Vihapuhetta siivouksesta

 Olen aina rakastanut mattojen tamppausta ulkona, mutta nykyään se on yksi hermoja kiristävimmistä hommista. Jokainen matto pitää viedä ulos erikseen, koska en mitenkään saa niitä kaikkia kerralla vaunujen kanssa vietyä. Eli lapsi vaunuihin ja matto kainaloon ja menoksi. Ensimmäinen tappelu tulee hissin ovella, kun kädet loppuvat kesken. Yleensä viskaan maton vain hissin perälle ja sen jälkeen vasta haen vaunut ja lykkään ne perään. Vaarana on, että jos oven päästää kiinni tässä välissä ja joku on toisessa kerroksessa painanut nappia, lähtee hissi liikkeelle. Eli toisella kädellä pidän ovea auki ja toisella viskaan maton sisään, sitten sillä vapautuneella kädellä yritän ohjata vaunut sisään samalla ovea auki pitäen. Tämä sama toistuu alhaalla, tosin päinvastaisessa järjestyksessä. Tässä vaiheessa ihan suoraan sanottuna jo vituttaa.

Mattotelineelle päästyä alkaa varsinainen piina, poikanen nimittäin pelkää sitä pauketta ihan kuollakseen. Eli alusta loppuun koko tamppauksen ajan lapsi huutaa peloissaan vaunuissa. Kun piina loppuu ja matto on puhdas, alkaa taas minun piinani ulko-ovien ja hissin oven kanssa. Ja kun pääsen kotiin, tulee seuraavan maton vuoro ja aloitan taas alusta.

Urakka suoritettu taas tänään. Minua harmittaa, että ennen rakastamani siivous on muuttunut tällaiseksi piinaksi josta kärsii koko perheemme. Haluaisin käyttää matot ulkona kerran viikossa kuten ennen oli tapana, mutta tällä hetkellä väli tahtoo venyä kaksinkertaiseksi entiseen verrattuna, koska ajatus tuosta urakasta ei houkuttele. Mutta onpa nyt ainakin puhdas koti ja hetki aikaa levätä ennen seuraavaa rutistusta mattojen parissa.

EDIT:  Lahjoitin kissan äidilleni. No en siis oikeasti lahjoittanut, mutta saa siellä taas hetken purkaa ylimääräistä energiaansa. Tämä tarkoittaa KARVAVAPAATA ELÄMÄÄ, eli ehkä seuraavaa mattojen tamppausta voi hyvillä mielin venyttää siihen asti, kunnes karvojen levittelijä palaa. Siihen asti aion pärjätä imurilla.