Ajatuksia

Minun on pitänyt kirjoittaa. Siitä mitä olen tehnyt, miten olen voinut. Milloin olen ollut innoissani tai ahdistunut, asioista jotka ovat hämmentäneet tai ärsyttäneet. Kertaakan en viimeisen parin kuukauden aikana ole saanut sitä kuitenkaan tehtyä. Kerrottavaa on niin paljon, mutten tiedä mistä aloittaa ja mitä sanoa, ja ennen kuin pääsen yhden ajatuksen loppuun, alkaa jo toinen.

Lapseni syntymään ei ole enää kuin (pahimmassakaan tapauksessa) muutamia viikkoja. Yhtä aikaa mitä hurmaavin ja pelottavin ajatus. Odotan tapaavani hänet, näkeväni millainen ihminen minun sisälläni on nämä kuukaudet kasvanut. Asuntoni muistuttaa minua tulevasta joka hetki, minne tahansa katseeni käännän. Eteisessä on vaunut, lipaston päällä vaatteita ja tarvikkeita vauvalle. Pianon tilalle siirsin sänkyni, ja tyhjäksi jääneen seinän viereen kasattiin pinnasänky.

Tämä kaikki saa pään vilisemään ajatuksia.

Tuleeko minusta hyvä äiti lapselleni? Millainen kasvuympäristö lapselle on perhe, joka koostuu minusta ja kissasta (ja toki tästä lapsesta)? Pitääkö minun näyttää ja pärjätä siinä missä kahden vanhemman muodostama perhe? Kuitenkin yhtä aika tämä valinta, tämä pikkuruinen tuleva perheemme tuntuu juuri niin oikealta kuin se vain voi tuntua.

Muuttuuko käsitykseni itsestäni, tai onko se jo muuttunut? Nyt on helppo katsoa peiliin ja nähdä ainakin omalla tavallaan kaunis, hedelmällinen nainen, mutta mitä tapahtuu, kun lapsi ei enää kasva sisälläni? Olisi mitä suurinta itsepetosta väittää, että vuosien mittainen taistelu itseäni ja vartaloani vastaan yhtäkkiä olisi poissa, ettei se palaisi kummittelemaan edes huonoina hetkinä. Tiettyä armeliaisuutta olen oppinut kehoani kohtaan. Kroppani on hyvä, se toimii kuten pitää, sillä on tarkoitus. En kuitenkaan voi tuudittautua tähän tunteeseen, minun täytyy jatkossakin olla varuillani ja osata katkaista kieroilta ajatuksilta siivet, en halua joutua siihen noidankehään mitä syömisongelmien takia vuosia kiersin.
 Muistan joskus lukeneeni/kuulleeni hyvinkin tylyjä mielipiteitä siitä, pitäisikö syömisongelmaisten naisten ylipäätään lisääntyä. Perusteluna näille oli aina se sama, että syömisvammainen ihminen ei osaa siirtää lapselleen tervettä suhtautumista ruokaan, koska hänellä itsellään ei sellaista ole. Minä sentään tiedostan ongelmani, voin vaikuttaa käytökseeni ja siihen, siirränkö välillä vinksahtaneita ajatuksiani eteenpäin. Näin haluan ainakin uskoa.

Ja se kaiken takana oleva, mitä merkityksellisin ja samalla yhdentekevä (tavallaan) kysymys lapsen isästä. En jaksaisi ruotia sitä asiaa edes enää, kuitenkin mietin sitä enemmän tai vähemmän päivittäin. Todettakoon nyt vielä kertaalleen, että minä tein päätöksen jatkaa odotusta yksin, en ole mitenkään "joutunut" tähän tilanteeseen, tämä oli valintani. Lapsen isä teki oman valintansa ja päätti (ainakin toistaiseksi) olla tunnustamatta isyyttään. Minulle se oli helpotus, sillä voin suoraan sanoa etten mitenkään kovin mielelläni ole tai olisi jatkossakaan tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa.
 En kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, miten asian joskus kerron lapselleni, tai miten hän sen ehkä kasvaessaan kokee. Sillä onhan totta, että ideaalitilanne on (ihan jo jaksamisenkin kannalta, varsinkin vauva-aikaa ajatellen) perhe, jossa on kaksi aikuista jakamassa vastuun ja ilot ja surut ja kaiken mitä lapsi mukanaan tuo. Mutten en halua, en SUOSTU uskomaan, että onnellisessa perheessä kasvanut lapsi kärsisi siitä, että kahden aikuisen sijasta kasvattajana olikin vain yksi aikuinen. Minä olen tarpeeksi.

Myös ulkopuolisia tuntuu tämä isä-asia kiinnostavan. Sain tuossa muutama päivä takaperin hyvin tylyjä kommentteja käytöksestäni, kun kysymykseen "onko lapsella joku isäkin?" vastasin vain myöntävästi, "kyllä, lapsella on isä". Olen epäkypsä ja epäkohtelias, kysyjän mukaan. Anteeksi nyt vain, mutta ensinnäkin
a) vastasin täysin siihen mitä kysyttiin,
b) suhteeni lapsen isään nyt ei tasan tarkkaan kuulu puolitutulle naapurille, josta en tiedä kuin sukunimen (lukee ovessa).
Ei tuo asia ole mitenkään vaikea minulle, minua vain jotenkin vituttaa se asenne, että minun pitäisi olla selvittämässä parisuhdetilannettani lähes tuntemattomalle ihmiselle vain sen takia, että olen saamassa lapsen. Jostain syystä vielä enemmän vituttaa nuo muka kepeät, puolihuolimattomiksi naamioidut kysymykset. Jos joku kysyy suoraan odotanko lasta yksin, voin ilman suurempia ärsytyksiä vastata kysyjälle, mutta jokainen "no minnekäs sinä olet lapsen isän piilottanut, heh heh" muka-hauskat heitot saavat aivoni kiehumaan raivosta.

Hetkittäin myös tuntuu, että yksin odottavana on jotenkin kauhean yksin. Niin harva tuttu tai tuntematonkaan odottava äiti kuitenkaan on samassa tilanteessa, en minä voi jakaa kaikkia ajatuksiani heidän kanssan, koska eivät he ymmärrä. Ei heidän tarvitse miettiä ihan kaikkea ihan valmiiksi, se puoliso helpottaa aika monia asioita. Minulle pelkästään synnyttämään lähteminen ja sairaalasta kotiutuminen on aikamoinen järjestelykysymys. Kun alkaa näyttää siltä, että sairaala kutsuu, tulee monta pikku asiaa jotka pitää hoitaa, esim:

-Kissa pitää saada hoitoon ennen kuin voin lähteä, mutten kuitenkaan halua sitä viikkoja aikaisemmin varmuudeksi viedä jonnekin (eikä kukaan ehkä jaksa tuota rakasta riiviötäni viikkotolkulla hoitaa). Eli kysymys kuuluu, millä tai minne minä sen sitten vien?

-Minulle itselleni tarvitaan kyyti sairaalaan. Taksin nyt saa jotakuinkin aina (tosin ehdin jo kehitellä kauhuskenaarioita la-su välisestä aamuyöstä, minä puhisemassa supistuksissani odottamassa taksia jota koskaan ei tule, koska baarikansa on varannut kaikki taksit). Niin ja se kissako siinä samalla matkalla jonnekin hoitoon, miten paljon tulee maksaman taksikyyti ympäri Turkua sitten?

-Entä jos unohdan kotiin jotain mitä olisin ehkä tarvinnut mukaan sairaalaan? Saanko jonkun hakemaan ne minulle sieltä?

Kotiutuessa kotona toivottavasti on kaikki mitä siellä tarvitsen. Minua ei lohduta oppaiden toteamukset siitä, miten "kaiken ei ole pakko olla valmiina, puolison voi lähettää kauppaan jos huomaakin jonkun puuttuvan". Ahahahaha. Niinhän sitä luulisi. Ei paljon lämmitä mieltä ajatus siitä, miten ehkä enemmän tai vähemmän voipuneena ja/tai kipeänä saavun vauvan kanssa kotiin, ja ensimmäisenä iltana joudun pakkaamaan lapseni vaunuihin ja lähtemään ostoksille.

Tässä maratonpurkaus sekavia aivoituksiani viimeisten kuukausien ajalta. Olisi ollut monta lisääkin, mutta säästän ne myöhempään.

ps. Ötökkä mahassa siis voi hyvin, ja minäkin. Odotellaan nyt enää lähinnä sitä, milloin oikeasti tapaamme toisemme. rv36+2 nyt kai menossa, ei voi ihan varma olla, muisti pätkii.


 EDIT: Ja ettette nyt ihan kuvittele, että olen pohtinut vain tällaisia  järkeviä ja syällisiä asioita, voin huomenna tulla kertomaan pähkäilyjäni mm. koirien ulkoiluttajista, ruuansulatusjogurteista ja siivoamisen loputtomuudesta. Niitä mietin varmaan enemmän kuin noita oikeasti oleellisia asioita.