää niitä, päivitä kuvia tarpeiden mukaan). Paljon asioita joista on tullut arkipäivää, mutta toki se on ylimääräistä työtä. Puhumattakaan siitä tahtojen taistelusta, kun lapsi ei tule ymmärretyksi ja seison ottamassa vastaan kaiken sen turhautuneen huudon. Ja se mahdollinen tulonmenetys ylimääräisistä vapaista. Kyllä, otan enemmän kuin mielelläni vastaan pienimmänkin avustuksen, jos sellaista on mahdollista hakea ja saada.

Minä ymmärrän kyllä lastani pääosin hyvin, olen oppinut hänen kielensä. Välillä on vaikea jopa ymmärtää, miksi joku muu ei omaan korvaani ihan selkeää lausetta/sanaa ymmärrä ollenkaan. Kun tuossa eräänä päivänä kirjasin lapseni omia ilmaisuja paperille, tuli hyvin selväksi mikseivät muut sitä ymmärrä. Tässä esimerkkejä yksittäisistä sanoista:

kyllä = kiuvva
laiva = haauva
banaani = pattititi
leipä = heihää
minä = mäja
nukkua  = huhhaa
pieni = piija

Voitte kuvitellä, kun tällaisia sanoja latoo peräkkäin lauseeksi, niin siitä ei ilman lapseni oman kielen tuntemista kovin helpolla ota selvää. On niitä oikeissa muodoissaankin olevia sanoa, mutta ikävä kyllä ne taitavat edelleen olla vähemmistönä. Minusta hänen oma kielensä on suloinen, mutta surullista kyllä sillä ei kovin pitkälle muiden kanssa pärjää. Onneksi apua on saatavilla ja eteenpäin mennään joka päivä.


2 kommenttia:

  1. Kiva lukea kuulumisia pitkästä aikaa! Vaikka haasteita on, niin ihanaa, että niihin on käyty kunnolla käsiksi. Tyyppi on vielä snadi, joten aikaa on opetella ja sitä oppimista ihan varmasti tapahtuu, hänen tahdillaan - rauhassa. Ja otat kaiken avun (käytännön, taloudellisen yms.) vastaan, mitä saat!

    Tsempiä syksyyn! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hyvillä mielin tässä mennään eteenpäin. Voi olla vain kiitollinen yhteiskunnasta, jossa toivottavasti nyt ja aina tällaisiin asioihin saa apua ihan pyytämättäkin.
      Mukavaa syksyä sinnekin!

      Poista