Siitä yksin odottamisesta

Lupasin joskus palata tähän aiheeseen, mutten jotenkaan ole saanut aikaiseksi. Tämä on myös niin valtava vyyhti asioita jotka kaikki liittyvät kaikkeen, että on vaikea erotella asioita selkeiksi ja johdonmukaisiksi ajatuksiksi. Nyt kuitenkin yritän, parin käytännön esimerkin tasolla.

Aloin muutama päivä takaperin täyttää lahjaksi saamaani vauvakirjaa. Kirja on ihana (kiitos J jos joskus eksyt tänne lukemaan jotain kautta), mutta kaikkien isää koskevien tai isä täytttää -osioiden kohdalla en tiedä mitä tehdä. Ok, isä täyttää -kohdat nyt vain sitten jäävät tyhjäksi, se on selvää, mutta entä kaikki tiedot yms. isästä? Vaikka miten olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, minä ja lapseni, ei muita, huomaan noiden sivujen saavan minut hämmentyneeksi. Jopa vihaiseksi. Tekisi mieli liimata ne sivut täyteen valokuvia tai muuta sälää, olla kuin niitä ei olisi. Se olisi hyvä ja helppo ratkaisu, minulle. Kuitenkin, kun kuvittelen itseni lapseni asemaan, haluaisin varmasti, että jollen isääni koskaan olisi oppinut tuntemaan, olisi hän olemassa edes paperilla. Jotenkin konkreettisena. (enhän minä tiedä mitä tuon isä-asian kanssa käy lapsen synnyttyä, tuo oli vain äärimmäinen esimerkki miten siinä voi käydä).  En halua, että tuosta isä-asiasta muodostuu lapselleni koskaan mikään mysteeri tai tabu mistä ei puhuta, ihan kuin koko isää ei olisi olemassakaan.

Mutta minä en pysty, en kykene ottamaan kynää käteeni ja kirjoittamaan edes isän nimeä. Joka kerta jään tuijottamaan sitä samaa sivua, ja joka kerta aikani sitä tuijotettuani suljen kirjan ja päätän palata asiaan myöhemmin. Ehkä järkevin ratkaisu ainakin toistaiseksi on jättää sivu tyhjäksi ja päättää myöhemmin mitä siihen kirjoitan tai en kirjoita. Ehkä ajatukseni selkiytyvät ajan kuluessa ja joku kerta tiedän tasan tarkkaan minkä verran tietoa on hyvä ja tarpeeksi. Haluaisin niin kovasti pystyä ajattelemaan ja toimimaan vain lapseni kannalta parhaana näkemälläni tavalla, mutta tässä asiassa omat tunteeni ja asenteeni estävät sen. En kykene estämään sitä tietynlaista vihaa mitä nuo tyhjät sivut saavat minut tuntemaan, en kykene kirjoittamaan edes sitä hemmetin nimeä. Ja minua hävettää myöntää se.

Toinen konkreettinen asia yksin odottaessa on hetkittäinen yksinäisyys. Kyllä, minä olen onnellinen, en minä ole mitenkään kroonisesti yksinäinen tai koe oloani hylätyksi, mutta tämä on vain niin iso asia, sen haluaisi jakaa jonkun kanssa. Kukaan muu ei osaa samalla tasolla iloita tästä lapsesta, kukaan muu ei myöskään osaa tuntea samanlaista huolta ja vastuuta. Ihanat ystäväni ja perheeni tietenkin iloitsevat puolestani ja myös kanssani, kuuntelevat jos puran huoliani ja pelkojani, mutta ei se ole sama asia. Joskus iltaisin ja öisin, kun kuvittelen elämää lapseni syntymän jälkeen, minut valtaa suunnaton haikeus. En voi soittaa kellekään siihen aikaan, en kertoa miltä lapseni mielikuvissani näyttää tai millaisena persoonanan kuvittelen hänet. Tai voisin minä soittaa, mutta kukaan ei jaa sitä tunnetta minun kanssani, se ei ole heidän lapsensa. Kyllä he varmaan jaksaisivat kuunnella vuodatuksiani, mutta olisivat helpottuneita kun lopetan puhelun ja päästän heidät takaisin nukkumaan.
 Kun olen ostanu jotain lapselleni, laittanut sängyn valmiiksi odottamaan, pessyt ja silittänyt ja viikannut vaatteet valmiiksi, haluaisin jakaa ne hetket jonkun kanssa. Katso mitä ostin! Kuvittele, miten lapsi nukkuu ensimmäisen kerran tuossa sängyssään. Eikö olekin suloinen paita, miltähän pikkuinen näyttää se päällään? Sen sijaan istahdan sängylle yksin katselemaan pinnasänkyä ja tunnen haikeutta ja tietynlaista yksinäisyyttä. Kukaan ei jaa tätä pakahduttavaa onnea, ketään ei kiinnosta tämä lapsi samalla tavalla, ei vaikka se on suurinta ja ihmeellisintä mitä minä tiedän.