Raskauspostaus rv38+5

Koska vahvasti raskaana tässä kuitenkin ollaan, niin menköön nyt tämän postauksen ajaksi kokonaan tälle raskaus/vauva/maha/synnytys -linjalle. Jos ei nappaa etkä tahdo tietää mitään likaisia yksityiskohtia voinnistani tai inhoista oireistani, skippaa loput tekstistä.

Minulla on kuuma. KUUMA. Ihan koko ajan, ihan kaikkialla tällä hetkellä.  Olen koko ikäni ollut oikein kunnon vilukissa, kesähelteilläkin olen tyytyväisenä voinut vetää maiharit jalkaan ja olla riisumatta pitkähihaista edes auringossa. Eikä edes ole tullut hiki! Nyt hikoilen kun käännän kylkeä sängyssä. Hikoilen kun istun bussissa. Hikoilen kun tiskaan. Ja minä vihaan hikoilua. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka valittavat kuumaa ja hellettä ja hikoilua, nyt ymmärrän. Tämä on ihan saatanallista ja tunnen itseni likaiseksi ja ällöttäväksi noin vartin kuluttua siitä, kun olen tullut suihkusta. Että ei haittaa yhtään, jos luvatut helteet jäävät tältä kesältä saapumatta.

Kiva näppärä mahani on myös paisunut valtavaksi, eikä se enää olekaan niin kiva. Tiedän, ei saisi valittaa, on se edelleen kokoluokkaa "kulkee suht kätevästi mukana", mutta minua ahdistaa. Mikään ei mahdu päälle ja peilatessani itseäni kauppojen näyteikkunoista ja erinäisistä peileistä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tämän uuden ulkomuotoni vuoksi. Tästä seuraa myös väistämättä ajatus synnytyksen jälkeisestä ajasta: millainen mahani ja olemukseni on vauvan syntymän jälkeen? Voi alkaa itkettää viimeistään siinä vaiheessa. Toivon jonkinlaista aivojen lamaantumista, joka estäisi itseinhon käynnistymisen ainakin muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Sen jälkeen voisi alkaa silleen hiljalleen palautumaan realistisempaan maailmaan ja katselemaan varovasti muuttunutta kroppaansa.

En osaa vieläkään pelätä synnyttämistä tai edes sitä kipua (tietämättömänä on helppo hymyillen odotella vain), tahtoisin vain niin kovasti jo nähdä pikku-Ötökän, että toivon joka ilta nukkumaan mennessäni sen yön olevan viimeinen yö kotona ilman vauvaa. Seuraavana aamuna sitten yhtä ärsyttävän hyvävointisena kuin muinakin aamuina herään ja keksin jotain tekemistä päiväksi, ihan vaan jotta voisin toistaa saman rutiinin aina uudelleen ja uudelleen ilta ja aamu ja päivä. Synny jo!

38+ jotain (ei arpia!)

Ai niin, ja siitäkin huolimatta, että olen välillä avautunut yksin odottamisen huonoistakin puolista, täytyy tunnustaa, että koko tämä odotus ja lapsi ja tuleva perheemme ja kaikki tuntuu vain niin oikealta, näin sen kuuluukin olla. Minusta ei tunnu yhtään siltä, että tästä puuttuisi jotain, että lapsen isän poissaolo vaikuttaisi ainakaan mitenkään negatiivisesti. Korkeintaan sellaisilla käytännön tasoilla mistä olen maininnutkin, että ei ole sitä toista käsiparia sitten auttamassa jne. se vaikutus varmasti tulee tuntumaan, mutta en usko että henkisesti niinkään. Minä (me) emme tarvitse tähän ketään muuta juuri nyt. En ehkä koskaan ole ollut näin varma elämääni liittyneiden päätösten suhteen, mutta tämä odotus, minun odotukseni ja minun tuleva lapseni ovat juuri se mitä olen toivonut. Kaikki on loksahtanut jotenkin kohdalleen, ei ole enää sellaista levotonta kaipuuta minnekään.