Niinkin kaukaa kuin Ruotsista. Stressasin ihan turhaan reissaamista poikasen kanssa, paljon enemmän reissussa kului turhaa energiaa äitini kanssa kinaamiseen kuin lapsen hoitamiseen. Poikanen on siis todistetusti oikein kelpo matkakumppani, kunhan ruokaa tulee usein ja paljon niin kaikki sujuu. Ainuttakaan ylimääräistä kitinää ei kuulunut. Tarkempaa matkaraporttia tulossa, nyt en jaksa ajatella riittävän johdonmukaisesti.
Tulipa vain kotiin palatessa taas todistettua, että minä olen ehdottomasti koti-ihminen. Rakastan omia tuttuja nurkkia, jokaista neliötä (vaikka niitä vähän onkin) ja jopa niitä "lajittele nämä jonnekin pois tästä tieltä" -vaatekasoja. Aina reissussa tai kylässä ollessa olen jollain tasolla jatkuvassa jännitystilassa, en osaa ihan täysin rentoutua. Pitää ihan eri lailla miettiä onko puhtaita vaatteita vielä jäljellä, milloin se paluumatkan lähtö olikaan, onkohan otettu nyt oikeat kamppeet mukaan säitä ajatellen, missäs syödään seuraava lounas. En mieti noita koko aikaa enkä aktiivisesti stressaa, mutta jossain mielen pohjalla ne koko ajan pyörivät. Rakastan lyhyitä seikkailuja, mutta enemmän rakastan kotiani. Omaa pientä pesääni.
ps. Ruotsalaiset tykkäävät lapsista enemmän kuin suomalaiset, tai vähintäänkin ovat tavan vuoksi paljon huomaavaisempia. Siitäkin lisää tuonnempana, en lupaa milloin, koska en voi tietää milloin saan aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti