Tekemisen "puute"

On hirmuisen vaikea keksiä enää tekemistä mitä a) jaksaisi tehdä ja b) voisi huoletta tehdä ilman pelkoa siitä, että jos lähtö synnärille tuleekin yllättäen, ei se tekeminen jää kesken ja jätä kotiin jonkinlaista kaaosta. En haluaisi palata laitokselta pikkuisen nyytin kanssa kotiin, jossa odottaa joku keskeneräinen, levälleen jäänyt projekti. Kaikki pikkunäpertely alkaa olla jo tehty, enkä ole niin kovin luovalla tuulella, että jaksaisin alkaa maalaamaan tai aloittaa lisää käsitöitä tms. Kysymys kuuluukin, mihin ihmiset kuluttavat aikansa raskauden viimeisinä päivinä/viikkoina? Ei minun vointini edelleenkään mikään este tekemiselle ole, mutta kuumuus rajoittaa mm. bussissa istumista (mieluummin en istu ollenkaan, en näillä keleillä).

Olen kyllä varsinainen erakko muutenkin välillä, että ei haittaa yhtään vaikka päiväkausia touhuilen omissa oloissani, poistuen ulos vain kauppaan tai kissan kanssa hengaamaan. Pidän tästä rauhallisesta elämänrytmistä ja päivistä, joiden huikeimmat elämykset liittyvät lähinnä siihen mitä teen ruuaksi tai kävelläänkö kissan kanssa ehkä jonnekin kauemmas missä ei olla ennen ulkoiltu.

Maanantaina saan uuden jääkaapin tuon vanhan rakkaan (paskan) tilalle. Sitä ennen ei kyllä tarvis lapsosen vielä syntyä siis, sen jälkeen saa tulla vaikka heti.

Raskauspostaus rv38+5

Koska vahvasti raskaana tässä kuitenkin ollaan, niin menköön nyt tämän postauksen ajaksi kokonaan tälle raskaus/vauva/maha/synnytys -linjalle. Jos ei nappaa etkä tahdo tietää mitään likaisia yksityiskohtia voinnistani tai inhoista oireistani, skippaa loput tekstistä.

Minulla on kuuma. KUUMA. Ihan koko ajan, ihan kaikkialla tällä hetkellä.  Olen koko ikäni ollut oikein kunnon vilukissa, kesähelteilläkin olen tyytyväisenä voinut vetää maiharit jalkaan ja olla riisumatta pitkähihaista edes auringossa. Eikä edes ole tullut hiki! Nyt hikoilen kun käännän kylkeä sängyssä. Hikoilen kun istun bussissa. Hikoilen kun tiskaan. Ja minä vihaan hikoilua. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka valittavat kuumaa ja hellettä ja hikoilua, nyt ymmärrän. Tämä on ihan saatanallista ja tunnen itseni likaiseksi ja ällöttäväksi noin vartin kuluttua siitä, kun olen tullut suihkusta. Että ei haittaa yhtään, jos luvatut helteet jäävät tältä kesältä saapumatta.

Kiva näppärä mahani on myös paisunut valtavaksi, eikä se enää olekaan niin kiva. Tiedän, ei saisi valittaa, on se edelleen kokoluokkaa "kulkee suht kätevästi mukana", mutta minua ahdistaa. Mikään ei mahdu päälle ja peilatessani itseäni kauppojen näyteikkunoista ja erinäisistä peileistä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tämän uuden ulkomuotoni vuoksi. Tästä seuraa myös väistämättä ajatus synnytyksen jälkeisestä ajasta: millainen mahani ja olemukseni on vauvan syntymän jälkeen? Voi alkaa itkettää viimeistään siinä vaiheessa. Toivon jonkinlaista aivojen lamaantumista, joka estäisi itseinhon käynnistymisen ainakin muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Sen jälkeen voisi alkaa silleen hiljalleen palautumaan realistisempaan maailmaan ja katselemaan varovasti muuttunutta kroppaansa.

En osaa vieläkään pelätä synnyttämistä tai edes sitä kipua (tietämättömänä on helppo hymyillen odotella vain), tahtoisin vain niin kovasti jo nähdä pikku-Ötökän, että toivon joka ilta nukkumaan mennessäni sen yön olevan viimeinen yö kotona ilman vauvaa. Seuraavana aamuna sitten yhtä ärsyttävän hyvävointisena kuin muinakin aamuina herään ja keksin jotain tekemistä päiväksi, ihan vaan jotta voisin toistaa saman rutiinin aina uudelleen ja uudelleen ilta ja aamu ja päivä. Synny jo!

38+ jotain (ei arpia!)

Ai niin, ja siitäkin huolimatta, että olen välillä avautunut yksin odottamisen huonoistakin puolista, täytyy tunnustaa, että koko tämä odotus ja lapsi ja tuleva perheemme ja kaikki tuntuu vain niin oikealta, näin sen kuuluukin olla. Minusta ei tunnu yhtään siltä, että tästä puuttuisi jotain, että lapsen isän poissaolo vaikuttaisi ainakaan mitenkään negatiivisesti. Korkeintaan sellaisilla käytännön tasoilla mistä olen maininnutkin, että ei ole sitä toista käsiparia sitten auttamassa jne. se vaikutus varmasti tulee tuntumaan, mutta en usko että henkisesti niinkään. Minä (me) emme tarvitse tähän ketään muuta juuri nyt. En ehkä koskaan ole ollut näin varma elämääni liittyneiden päätösten suhteen, mutta tämä odotus, minun odotukseni ja minun tuleva lapseni ovat juuri se mitä olen toivonut. Kaikki on loksahtanut jotenkin kohdalleen, ei ole enää sellaista levotonta kaipuuta minnekään.

Onnea on...

... vesisade ja uunituoreet porkkanasämpylät.

Tyylipisteitä ei näistä palleroista lie heru. Makupisteitä sitäkin reilummin. Ja Oivariinia, reilusti. Paino plus 11,9kg ensimmäisestä neuvolasta.  Ei haittaa, Ötökkä myllää tyytyväisenä vatsassa ja olen tänään armeliaalla tuulella jopa itseäni kohtaan. rv 37+5. En kyllä usko, että ennen laskettua päivää olen synnyttämässä, vointi on siihen nähden aivan liian hyvä. Ajatus pätkii. Onnellinen olo kaikenkaikkiaan. Näin tänään peilistä nuoren naisen, joka pystyi hymyilemään peilikuvalleen.

....

Ei niin kertakaikkisen mitään oikeaa asiaa. Saatte kuvia ja hajanaisia ajatuksia ehkä niihin kuviin liittyen.

Tällaisista päivistä me tykätään

Ollaan viime päivinä vietetty paljon aikaa äidin luona, minä ja kissa siis. Kissalla on tekemistä ja minä saan keskittyä olemiseen, kun kissa ei raavi ovea ja vaadi jatkuvaa ulkoilutusta.

Pääsiäisenä äidin luona. Kissa kävi taittelemassa narssissit uuteen uskoon.

Juhannus lähestyy, eikä mitään suunnitelmia ole. En usko joutuvani (pääseväni) vielä silloin synnyttämään, mutta ajatus mökkeilystä pitkän matkan takana, ties missä korvessa, ei-ajokuntoisten ihmisten seurassa ei houkuttele. En halua ottaa sitä riskiä, että h-hetkellä ensimmäinen huolenaiheeni on se, miten pääsen ajoissa sairaalaan.

Juhannus 2011. Tuollaisia juhannuksia tuskin enää tulee, ehkä en jää kaipaamaankaan, en tiedä.

En jaksa ymmärtää, miksi niin paljon täysin käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin. Poden huonoa omatuntoa siitä, etten tarpeeksi aktiivisesti jaksa enää käydä tonkimassa roskiksia ja pelastamassa tavaroita, joita joka itse tarvitsen tai voin laittaa kiertoon. Tehkää ihmiset palvelus itsellenne ja kaikille, kurkatkaa edes ohimennessänne sinne roskalavalle tai roskakatokseen jätettyyn pahvilaatikkoon, saatatte yllättyä iloisesti.

Beibille dyykattu keinuhevonen. Joutunee hetken vielä odottelemaan oikeaa aikaa ja ikää, mutten voinut jättää ottamatta.

Huonoa omatuntoa poden myös niistä kaikista asioista, mitä äitiyslomalla muka piti ehtiä. Pah, olkoot. Virkattu peitto valmistui sentään, mutta näkisittepä sen keskeneräisten käsitöiden vuoren.

Käsitöitä on tehty, kera pikku apulaisen

Lisää dyykattua. Mummolafiilis<3

Maha kasvaa. Ja paino. Tarvitseeko minun sanoa muuta? Nyt alan jo tahtoa tästä eroon, haluan oman vartaloni takaisin ja hallinnan kropastani. Siltikin, vaikka tätä palloa ja sen sisältöä rakastankin.

Pakollinen mahakuva

Paljon laiskoja päiviä ja suloisista suloisin tyttöni 

Niistä koiranulkoiluttajista ja vähän muustakin

Äitiyslomalaisena on aikaa kiinnittää huomiota asioihin, jotka normikiireiden keskellä joko jäävät huomaamatta tai unohtuvat samantien. Niiden ärsyttävyys moninkertaistuu mitä enemmän niihin kiinnittää huomiota, ja lopulta niiden kohtaaminen saa verisuonet poksahtelemaan päässä, kun ärsyynnys on kasvanut liian suureksi käsiteltäväksi. Näistä ärsyttävistä asioista ärsyttävimpiä ovat viime päivinä olleet nuo otsikossa mainitsemani koiranulkoiluttajat, ruuansulatusjogurttimainokset (no oikeastaan kaikki suoliston tai muun elimistön osien toimintaan liittyvät mainokset) ja roskansa väärin lajittelevat ihmiset. Ja ennen kuin kukaan vetää herneitä nenäänsä tai muuten loukkaantuu, antakaa minulle hetki aikaa selittää miksi nämä asiat ovat alkaneet nyppiä.

Koiranulkoiluttajat. Ensinnäkin, rakastan eläimiä, myös koiria, eikä minulla sinänsä ole koiria tai niiden omistajia vastaan mitään. Päinvastoin. Mutta onko se ihan saatanan mahdotonta ymmärtää, että sillä omalla käytöksellä se koiransa kanssa pihalla liikkuva ihminen vaikuttaa aika paljon siihen, miten heihin suhtaudutaan nyt ja jatkossa. Pikku vinkki teille koirallisille ihmisille: kaikki eivät pidä koirista, eivät kaikki ihmiset, eivätkä varsinkaan muut ulkoilevat lemmikit. Jotkut suorastaan pelkäävät niitä. Tästä hyvänä esimerkkinä kissani, joka päivittäin kulkee kanssani hihnan päässä ulkoilemassa. Jos näen lähestyvän koiran, pyrin hyvissä ajoin joko vaihtamaan suuntaa tai siirtymään sivummalle, koska koiran havaitessaan kissa jähmettyy paikalleen ja aloittaa hurjan suojautumisrituaalinsa (karvat pystyyn, selkä kaarelle, murinaa ja kummallisia laulavia ääniä sitä mukaa kun koira lähestyy). Ja mitä odotan koiran omistajan tekevän? No ainakin jotain ihan muuta, kuin päästävän koiransa iloisesti häntää heiluttaen lähestymään paniikissa sähisevää kissaa, huolimatta huomautuksistani ja pyynnöistäni jatkaa matkaa ja pitämään koiransa poissa.

Monesti tuossa tilanteessa saan vastaukseksi jotain "tää on tottunut kissoihin, ei tää pelkää!" heittoja, ja tekee mieli tirvaista. Ihan turhaa huutaa takaisin, että joo kiva mutta kun tää kissa ei tykkää koirista, että viitsitkö nyt oikeasti vetää sen rakkisi vittuun siitä läähättämästä ennen kuin kissa vetää kyntensä sen kuonoon. Ei auta, eivät ne kuuntele. Kertaalleen kissa ehti huitaista erästä koiraa, huolimatta meidän siirtymisestä tien sivuun, varoituksistani sen suhteen ettei kissa pidä koirista ja pyynnöistäni viedä koira kauemmas. Arvaatteko kuka sai huudot ja kasan uhkauksia niskaansa? Minä ja kissani. Mies uhkasi soittaa poliisit ja maksattaa mahdollisen eläinlääkärilaskun minulla, lopuksi toivoi kissani joku kerta karkaavan ja eksyvän hänen tielleen, joka kuulemma olisi kissani viimeinen tie. JUMALAUTA. Ymmärtänette nyt ärsyynnykseni? Onneksi suurin osa koirallisista ihmisistä on fiksuja ja ymmärtävät ilman kehoituksia kiertää kissan sopivan välimatkan päästä, mutta nuo muutamat vatipäät ovat nyt aiheuttaneet sen, että joka kerta koiran nähdessäni alkaa jo valmiiksi vituttaa tuleva kohtaaminen ja pyyntöjeni kaikuminen kuuroille korville.


Mainokset suoliston tms. toiminnan parantamiseen liittyen. Lyhyestä virsi kaunis: Ihmiset hyvät, laittakaa ruokavalionne ja liikuntatottumuksenne ja elämäntapanne muutenkin kuntoon. Minä en halua joka välissä kuulla miten jotakuta turvottaa, yhden alapää kutiaa ja toisella on muuten vain huono olla, ja miten vain ja ainoastaan  se tietty hienoja ainesosia ja lääkeaineita sisältävä tuote tuo helpotuksen vaivaan. Paskat. Tarve niiden lääkitsemiseen vähenisi aika hemmetisti, jos viitsittäisiin miettiä syitä oireisiin ja hoitaa ne syyt eikä pelkkiä oireita. Jos syötte moskaa ja juotte moskaa ja nostatte perseenne ylös penkistä vain pakosta, ei ihme että suoli ei vedä, kurkkua polttaa ja hiiva rehottaa alakerrassa. Maalaisjärkeä hyvät ihmiset, maalaisjärkeä. Ei lisää lääkkeitä.

Väärin jätteensä lajittelevat ihmiset. Avauduin tästä aiheesta kertaalleen naamakirjassa, joten laiskuuttani kopioin silloisen avautumisen ja selityksen suoraan tänne: 

 

"Voi ny jumalauta. Mulle on ihan yksi lysti, jos joku ei vaivaudu lajittelemaan jätteitään, vaan heittää kaikki surutta siihen samaan pussiin ja samaan astiaan. Mutta mitä vatipäitä ovat ne, jotka muka lajittelevat ja sitten lehtiroskiksessa on MUOVIpussiin tungettuna sekaisin lehdet ja pahvit, vaikka siinä laatikon vieressä on pahveille oma loota ja varmana tyhmempikin tajuaa, ettei se muovi kuulu sinne lehtien joukkoon. Saatana.

 Tai siis ei ole ihan yks lysti jos ei lajittele, mutta pystyn vielä käsittämään ne jotka kaiken heittää siihen samaan pussiin. Mutta en niitä, jotka tunkee muovit ja metallit ja kaiken muun paskan oikein erikseen tunkee lajiteltujen jätteiden sekaan. Ihan vaan vittuillakseen vai?

Tää on asia mikä vuodesta toiseen saa mut näkemään punaista. Oikeasti, jos ei itse viitsi tehdä mitään, niin onko sit pakko sabotoida muidenkin yritykset toimia oikein? Kyllä mua vituttaa, kun erikseen kerään lehdet ja pahvit ja lasit ja metallin, sitten kun vien ne niihin omiin laatikoihinsa niin joku on tunkenut ne täyteen kaikkea mikä sinne ei kuulu, mikä tavallaan tekee tyhjäksi sen kaiken vaivan mitä ite olen nähnyt asian eteen."

Puuh. Kylläpä helpotti avautua. Nyt voidaan levollisin mielin siirtyä iltapalalle ja nukkumaan.

Ajatuksia

Minun on pitänyt kirjoittaa. Siitä mitä olen tehnyt, miten olen voinut. Milloin olen ollut innoissani tai ahdistunut, asioista jotka ovat hämmentäneet tai ärsyttäneet. Kertaakan en viimeisen parin kuukauden aikana ole saanut sitä kuitenkaan tehtyä. Kerrottavaa on niin paljon, mutten tiedä mistä aloittaa ja mitä sanoa, ja ennen kuin pääsen yhden ajatuksen loppuun, alkaa jo toinen.

Lapseni syntymään ei ole enää kuin (pahimmassakaan tapauksessa) muutamia viikkoja. Yhtä aikaa mitä hurmaavin ja pelottavin ajatus. Odotan tapaavani hänet, näkeväni millainen ihminen minun sisälläni on nämä kuukaudet kasvanut. Asuntoni muistuttaa minua tulevasta joka hetki, minne tahansa katseeni käännän. Eteisessä on vaunut, lipaston päällä vaatteita ja tarvikkeita vauvalle. Pianon tilalle siirsin sänkyni, ja tyhjäksi jääneen seinän viereen kasattiin pinnasänky.

Tämä kaikki saa pään vilisemään ajatuksia.

Tuleeko minusta hyvä äiti lapselleni? Millainen kasvuympäristö lapselle on perhe, joka koostuu minusta ja kissasta (ja toki tästä lapsesta)? Pitääkö minun näyttää ja pärjätä siinä missä kahden vanhemman muodostama perhe? Kuitenkin yhtä aika tämä valinta, tämä pikkuruinen tuleva perheemme tuntuu juuri niin oikealta kuin se vain voi tuntua.

Muuttuuko käsitykseni itsestäni, tai onko se jo muuttunut? Nyt on helppo katsoa peiliin ja nähdä ainakin omalla tavallaan kaunis, hedelmällinen nainen, mutta mitä tapahtuu, kun lapsi ei enää kasva sisälläni? Olisi mitä suurinta itsepetosta väittää, että vuosien mittainen taistelu itseäni ja vartaloani vastaan yhtäkkiä olisi poissa, ettei se palaisi kummittelemaan edes huonoina hetkinä. Tiettyä armeliaisuutta olen oppinut kehoani kohtaan. Kroppani on hyvä, se toimii kuten pitää, sillä on tarkoitus. En kuitenkaan voi tuudittautua tähän tunteeseen, minun täytyy jatkossakin olla varuillani ja osata katkaista kieroilta ajatuksilta siivet, en halua joutua siihen noidankehään mitä syömisongelmien takia vuosia kiersin.
 Muistan joskus lukeneeni/kuulleeni hyvinkin tylyjä mielipiteitä siitä, pitäisikö syömisongelmaisten naisten ylipäätään lisääntyä. Perusteluna näille oli aina se sama, että syömisvammainen ihminen ei osaa siirtää lapselleen tervettä suhtautumista ruokaan, koska hänellä itsellään ei sellaista ole. Minä sentään tiedostan ongelmani, voin vaikuttaa käytökseeni ja siihen, siirränkö välillä vinksahtaneita ajatuksiani eteenpäin. Näin haluan ainakin uskoa.

Ja se kaiken takana oleva, mitä merkityksellisin ja samalla yhdentekevä (tavallaan) kysymys lapsen isästä. En jaksaisi ruotia sitä asiaa edes enää, kuitenkin mietin sitä enemmän tai vähemmän päivittäin. Todettakoon nyt vielä kertaalleen, että minä tein päätöksen jatkaa odotusta yksin, en ole mitenkään "joutunut" tähän tilanteeseen, tämä oli valintani. Lapsen isä teki oman valintansa ja päätti (ainakin toistaiseksi) olla tunnustamatta isyyttään. Minulle se oli helpotus, sillä voin suoraan sanoa etten mitenkään kovin mielelläni ole tai olisi jatkossakaan tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa.
 En kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, miten asian joskus kerron lapselleni, tai miten hän sen ehkä kasvaessaan kokee. Sillä onhan totta, että ideaalitilanne on (ihan jo jaksamisenkin kannalta, varsinkin vauva-aikaa ajatellen) perhe, jossa on kaksi aikuista jakamassa vastuun ja ilot ja surut ja kaiken mitä lapsi mukanaan tuo. Mutten en halua, en SUOSTU uskomaan, että onnellisessa perheessä kasvanut lapsi kärsisi siitä, että kahden aikuisen sijasta kasvattajana olikin vain yksi aikuinen. Minä olen tarpeeksi.

Myös ulkopuolisia tuntuu tämä isä-asia kiinnostavan. Sain tuossa muutama päivä takaperin hyvin tylyjä kommentteja käytöksestäni, kun kysymykseen "onko lapsella joku isäkin?" vastasin vain myöntävästi, "kyllä, lapsella on isä". Olen epäkypsä ja epäkohtelias, kysyjän mukaan. Anteeksi nyt vain, mutta ensinnäkin
a) vastasin täysin siihen mitä kysyttiin,
b) suhteeni lapsen isään nyt ei tasan tarkkaan kuulu puolitutulle naapurille, josta en tiedä kuin sukunimen (lukee ovessa).
Ei tuo asia ole mitenkään vaikea minulle, minua vain jotenkin vituttaa se asenne, että minun pitäisi olla selvittämässä parisuhdetilannettani lähes tuntemattomalle ihmiselle vain sen takia, että olen saamassa lapsen. Jostain syystä vielä enemmän vituttaa nuo muka kepeät, puolihuolimattomiksi naamioidut kysymykset. Jos joku kysyy suoraan odotanko lasta yksin, voin ilman suurempia ärsytyksiä vastata kysyjälle, mutta jokainen "no minnekäs sinä olet lapsen isän piilottanut, heh heh" muka-hauskat heitot saavat aivoni kiehumaan raivosta.

Hetkittäin myös tuntuu, että yksin odottavana on jotenkin kauhean yksin. Niin harva tuttu tai tuntematonkaan odottava äiti kuitenkaan on samassa tilanteessa, en minä voi jakaa kaikkia ajatuksiani heidän kanssan, koska eivät he ymmärrä. Ei heidän tarvitse miettiä ihan kaikkea ihan valmiiksi, se puoliso helpottaa aika monia asioita. Minulle pelkästään synnyttämään lähteminen ja sairaalasta kotiutuminen on aikamoinen järjestelykysymys. Kun alkaa näyttää siltä, että sairaala kutsuu, tulee monta pikku asiaa jotka pitää hoitaa, esim:

-Kissa pitää saada hoitoon ennen kuin voin lähteä, mutten kuitenkaan halua sitä viikkoja aikaisemmin varmuudeksi viedä jonnekin (eikä kukaan ehkä jaksa tuota rakasta riiviötäni viikkotolkulla hoitaa). Eli kysymys kuuluu, millä tai minne minä sen sitten vien?

-Minulle itselleni tarvitaan kyyti sairaalaan. Taksin nyt saa jotakuinkin aina (tosin ehdin jo kehitellä kauhuskenaarioita la-su välisestä aamuyöstä, minä puhisemassa supistuksissani odottamassa taksia jota koskaan ei tule, koska baarikansa on varannut kaikki taksit). Niin ja se kissako siinä samalla matkalla jonnekin hoitoon, miten paljon tulee maksaman taksikyyti ympäri Turkua sitten?

-Entä jos unohdan kotiin jotain mitä olisin ehkä tarvinnut mukaan sairaalaan? Saanko jonkun hakemaan ne minulle sieltä?

Kotiutuessa kotona toivottavasti on kaikki mitä siellä tarvitsen. Minua ei lohduta oppaiden toteamukset siitä, miten "kaiken ei ole pakko olla valmiina, puolison voi lähettää kauppaan jos huomaakin jonkun puuttuvan". Ahahahaha. Niinhän sitä luulisi. Ei paljon lämmitä mieltä ajatus siitä, miten ehkä enemmän tai vähemmän voipuneena ja/tai kipeänä saavun vauvan kanssa kotiin, ja ensimmäisenä iltana joudun pakkaamaan lapseni vaunuihin ja lähtemään ostoksille.

Tässä maratonpurkaus sekavia aivoituksiani viimeisten kuukausien ajalta. Olisi ollut monta lisääkin, mutta säästän ne myöhempään.

ps. Ötökkä mahassa siis voi hyvin, ja minäkin. Odotellaan nyt enää lähinnä sitä, milloin oikeasti tapaamme toisemme. rv36+2 nyt kai menossa, ei voi ihan varma olla, muisti pätkii.


 EDIT: Ja ettette nyt ihan kuvittele, että olen pohtinut vain tällaisia  järkeviä ja syällisiä asioita, voin huomenna tulla kertomaan pähkäilyjäni mm. koirien ulkoiluttajista, ruuansulatusjogurteista ja siivoamisen loputtomuudesta. Niitä mietin varmaan enemmän kuin noita oikeasti oleellisia asioita.

Olotiloja kiireen keskeltä

Päivät ja viikot vain juoksentelevat ohitseni, minä vain lyllerrän päivästä toiseen samojen arkiaskareiden ja töiden parissa mitään niitä ohi juoksevia päiviä juuri huomaamatta. Ajan kulumisesta kertoo lähinnä alati kasvava vatsa, joka jaksaa edelleen hämmentää lähes päivittäin. Ei minusta tunnu (ainakaan aamuisin/aamupäivisin/kotona ollessa) mitenkään raskaanaolevalta. Sitten vaatetta päälle pukiessa tielle osuu tuo kumpu, joka muuten ei juuri tunnu miltään. Tuolla tuntumisella meinaan sitä, että kuvittelin kasvavan vatsan tuntuvan jotenkin raskaammalta tms, mutta ei, tuossa se vain kulkee mukana ihan huomaamatta ja kevyesti.
Iltaisin olo on välillä jo tukalampi, ja töissä harjoitussupistukset piinaavat lähes koko ajan. Kuitenkin sen verran maltillisina, että mitään vaikutusta niillä ei tuonne alakertaan ole ollut, neuvolalääkäri tarkasti tilanteen juurikin tuossa pari tuntia takaperin.

Ja yksi huippujuttu töihin liittyen, meikäläinen taitaakin viettää töissä enää sellaiset 3 viikkoa! Minulla kun oli hienot suunnitelmat loppuun asti töissä puurtamisesta ja lomien pyytämisestä rahana, mutta hienot suunnitelmani kariutuivat, kun palkanlaskennasta (tai mikä lie taho onkaan joka näistä asioista vastaa) tuli hyvin selkeä viesti: "Lomia ei enää makseta rahana, ne on pidettävä." Ok, kuukauden kesäloma plus kuukausi äitiyslomaa ennen arvioitua Ötökän syntymää kuulostaa aika hyvältä sekin.

 En vain tiedä mihin käytän 2 kuukautta, joiden ajalle ei kalenterissa ole merkintöjä sovituista menoista neuvolaa yms lukuunottamatta ollenkaan. Olen kohta virkannut loppuun peiton, joka on ollut työn alla jo hetkisen aikaa. Asunto on järjestelty vaatehuonetta myöten viimeisten parin viikon aikana. Keskeneräisiä projekteja minkään suhteen ei (muistaakseni) ole. Minulla on kerrankin vain AIKAA. Voin olla sosiaalinen niin halutessani, tai hautautua asuntooni näpertelemään jotain tuikitarpeellista tai täysin hyödytöntä. Voin haahuilla kissan kanssa pihalla vaikka kaksi tuntia ja istua mummoni luona tappelemassa turhista asioista samalla pullaa syöden. Voin nukkua päiväunet silloin kun väsyttää ja suunnitella päivän aikataulut miten haluan, kun työt eivät määrää milloin ehtii nukkua ja milloin pitää olla menossa.

Pullasta puheenollen, huolimatta pääsiäisen houkutuksista ja lankeamuksista herkkujen suhteen, painoni ei ole noussut edellisestä neuvolasta ollenkaan. Huippua! Kohtu ja tyyppi sen sisällä kuitenkin jatkavat kasvuaan normaalisti. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Tylsä päivitys, mutta c'mon, ei tämä elämä mitenkään kovin jännittävää tällä hetkellä ole. Tämä on hyvää tasaista elämää, jossa asiat soljuvat eteenpäin omalla painollaan.