Olotiloja

Minulla on ollut häilyvä olo viime aikoina. Kaikki on menossa jonnekin, tulossa jostain, alkamassa tai loppumassa tai muutoin liikkeessä. Minä kellun keskellä.




Olen usein iltaisin ja öisin maannut tyynyjen keskellä olkkarin lattialla yksin ja yrittänyt järjestellä asioita mielessäni. Yhtäkkiä välillä liiankin hitaasti etenevät asiat ovatkin totta. Yksi ilta havahduin siihen, että tässä sitä taas ollaan, tyynyjen keskellä kuuntelemassa rauhallista hiljaisuutta, mutta ei yksin. Kaikesta epävarmuudesta (ja siitä, että kertaalleen jo epätoivoissani heitin hanskat tiskiin ja sanoin miehelle heiheit) huolimatta olimme siinä ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Luojan kiitos jotkut meistä ovat vähemmän ailahtelevia ja näkevät ilmeisesti myös minun häilyväisyyteni läpi.


Rakastan niitä hetkiä, kun saa keittää kahvit kahdelle, kattaa pöydän kolmelle ja lapsen nukahdettua olla hetki vain hiljaa sylikkäin.


Mikään yksinkertaisin kuvio tämä ei lukuisista muuttujista johtuen ole, niistä mainittakoon nyt vaikka oman lapseni järjetön mustasukkaisuus ja miehen omat lapset.


Tästä hempeilyosuudesta voidaan siirtyä suoraan taas tavanomaisempaan minääni, siihen ärsyttävän itsekriittiseen vinkujaan. Nimittäin, tämä uusi tilanne on saanut minut väistämättä kiinnittämään itseeni taas huomiota. Olen lapsen syntymän jälkeen lähinnä vältellyt ajattelemasta sitä miltä näytän ja miten vartaloni koen, nyt se pakostakin nousee esille ja tuo mukanaan vanhoja mörköjä. Yksin eläessä on helppo olla ajattelematta tuota pään jatkeena roikkuvaa ruumista, mutta toisen ihmisen läheisyydessä se muuttuu taas konkreettisemmaksi. Ja se ällöttää minua.  Tunnustan, olen muutamana iltana sortunut taas oksentamaan. Nyt kun olen sen sanonut "ääneen", se tuntuu vielä typerämmältä kuin mitä päässäni. Minä en aio enää antaa itseni lipsua syömissekoiluihin, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. Nyt olisi huono hetki sairastua uudelleen.


Minulla on jotenkin tarve tehdä itsestäni täydellinen toiselle, poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole niin hoikka ja niin kaunis kuin  voisin olla. Ei siihen auta toisen sanat, se on pääni sisäinen ongelma. Raivostuttava sellainen. Minä en totta puhuen tiedä miten tämän tällä kertaa ratkaisen, edellisillä kerroilla en ole ratkaissut mitenkään ja uusi parisuhde on ajanut minut aina takaisin sairauden syövereihin. Mutta nyt en ole menossa sinne, minun täytyy keksiä jotain.