Se puuttuva tekijä

Joku aina välillä kyselee/sivuaa kysymyksillään tätä luonnollisestikin aika suurta tekijää lapseen liittyen: hänen isäänsä. Tässä siis selvitys nykyhetkestä ja siihen johtaneista tekijöistä:

Alustuksena sanottakoon, etten missään vaiheessa sekuntiakaan edes harkinnut aborttia, vaikka tilanne oli ajoittain aika kaoottinen. Olimme lapsen isän kanssa yhdessä, kun poikanen ilmoitti aloittaneensa kasvamisen sisälläni. Raskaus ei ollut suunniteltu, kuitenkin iloinen yllätys. Meidän suhteemme taas oli melkoinen sotku. Päätimme yrittää, mutta ei siitä mitään tullut. Meillä oli liian suuria näkemyseroja asioista, jotka ovat mielestäni hyvin perustavanlaatuisia tekijöitä elämässä, lapsiperheen elämästä nyt puhumattakaan. Näitä ovat mm. rahankäyttö, päihteet ja elämänhallinta noin niinkuin ylipäätään. Edes raskaudesta kerrottuani hän ei osoittanut minkäänlaista halua muuttaa tapojaan. Hän meni mieluummin kaljalle kuin toi minulle jotain mikä pysyy sisällä, kun pahoinvoinnin kourissa kärvistelin ("kun miehet menee bisselle niin naiset on hiljaa", oli vastaus jonka sain, kun soitin miksei hän tullutkaan töistä luokseni kuten oli puhuttu). Joi myös työpaikkansa, ei kerennyt töihin kesken hyvän (pari päivää kestäneen) humalan. Kusi kännissä sänkyyni ja huoritteli. Minulla ei ollut edes oikeutta ottaa esille näitä asioita, niiden kritisoimisesta puhumattakaan,  ne eivät merkinneet mitään, koska humalassa tehdyt asiat eivät hänen mielestään tarkoita mitään eikä niitä lasketa. "No mä olin kännissä!" Niinpä olit. (Näköjään olen aika perusteellisesti silloisesta tilanteesta tänne avautunutkin.)

 Kymmenien tappeluiden (pahoittelut naapureille, joutuivat todistamaan näitä aika rajuja yhteenottoja), satojen viestien, itkujen ja pohdintojen jälkeen oli selvää, että meistä ei tule yhtä onnellista perhettä, minä en aio muuttaa yhteen hänen kanssaan enkä aloittaa yhteistä elämää, koska mikään ei muuttunut lupauksista huolimatta. Minulle riittää yksi alkoholiongelmainen isä, omani, en tarvitse sellaista enää lapselleni. Hän ei siis aikonut lopettaa päihteidenkäyttöä, ei vaivautunut hankkimaan töitä ("äiti antaa rahaa") eikä liikauttamaan eväänsäkään siihen suntaan, että olisi tosissaan yrittänyt edes jotain.

Tästä oikeastaan alkoi se tilanne jossa nyt olemme, eli odotin yksin ja synnytin yksin ja olen nyt lapsen kanssa yksin. Hän ei halunnut tunnustaa isyyttään, näköjään helmikuussa hän tämän päätöksen silloin teki, viikkoa ennen raskauden puoliväliä. Kysyin asiasta siis suoraan (tosin hän tarvitsi miettimisaikaa melkein kuukauden, ja aina asiasta kysyessäni sain "en voi puhua kanssasi koska loukkaat minua", "minulla on paha mieli", "pelaat vain valtapeliä" yms. -tyylisiä vastauksia.) Lopulta sanoi, että ei halua tunnustaa, koska ei ole rahaa maksaa elatustukia eikä hän halua lasta jollei meistä tule perhettä. Tässä välissä oli myös useampaan kertaan pyytänyt minua tappamaan lapsen, se oli hänen mielestään ainoa vaihtoehto jos en suostu muuttamaan yhteen. Muistan eräänkin kerran hänen luonaan, kun itkien ja lähes kirkuen huudan hänelle, että turha hänen enää on lapsen tappamisesta haaveilla, koska aborttia ei enää saa. Se oli kamalaa aikaa.  Rakenneultrassa hän rv21 oli vielä mukana, sen jälkeen emme ole tavanneet kuin kerran. Hän oli silloin(kin) kauheassa krapulassa, ei kertonut muuta kuulumisistaan eikä kysynyt miten voin. Vilkuili kyllä silloin jo selvästi erottuvaa mahaani.

Kerran lapsen syntymän jälkeen hän on tullut kaupungilla vastaan, meidät nähdessään vaihtoi tien toiselle puolelle. Kuten kerroinkin, laitoin hänelle joku aika takaperin viestiä, että haluaako nähdä/tavata edes lapsensa. Mitään vastausta en koskaan saanut. Fb kertoo, että tässä välissä hän on seurustellut jo useamman eri henkilön kanssa ja ollut kihloissakin. Pieni katkera ääni päässäni sanoo, että varmaan seuraavaksi tekee lapsenkin jonkun kanssa. Siis minä en ole katkera siitä, ettemme me ole yhdessä, mutta toki lapsen puolesta toivoisin hänen edes haluavan tavata poikasen. Ihanan ja täydellisen lapsensa. Ja minun sydämeni puristuu kasaan jo pelkästä ajatuksesta, kun mietin miten joskus lapselle selitän sen, ettei isä halua tavata häntä.

Minä väitän, että ihan tosissani yritin sopia ja sovitella asioita, olla aikuinen ja pysyä keskusteluissa vain käytännön asioiden tasolla. Tietenkin minäkin alennuin ajoittain vaikka kuinka lapselliselle tasolle riidoissa, mutta siltikin kerta toisensa jälkeen yritin uusiksi. Otin jopa yhteyttä hänen äitiinsä. Lähetin järjettömän pitkän sähköpostin, joka tiivistettynä piti sisällään sen, että haluaisin hänen ja muun sen puolen suvun olevan mukana lapsen elämässä, vaikka minun ja lapsen isän välit olisivat mitkä. Kerroin myös oman näkemykseni ja syyt omiin päätöksiini ja ratkaisuihini, ja siis todella nätisti ja ketään haukkumatta. Toki rehellisesti sanoin, että hänen poikansa päihteidenkäyttö, rahankäyttö yms. ovat tekijöitä joiden vuoksi en voi yhteistä tulevaisuutta ajatella, mutta sanoin sen niin nätisti ja neutraalisti kuin tuollaisen asian vain voi sanoa. Mitään vastausta en saanut, kunnes sain puhelun. Äiti (siis tämän miehen äiti) hysteerisenä huusi minulle, että olen tuhonnut hänen ja hänen poikansa elämän, että hänen poikansa juo minun takiani, se työpaikan menettäminen oli minun syytäni, kuten kaikki muukin. Ainut mitä koko puhelun aikana sain sanottua väliin, oli se ettei todellakaan ole minun syytäni, jos aikuinen ihminen dokaa päiväkausia eikä mene töihin ja siksi saa potkut. Kuulemma on, kaikki minun syytäni. Hän kertoi (huusi) kuinka minä kuvittelen olevani jotenkin parempi ja enemmän kuin he, mutta että pian tulee se päivä kun minä ja koko elämäni luhistuu, että hän oikein odottaa näkevänsä kun minä ja kaikki minulle tärkeä tuhoutuu. En edes muista mitä kaikkea hän minulle huusi, mutta samaa sarjaa se oli, että toivoo minun elämäni tuhoutuvan jne. Tässä vaiheessa, kun hän noin 2 minuuttia oli suoraa huutoa huutanut noita solvauksia minulle, minä katkaisin puhelun. Ei ole sen jälkeen oltu yhteyksissä. Tekisi melkein mieli julkaista hänelle lähettämäni sähköposti, näkisitte miten hemmetisti minä ihan oikeasti yritin ja kuinka kauniisti ja kivasti minä hänelle kirjoitin. Ei kai se mitään lakia riko, jos itse kirjoittamani viestin julkaisen? Toki ilman nimiä yms.

------

Välillä tuo koko odotusaika tuntuu hyvin kaukaiselta ja epätodelliselta. Miten minulla oli niin suuri usko itseeni ja asiaani, että selvisin luhistumatta kaikesta tuosta? Kertaakaan koko aikana en epäillyt valintojani, puskin vain eteenpäin. Kai siksi, koska tiesin tekeväni oikein ja tiesin, että minun valintani vaikuttavat suoraan lapseen. Ja nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että ihan hiton fiksuja valintoja minä olen tehnytkin. Elin myös tarkoituksella jonkinlaisessa kuplassa. Kun tiemme silloin puolivälissä raskautta erosivat, minä suljin koko sen sotkun taakseni ja keskityin vain itseeni ja kasvavaan vatsaani, rakensin oman odotukseni ja suljin kaikki ikävyydet sen ulkopuolelle. Olin onnellinen. Ja olen edelleen onnellinen.

 Ei tämä ehkä helpoin tie ole ollut eikä varmaan ole jatkossakaan, mutta harvoin ne helpot vaihtoehdot johtavat kovin pitkälle. Meillä on poikasen kanssa hyvä pieni perhe.