Lapsen isästä siis. Se vainoaa minua, joten saatte tekin osanne päätäni vaivaavista ajatuksista.
Minä en pääse yli ajatuksesta, jossa joudun keksimään (no en valehtelemaan, mutta keksimään sopivan tavan kertoa) miksi isä ei halua nähdä poikasta. Minulla ei ole hajuakaan mitä vastaan. Minä en myöskään usko, että muutaman vuoden päästä aihe on yhtään helpompi kuin nytkään, tai että olen keksinyt jonkun maailmaa mullistavan, täydellisen vastauksen. En varmasti ole.
Minua suututtaa, että joudun miettimään tällaisia. Varmasti meillä on helpompaa ilman lapsen isän kanssaan tappelemista, mutta minun sydämeni musertuu joka päivä vain enemmän ja enemmän siitä ajatuksesta, että jossain vaiheessa joudun väistämättä kohtaamaan kysymyksen "Missä isä on, miksei isä halua tavata minua?"
Alkuaikojen vihan jälkeen oli pitkään tyyni vaihe, en miettinyt (halunnut miettiä) asiaa enkä välittänyt. Nyt kun ympärillä näen päivittäin onnellisia perheitä, isiä lastensa kanssa ja vaimoineen/tyttöystävineen, se kouraisee aika syvältä. Kirjaimellisesti kouraisee mahanpohjasta, kun näen jonkun isän nostavan lapsensa syliin, tietäen että oma lapseni tuskin tulee sitä kokemaan. Se on epäreilua. Ja minä koen olevani syyllinen siihen, jollain tavalla. Se tunne kourii päivä päivältä enemmän ja syvemmältä.
ps. Ja kun luen herra isukin fb päivityksiä,"Delightful Valentines day folks! Give a hug to someone today!" tekisi mieli karjua kirjainten välityksellä, että mitäpä jos itse aloittaisit vaikka pojastasi.
En tiedä oikeaa vastausta, mutta maalaisjärkeni sanoo, että tärkeintä on korostaa lapselle, että vika ei ole hänessä, jos isä ei halua tavata, vaan siinä, että isällä on ongelmia tai jotain, josta syystä hän ei halua tavata. Tästä mä lähtisin.
VastaaPoistaTuo kuulostaa järkevältä. Joku viisas myös neuvoi minua, että pitää vastata siihen mitä lapsi milloinkin kysyy. Jos pieni lapsi kysyy missä isä on, hän todennäköisesti ihan konkreettisesti tahtoo tietää missä isä on, ei halua kuulla pitkää tarinaa syistä ja seurauksista. Toivottavasti osaan ajan kuluessa vastailla kysymyksiin edes suurinpiirtein oikein, parhaimmassa tapauksessa lapsi oppisi edes jotenkin tuntemaan isänsä.
PoistaMinä myös korostaisin tuota, että vika ei ole lapsessa itsessään. Mutta yrittäisin myös (vaikka se varmaan vaikeaa onkin) kertoa isästä mahdollisimman neutraalisti ja syyttelemättä. Siis kertoa minkä näköinen hän on, näyttää kuvia, kertoa millaista teillä oli silloin kun oli hyviä hetkiä yms. Ja pienille lapsille voi mun mielestä myös sanoa joskus, että aikuisten asiat ja tekemiset ovat välillä vaikeita ymmärtää, ja ettei aikuiset itsekään aina niitä ymmärrä ja tekevät vääriä päätöksiä.
VastaaPoistaJa hei - voihan olla, että löydät vielä joskus ihanan miehen, joka rupeaa "isäksi" poikasellesi. :) Meilläkin on mm. "varapappa", joka rakastaa meidän lapsia taatusti kuin omiaan, vaikka ei mitään sukua ollakaan.