torstai 26. joulukuuta 2013

Onnellisuusteoria, osa 28374656: Parisuhteet

Parisuhdeasioissa ei ihan kauheasti kannata alkaa neuvoa toisia (varsinkaan näin vahvasti parisuhteettomana ihmisenä niitä neuvojani ei kovasti tunnuta arvostavan), vaikka moni avoimesti omista ongelmistaan sillä saralla tilittääkin. Tapanani on niellä kärkkäimmät kommenttini, sillä hyvin harvoin kukaan ihan oikeasti konkreettisia toimintaohjeita keneltäkään haluaakaan edes. Muutamia seikkoja haluan nyt "ääneen" tässä kuitenkin todeta, montaa parisuhdekriisiä läheltä taas hetken aikaa seuranneena. Nämä kommentit tuskin ketään loukkaavat, kun eivät ole suoraan kenellekään kohdistettuja. Jos kuitenkin loukkaannut näistä, niin on lienee syytäkin sitten katsoa peiliin.

Minä en ymmärrä, miksi ihmiset kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, jopa vuosikymmenestä toiseen raahautuvat paskan parisuhteen mukana ja toivovat (?) sen muuttuvan paremmaksi. Tai sitten eivät vain uskalla tehdä mitään. Tarkoitan tapauksia, joissa tilanteelle ei tehdä mitään eikä kukaan enää sille haluakaan tehdä mitään, ei kiinnosta, tai jos kiinnostaa niin vituttaa enemmän kuin kiinnostaa. Neuvoni (jota kukaan ei kysynyt): tehdää jotain tai erotkaa. Paska ei nielemällä lopu.

Toinen juttu on tämä ikuisuuskysymys siitä voiko toista ihmistä muuttaa. Ei voi. Piste.

Päihdeongelmat kuuluvat myös tuohon edelliseen kohtaan, mutta niistä haluaisin sanoa vielä erikseen yhden asian. Päihdeongelmaiselle päihteet tulevat aina ensimmäisenä, se menee puolison, lasten, perheen ja kaiken edelle. Aina. A I N A . Että jollei sille asialle itse asianomainen mitään tee, niin on se melkein masokismia jo toiselta osapuolelta kerta toisensa jälkeen alkaa rakentaa pilvilinnoja päihdeongelmaisen vakuutteluja ja lupauksia uskoen. Tarpeeksi kauan kun sitä tekee eikä ota opikseen, niin se muuttuu jo idiotismiksi.

 Olisi vielä pari muutakin juttua, mutten osaa tiivistää niitä järkevään muotoon. Niitä kaikki kuitenkin yhdistää tämä sama ajatus: Jollet ole onnellinen tilanteessa, niin mikset tee mitään? Milloin aiot olla onnellinen, jos et tässä elämässä? Minusta on ihan hirvittävä ajatus, että tuhlaisin jopa vuosia elämästäni onnettomana roikkuen "ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu vaikka ei siltä vaikutakaan" -suhteessa.

ps. Minusta tulisi ihan karsea parisuhdeterapeutti. En kyllä kannustaisi ketään roikkumaan kamalissa suhteissaan, varmaan kävisi aika vähiin meikäläisen asiakkaat hyvin nopeaan.



maanantai 23. joulukuuta 2013

Pelkkää lepoa

Neljä kuusenjalkaa ja 24 tuntia myöhemmin meillä on vihdoin kuusi, joka jopa pysyy pystyssä. En halua mennä sen tarkemmin tarinan yksityiskohtiin, mutta ensi vuonna meille ostetaan kuusi vatupassin kanssa, yhtä umpikieroa yksilöä ei tuosta ovesta enää sisään kanneta.

Joulustressiä meillä ei varsinaisesti ehditty "viettää", siitä piti huolen megalomaaninen yrjötauti joka kulki poikasen kautta minuun. Viiden vuorokauden koettelemus laittoi aikataulut uusiksi ja jouluvalmistelut hoidettiin sitten loppupeleissä noin vuorokaudessa. Meillä on kuusi, jouluherkkuja ja aikaa, pelkkää aikaa. Täten kehoitan teitä muitakin keskittymään olennaiseen: Unohtakaa kiire ja stressi, kaikki "pakko tehdä, pakko olla, pakko ehtiä" ja olkaa vain. Joulu on elämys, ei suoritus. Tehkää vähemmän, olkaa läsnä enemmän, varsinkin te kaikki lapsiperheelliset.

Hyvää ja rauhallista joulua itse kullekin!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Miltä tuntuu 1,5 vuoden univelka?

Kuin vetäisi perässään ruumista. No en ole vetänyt perässäni ruumista, mutta voin kuvitella painavan, elottoman ihmisen raahaamista yhtä raskaaksi. Silmiä kuumottaa, kuin olisivat täynnä hiekkaa. Pää särkee ja oikeastaan sattuu kaikkialle, en osaa enää paikallistaa kipua enkä tiedä ovatko kivut oikeita vai pääni sisäisiä. Oksettaa, aamuisin kävelen olohuoneeseen ja sen jälkeen makaan noin vartin lattialla, koska väsymysoksetus tuntuu kääntävän tyhjänkin vatsalukun ylösalaisin.

Itkettää. En ole itkenyt (en yleensäkään itke), mutta tekisi mieli ryömiä sängyn alle piiloon itkemään ja jäädä sinne. Olla siellä ja odottaa, että kaikki lipuu ohi ja saan levätä. Pahimpina hetkinä toivon, että lapsi vain katoaisi ja saisin hetken maata paikallaan. Älkääkä sekoittako tätä nyt masennukseen, minä en ole masentunut vaan yksinkertaisesti väsynyt. Yksikin parempi yö riittää lieventämään näitä tunteita.

Vituttaa. Vituttaa vituttaa vituttaa. Noin 80% ajasta puren hammasta niin, että leukoja pakottaa. Muuten räjähtäisin. Täällä ei ole ketään kelle purkaa tätä, lapselle ei luonnollisestikaan voi. Ärähtelen minä hänellekin, mutta yleensä ihan aiheesta ja kohtuudella, se nyt lienee aika normaalia ei-univajeisillakin.

Aloitin taas unipäiväkirjan pitämisen, tarkoituksena kartoittaa poikasen todellisia heräämisiä ja nukkumisia. Riippuen vähän siitä mikä lasketaan heräämiseksi (onko kolmen minuutin paikallaan makaaminen nukkumista, vai lasketaanko sen jälkeinen herääminen vielä kuuluvaksi edelliseen heräämiseen?) herätyksiä viime yönä oli 13 tai 17.  Jos joku ihmettelee miksei nukkumaan meneminen varsinaisesti enää innosta, niin tuossa selitys. On helpompi pysyä valveilla väsymyskoomassa kuin joutua kerta toisensa perään heräämään juuri nukahdettuaan.

Antaisin vaikka pikkusormeni, jos saisin nukkua yhden yön heräämättä. Tai parilla herätyksellä edes. Eikä tuo ollut kielikuva, olisin kirjaimellisesti valmis luopumaan vaikka molemmista pikkusormistani tässä ja heti, jos varmuudella sen jälkeen saisi nukkua.

Tarvinneeko sanoa, että tänään väsyttää. Miettikää, meikän pitäisi näissä univeloissa palata koulun penkille ja harjoitteluihin potilaita hoitamaan. Joo terve vaan, en haluaisi itseni kaltaista zombia vastaamaan omasta tai vauvani terveydestä.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Eräänlainen aallonpohja

Eilen meinasin tulla kirjoittamaan aiheesta univelat+yksinäisyys = vitutus. Koska sellaisen vinkumisen lukemista ei jaksa kukaan, päätin (tavallaan) tehdä asialle jotain. Lähdin tutkimusretkelle nettideittailun pariin.

Voi jumaleissön. En oikein tiedä mistä aloittaa purkamaan tätä hämmennystäni. Ensinnäkin, ylitin (alitin?) itseni ja väsäsin profiilin. Profiilin tarkoitus oli lähinnä päästä tarkemmin tutustumaan meininkiin ja palstan ihmisiin, siksi ainoat profiilista löytyvät tiedot ovat ikäni ja sivilisäätyni kera asuinpaikkakunnan yms. perustiedot. Kuvittelin, ettei kukaan dille lähde pokailemaan naista joka ei sanallakaan vaivaudu itseään esittelemään, vaan saan rauhassa vakoilla aikani ennen lopullista mielipiteen muodostusta. Mitä vielä! Viestiä pukkaa toisensa perään ja niiden sisältö on vähintääkin hämmentävää.

Ensimmäisessä viestissä hyvin vahvasti keski-ikäinen (melkein kävisi isästäni) mies tarjosi minulle matkaa ja ylläpitoa ("rahaa et tarvitse täällä ollenkaan") Hampuriin luokseen. Ei kuulemma mitään velvoitteita, seurani riittää. Alla oli lueteltu ajankohdat, jolloin matka voisi toteutua. Kaiken huipuksi viesti ei vaikuta miltään vitsiltä tai huijaukselta, vaan joku olisi oikeasti valmis maksamaan random yh:n elämää luonaan. Hyvä diili hei, meitsi pakkaa heti lapsen ja itsensä ja lähtee!  Lupaava alku nettideittailu-uralleni.

Seuraavana oli viesti, jossa fyysisistä toimista kanssani tarjottiin rahaa. You know. Oikein nousukiitoa tää nettideittailu!

Tämän jälkeen oli perus "no mitäs neiti etsii, mitäs kuuluu" läpinää paljon. Kuinka laimeaa.

Minuun iskee ihan hillitön halu alkaa vetää överiksi tuolla kaikki, vastailla mitä sattuu ja katsoa miten tosissaan kukakin on. Tästä syystä hillitsen näppini ja deletoin yhteydenotot, koska ei olisi reilua pelleillä niiden kanssa, jotka ihan oikeasti yrittävät.

ps. Jotkut miehet saisivat vähän realisoida naisille asettamiaan kriteereitä. Jos pituutta saa olla 180cm ja painoa max 60kg, niin aika mallin mitoissa on etsittävät. Ovatkohan mahtaneet miehet laskeskella millaisia painoindeksejä noilla asettamillaan mitoilla saavat? Eikä pahalla, mutta ei ainakaan kuvien perusteella nuo miehet ihan samassa sarjassa kilpaile mallien kanssa.

Palaan tähän aiheeseen varmasti vielä, mikäli ko. palstalla vielä hetkenkin pyörin. Rapsaa pukkaa siis myöhemmin!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Testissä Vanish

Sain Buzzadorin kautta taas tuotteita testaistavaksi, tällä kertaa Vanishia eli tahranpoistoainetta. Voin ihan avoimesti myöntää, että olen aina ollut erittäin skeptinen näiden ihmeaineiden suhteen, jotka muka poistavat tahran kuin tahran vain sormia napsauttamalla. Tämän vuoksi en koskaan ole edes harkinnut niiden ostamista, vaan turvautunut tahrojen kohdalla vain tuttuun ja turvalliseen sappisaippuaan (joka muuten toimii, pieni mainos nyt sen puolesta tähän väliin). Siksipä olikin mielenkiintoista päästä ilmaiseksi kokeilemaan onko Vanish mainosten antaman mielikuvansa arvoinen.

Tehtävänä tässä kampanjassa oli sotkea paketin mukana tullut kankaanpala haluamillaan aineilla, jonka jälkeen hyökätä aiheutettujen tahrojen kimppuun sen valtavan Vanish-arsenaalin kera joka postin mukana meille saapui. Oolrait, tehtävä ymmärretty.



Valitsin laiskana ihmisenä takuuvarman tahraajan, mustikkahillon. Sitä nyt myös sattuu meiltä löytymään käsittämätön määrä (kiitos ahneen ahkeran marjastajamummoni), joten ei haittaa jos hieman menee hukkaankin.

Oli pari muutakin projektia tuolloin kylppärissä menossa, kuten jätesäkeistä ja maalitahroista voi päätellä
 
Tämän jälkeen asiaankuuluvasti perus lapsiperhemeiningillä viedään liattu kankaanpala kylppäriin odottamaan, että "kohta pestään pyykit ja kokeillaan niitä aineita tuohon tahraan" ja unohdetaan se ammeen reunalle roikkumaan noin kolmeksi vuorokaudeksi.

 
Muutaman päivän kuluttua ("ai hitto tää oli täällä, unohdin ihan kokonaan") päästään itse asiaan, eli tahranpoistoon. Vinkkejä kuunnelleena valitsin tuon nestemäisen version, kuulemma tehokkainta tavaraa.




Aineet vaikuttamaan ja hetken päästä koneeseen pyörimään. Ja arvatkaa mikä oli tulos:


 
Ei se hittovie edes puhdistunut! Tähän lienee syynä ollut melko pitkä tahran muhimisaika, mutta sellaistahan se ihan oikeastikin varsinkin lapsiperheessä on. Ei niitä kaikkia roiskeita ehdi heti mennä liottelemaan ja hinkkailemaan, jos niitä edes huomaa. Joten ihan hirveää wau-efektiä ei tuo aine saanyt minussa aikaan.

Kuitenkin muihin tahroihin testaillessani totesin, että jollei ihan täysin maineensa veroinen tuo aine ole, niin aika lähellä kuitenkin. Poikasen yksi body oli loppukesästä asti odottanut tahranpoistoa, tiukkaan pinttyneet banaanitahrat eivät useista pesuista ja sappisaippualla hinkkauksista huolimatta olleet edes vaalentuneet. Hieman kun liottelin Vanishin kanssa ja nakkasin pesuun, niin jokaikinen tummentuma oli vaatteesta kadonnut. Joten voin kyllä suositella, mutta ihmetekoihin ei tuostakaan ole.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Saarna

Kirjoittaminen on ollut monesti työn alla. Ajoittain ei kyllä edes sen vertaa. Mutta nyt pitää purkaa ajatuksia liittyen kuluttamiseen ja omistamiseen, materiaan ja sen arvoon.

Olen jo pidemmän aikaa potenut tunnontuskia kuluttamiseen liittyen. Milloin asia ahdistaa ekologisten näkökulmien kannalta ja milloin ihmisoikeuksien kannalta (työolosuhteet, lapsityövoima, loputon lista epäkohtia), puhumattakaan niistä lukuisista vaikeasti määriteltävistä ahdistuksen aiheista. Unohtamatta myöskään tilan rajallisuutta suhteessa materiaan. Viimeisin liittyy lähinnä asuntomme rajallisiin neliöihin.

Sain jokin aika sitten blogihaasteen, joka liittyi sisustukseen (tämä on työn alla, ihan oikeasti!). Se laittoi uudestaan ajattelemaan näitä asioita ihan konkreettisesti, mitä minä haluan ja tarvitsen, mitä olen edes valmis ostamaan vaikka siihen mahdollisuus olisikin. Ja koska en osaa näistä sinkoilevista ajatuksista muodostaa mitään yhtenäistä ja johdonmukaista tekstikokonaisuutta, saatte ranskalaisin viivoin ryhmiteltyjä ajatuspätkiä aiheesta.

-Minua ahdistaa kuluttaminen. Yököttää jatkuva tarpeiden luominen. Tarpeiden luomiselle tarkoitan mainontaa ja sen luomia mielikuvia, niitä katalia keinoja joilla meille uskotellaan meidän melkeinpä tekevän jotain hyvää ja oikeaa, jos ostamme. Tarpeisiin ostaminen on ok, mutta turhakkeen ostaminen on turhakkeen ostamista, vaikka tuote olisi esimerkiksi valmistettu kierrätysmateriaaleista. Älkääkä käsittäkö väärin, kierrättäminen on hyvä, mutta jos ekologisuuteen vedoten meitä pyritään ohjaamaan vain ostamaan lisää lisää lisää lisää, niin typerää se on yhtä kaikki. Nykyään, kun nämä eko-asiat ovat vahvasti pinnalla, niin yhä useammin nimenomaan kuluttajia houkutellaan ostamaan vetoamalla (osittain) tekaistuihinkin mielikuviin ja väitteisiin luonnonmukaisuudesta, ekologisuudesta ja muusta "saat tästä valheellisen hyvän omantunnon kun ostat tämän tuotteen" moskasta.

-Edellisen tekstin turhakkeisiin liittyen: Myös hyödyllinen tavara muuttuu turhakkeeksi, jos niitä samanmoisia on kotona kaapeissa jo tarpeisiin nähden riittävästi. Astiasto on tarpeellinen, monta astiastoa ("mutkun tää on niin ajaton ja ihana, kyllä tällä joskus vielä on käyttöä") on turhake. Noin niin kuin yksinkertaistettuna. Ymmärrän myös sisustukseen liittyviä hankintoja, eivät ne täysiä turhakkeita ole kohtuullisina määrinä, mutta alati vaihtuvat koristetyynyt, kynttilänjalat ja kukkamaljakot ovat turhakkeita.

-Itse kuluttamisen lisäksi yököttää se, miten sokeaksi monet ovat tulleet omalle kuluttamiselleen. Ei enää eroteta todellisia tarpeita ja mielihaluja, uskotaan vankasti, että ostetaan tarpeeseen. Muoti ei ole tarve, uusi mallisto ei ole tarve, uusi design (oli se sitten kotimaista tai vaikka siperialaista) ei ole tarve. Niillä meille kaupataan asioita, herätkää nyt ihmiset jumalauta. Niillä tehdään bisnestä. Arvostan jollain tasolla jopa enemmän niitä ihmisiä, jotka sentään myöntävät oman kuluttamisensa olevan vain mielihalujen täyttämistä ja aika älytöntäkin, kuin niitä jotka yrittävät viimeiseen asti vedota kaiken maailman "mutkun tää on kotimaista tuotantoa, mä kato haluan tukea kotimaisia juttuja ni siks ostin" tekosyihin.

-Mielikuvien lisäksi myyntimiehet kehittelevät meille kokonaan uusia tuotteita joita me ehdottomasti tarvitsemme. Kävelepä (naisten) kosmetiikkaosastolle ja mieti kuinka montaa niistä tuotteista ihan oikeasti tarvitaan. Pelkästään rasvoja pitäisi olla erilainen jokaiseen vuorokaudenaikaan, puhumattakaan jokaiselle vartalonosalle erikseen suunnatusta tuotteesta. Jaloille yksi, käsille yksi, yksi naamaan yöksi, yksi naamaan päiväksi, yksi koko vartalolle, yksi dekoltee-alueelle, yksi tummille silmänalusille, yksi silmänympäryksille, yksi tehohoitona ongelmakohdille jne. You name it. Naurettavaa. N A U R E T T A V A A . Mutta se myy, näköjään.

-Minä olen tämän viimeaikaisen köyhäilyn aikana oppinut aika hyvin erottelemaan omat tarpeeni ja mielihaluni. Mitä vähemmän rahaa on käytettävissä, sitä oleellisimpiin asioihin keskittyy. Haluaisin tämän jatkuvankin näin, en siis köyhyyden jatkuvan ikuisesti, vaan tämän ajattelutavan ja oivalluksien säilyvän mukana elämässäni. En tarvitse enää puoliakaan siitä mitä koin tarvitsevani vaikkapa pari vuotta sitten. Pienemmät asiat saavat isommat mittasuhteet, tarkoitan tällä pieniä hyviä asioita. Myös omatuntoni voi paremmin ja tunnontuskat ovat vähentyneet.

 Raha-asiat ovat melkoisia tabuja, mutta minä aion nyt sörkkiä sitä muurahaispesää paljastamalla meidän tulotasomme. Verojen jälkeen käteen jää kuussa 700e, siitä ei edes ole vielä vähennetty meidän osuuttamme vuokrasta (asumistuki menee suoraan vuokranantajalle). Sillä me oikeasti elämme ihan hyvin. Pystyn jopa säästämään muutaman kympin kuussa. Miten onnistun tässä? Koska minä ostan tarpeeseen. Ostanhan tietenkin välillä jotain turhakkeitakin, mutta ei lienee tarpeen tällä tulotasolla edes sanoa, että aika vähän ja aika pieniä juttuja kuitenkin. Eilen ostin uuden kynsilakan, se on viimeisin turhakkeeni. Minä voin kaupassa ihailla hienoja kenkiä, uusia verhoja tai vaikka arvostamieni artistien levyjä, mutta nykyään en enää koe tarvetta niiden omistamiseen. Tämä on oikeasti vapauttavampaa kuin mikään ikinä!

-Meilläkin on silti tavaraa liikaa, vaikka todella harkiten mitään ostan ja paljon olen viimeisten kuukausien aikana myynyt ja lahjoittanut poiskin. Näinollen haluaisin tietää, minne ne kaikki hypershoppailijoiden tavarat mahtuvat? Heitetäänkö ne mäkeen aina uuden sesongin tullen, kaappien sisältö ja sistustus vaihtuu samaa tahtia kuin mallistot?


Tämä ajatusrykelmä riittänee tältä erää. Tiivistettynä: Vähemmän on enemmän, älkää olko hölmöjä ja nielkö purematta kaikkea shaibaa, mitä mainosmiehet teille syöttävät. Tarkkailtaa itseänne ja kulutustanne.

torstai 31. lokakuuta 2013

Viisi leipää ja kaksi kalaa

Alkuun taas tunnustuksia: Minä lahjon lastani ruualla. Tarkemmin ottaen leivällä, jolla hiljennän bussimatkojen raivarit. Tässä toimintamallissa lienee montakin enemmän tai vähemmän huonoa puolta, mutta yksi on se saamarin murustaminen. Tänään 22 minuutin bussimatkan ja puolentoista leipäpalan jälkeen koitti taas operaatio Puhdista Lapsi Ja Rattaat Muruista. Ja se murujen määrä, se on käsittämätöntä!

Pelkästään lapsen sylissä oli muruja varmaan 3 leipäpalan verran, istuinosassa ja jalkapeitteen mutkassa toinen samanmoinen satsi. Tässä vaiheessa puhdistusoperaatiota älysin, että olen ihan varmana kuullut tämän tarinan ennenkin, tosin vähän eri muodossa. Siinä tarinassa oli se pitkätukkainen ihmeidentekijä ja nälkäinen ihmislauma, pari leivänkannikkaa ja kalaa. Ja kas kummaa, ruokailun jälkeen oli koreittain leipää ja kalaa. Ihme oli tapahtunut!

Ja paskat. Ei siihen mitään ihmeitä tarvittu, niillä oli vaan lauma muksuja siellä mukana syömässä.


kuva täältä

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kuka säilöö meille tätä ihme roinaa häh?

Kaappien siivousta. Vastaan tullut kaikkea hyödyllistä, mm:

-Kuumemittarin suojakotelon korkki. Itse suojakotelo hävinnyt muistikuvieni mukaan noin puoli vuotta sitten
-Kaksi rikkinäistä puhelinta
-Kaikki härpäkkeet mitä noihin rikkinäisiin puhelimiin liittyy (laturit yms)
-Rikkinäinen tuulikello, odottaa kolmatta vuotta korjaamista
-Kolme toimimatonta sytkäriä
-Tyhjä tulitikkuaski
-Trolli-avaimenperä jolta hiukset kynitty pois jo joskus varhaislapsuudessani
-Purkkeja joille ei enää ole kansia ja kansia joille ei enää löydy purkkeja
-Mysteerijohtoja ja -piuhoja. Kukaan ei ole koskaan tarvinnut niitä mihinkään eikä kukaan tiedä mihin ne edes kuuluvat, mutta ei voi heittää pois juuri siksi, kun ei tiedä tarvitseeko niitä vielä joskus johonkin

Jatkan siivousta, päivitystä Älyttömien Tavaroiden Säilyttämiseen liittyen lienee tulossa myöhemmin lisää.






lauantai 26. lokakuuta 2013

Itselle muistiin

Jos jokin asia/osa-alue elämässä ei miellytä, tee sille jotain. Jos et voi tehdä sille mitään, opettele elämään sen kanssa.

torstai 24. lokakuuta 2013

vinkuvinkuvalivali

Itsesäälissä pyöriskellessäni tässä mietin, että asioille voisi tehdäkin joskus jotain. Voisi olla aktiivinen pelkän yksinäisen sijaan.

Syömishäröilyt voivat hyvin, minä en.

EDIT: Ei silti syytä huolestua allekirjoittaneen voinnista, vuosien kokemuksella osaan käsitellä näitä syömishommia ja pitää itseni riittävän hyvässä kunnossa.

torstai 10. lokakuuta 2013

Vink vink puhelinmyyjät

Pienenä alustuksena sanottakoon, että minä en vastaa puhelimeen jollen tunne numeroa tai jos numeroa ei näy. Äsken jokin itselleni vieras numero soitti pari kertaa. Toisella kerralla tavoistani poiketen vastasin, koska puhelin soi niin kauan ja heti putkeen ensimmäisen soiton jälkeen. Kuvittelin siis, että jollain on Todella Tärkeää asiaa ja/tai kiireistä sellaista, koska soittaa koko ajan ja pitkään. Toisessa päässä olikin vain hetken hiljaista, kunnes puhelu katkaistiin.

Ajattelin, että joku soitti väärään numeroon tai halusi tarkistaa kenen numero se oli. Kunnes mummoni kanssa puhelimessa juorutessa sama numero soittaa jälleen,  NELJÄ KERTAA SEN PUHELUN AIKANA (eikä puhelu kestänyt kuin max 10min). Tuli tosissaan sellainen olo, että nyt on pakko olla jollain tärkeää asiaa ja täytyy soittaa takaisin. Tässä välissä myös kunnon salapoliisina näpyttelin numeron eniron numerohakuun ja sain vastaukseksi, että numero kuuluu henkilölle X joka asuu Helsingissä. Nimi tai osoite ei sanonut mitään, mutta koska numerolla kuitenkin löytyi jonkun yksityishenkilön tiedot, niin taas hyväuskoisena kuvittelin hänellä silti olevan minulle nimenomaan jotain tärkeää asiaa. Mistä sitä tietää, vaikka jollekin tutulle olisi sattunut jotain, ja sitten joku hänen tuttunsa (minulle tuntematon) yrittäisi minua tavoitella.

Reippaana tyttönä soitin tuohon numeroon ja voi jumalauta, arvaatteko jo lopun? Puhelinmyyjä! Ihan pokkana alkoi vaan luetella monotonisella äänellään mitä kaikkea saan, jos nyt tilaan puolen vuoden Kodin Kuvalehdet. No en tilannut.

Eikö puhelinmyyjillä ole mitään (edes kirjoittamattomia) sääntöjä? Kuten, että väsytystaktiikka ei ole suotava toimintatapa, vaan pelkästään aivan hemmetin ärsyttävää. Jollei joku vastaa, niin todennäköisesti ei a) halua vastata tai b) pysty vastaamaan. Molemmissa tapauksissa soittaminen heti uudestaan on aivan yhtä turhaa. Sitäpaitsi, kuka ostaa lehden tyypiltä joka ensin puoli tuntia on terrorisoinut puhelinlinjoja pitkin? Ei v*ttu kukaan. Toivottavasti. Ja vaikka klo 20 ei olekaan todella myöhä, niin on se minusta jo liian myöhä tuohon puhelinterroriin.

Eikö noita myyjiä ja heidän tekemisiään kukaan valvo? Voiko tuollaisesta jo ilmoittaa johonkin? Rupean kohta terrorisoimaan takaisinpäin, kokevat miltä se tuntuu.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Mä en kerkee bloggaa...

...mä leikkelen paperia! Näperrysintoni on tällä kertaa siis siirtynyt paperien pariin. Kimmokkeen tähän sain löytäessäni kadoksissa olleen askarteluveitseni, uusien terien hankkimisen jälkeen se on ollut menoa. Tässä hieman todistusianeistoa puuhailuistani.


Mitään monimutkaisempaa ei vielä ole valmiina, mutta noita mahdollisesti kortteihin ja/tai seinälle päätyviä pikkukuvia jo aikamoinen läjä. Vaativammat jutut vain valmistuvat niin kovin hitaasti, pikkutarkkaa hommaa nähkääs. Leikkaaminen on siitä p*skamainen taiteenlaji, että jos mokaa, niin se oli sitten siinä, takaisin sitä palaa ei enää saa. Vuorokaudessa on myös hyvin vähän työskentelyaikaa, ainakin meidän taloudessa. Lapsi ei nuku päivisin kotona ollenkaan, eli vasta lapsen siirtyessä yöunille voin kaivaa sakset ja veitsen esiin ja aloittaa hommat. Tämä tarkoittaa suuria valintoja: istunko koneella vai leikkelenkö paperia? Tällä hetkellä paperi vie voiton. Joten adios, palaan taas jossain vaiheessa raportoimaan mihin suuntaan tilanne etenee.


EDIT: Jos aihe yhtään enempää kiinnostaa -> googleen kun kirjoittaa paper cutting kuvahaun puolelle, niin johan aukeaa silmät sen suhteen, mitä kaikkea paperia leikkelemällä voikaan saada aikaan.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Lätäkköleikkejä

Olen nukkunut pari yötä lattialla erään kokeen vuoksi. Tarkoitus oli selvittää, nukkuuko lapsi paremmin nukkuessaan yksin. Ei nuku. Tämä tieto ei varsinaisesti yllätä, ottaen huomioon mitä kaikkea muuta on kokeiltu.

17 kertaa herättiin viime yönä. Seitsemäntoistavitunkertaa. Että ei ainakaan diggaa yksin nukkumisesta nähtävästi.

Aamuäreyttä helpotti aamuvarhainen ulkoilu. Hermot saavat lepoa, kun lapsi keskittyy jalassa roikkumisen sijaan juoksentelemaan pitkin pihoja. Samalla tuli myös testattu, ovatko äitini ostamat rukkaset vedenkestävät. Eivät ole. Mutta vesilätäkköleikit näyttivät olevan käsien kastumisen arvoisia.

ps. Lapsi siis nukkuu vieressäni, siksi testin ajaksi jouduin itse lattialla. Omaa sänkyä lapsella ei tätä nykyä enää edes ole, pinnasängystä oppi tulemaan pois eikä seuraavan hankintaan ole vielä varaa, joten jatkamme perhepedissä kunnes taloudellinen tilanne sallii sängyn hankkimisen. Että jos joku tietää mistä saisi taaperolle soveltuvan sängyn edullisesti/ilmaiseksi, niin saa vinkata.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Päivän elämänviisaus

Muutos on aina hyvästä. Muutos on aina positiivista. Kaikissa muodoissaan.

Jollei ole muutosta, mitään ei tapahdu eikä mikään liiku. Ilman muutosta ei synny tapahtumaketjuja eikä historiaa. Mikään ei ala eikä lopu.

On toivottuja muutoksia ja pelättyjä muutoksia, mutta yhtälailla ne ovat jatkuvuuden kannalta tarpeellisia. Emme olisi tässä hetkessä ja tilanteessa, jollei jokin aikaisempi hetki ja tilanne olisi loppunut. Jollei olisi ollut sitä hyvää suhdetta, jollei olisi ollut sitä paskaa suhdetta, jollei olisi ollut hyviä valintoja ja huonoja valintoja. Noin niinkuin esimerkkeinä.

Tuli mieleen tämä suosikki elämänohjeeni, kun tapasin bussissa vanhan tutun. Kertoi, että paljon muutoksia elämässä. Auto, asunto ja nainen vaihtoon, kaikki elämässä uusiksi ja alusta. Kerroin tuon mitä jo yllä oli, että muutos on hyvä, vaikka usein se onkin kaikkea muuta kuin helppoa. En tiedä jaksoiko kuunnella tai ymmärtää mitä tarkoitin, toivottavasti, koska tuon ymmärtäminen auttaa ymmärtämään elämää.



lauantai 14. syyskuuta 2013

Kauhea kirppismania

Haluaisin myydä pois mm. KAIKEN. Ostakaa pois, viekää mennessänne, hus pois kaikki turha!

Tämähän tarkoittaa siis sitä, että olen vihdoin saanut raahattua ylimääräisiä kamojani kirppikselle. Kävi meinaan ihan älytön tsägä! Sain 10vrk ilmaista myyntiaikaa juuri avatulla kirppiksellä, kiitos arvonnan johon en itse asiassa edes tiennyt osallistuneeni. Nyt kullan kiilto silmissä pyörin ympäri kämppää miettien, mitä vielä voisin viedä myyntiin, mistä joku saattaisi maksaa jotain. Ja toim.huom., ihan pilkkahintaan lähtee suurin osa tavaroista, esim. kirjat euron kipale, samoin dvd:t, suurin osa vauvanvaatteista 1-2e/kpl ja sitä rataa. Minä ihan tosissani haluan niistä eroon.

Samalla tuli myös pohdittua tätä päivän polttavaa kysymystä, nimittäin aionko säästää poikasen vaatteita sille mahdolliselle seuraavalle lapselle? Tai ennemminkin mietin, että pitäisikö minun niin tehdä.
En ole tekemässä niin.

Pienen pistoksen tunnen jossain sydämen tienoilla hinnoitellessani kaikki pienet vaatteet kirppispinoihin, mutta minulla on tähän ihan järkevä syy. Nimittäin en tiedä tuleeko koskaan sitä toista. Minulla ei ole miestä eikä vientiä, joten lähiaikojen lisääntymisestä on turha haaveilla. ( Tuohon liittyen "todisteena", että viettelen tässä ihan justiinsa vuosipäivää, 2 vuotta ilman minkään näköistä säpinää tai seksiä, edes lähestymisyritystä miespuoliselta, repikää siitä. Silloin kun voidaan alkaa puhua vuosista monikossa, niin voi jo heittää hyvästit toiveille parisuhde-elämästä jatkossakaan.) Jos sitten vuosien jälkeen löytyisikin joku ja jossain vaiheessa saisin päähäni haluta seuraavan lapsen, niin maksaisiko se vaivaa esimerkiksi 10 vuotta säilöä noita potkareita ja myssyjä ja bodyja? Tässä on kuitenkin sen verran vielä pelivaraa tuon lisääntymisajankohdan kansa, että hyvinkin voin vielä vuosikymmenen odottaa ja siltikin lapsen saaminen olisi mahdollista, ainakin noin niinkuin teoreettisesti, jos biologiselta kantilta asiaa katsotaan. Meinaan on hirmuisen pitkä aika vaikkapa tuo 10 vuotta rahdata mukanaan kasaa vauvanvaatteita, jollei tiedä onko niille käyttöä ylipäätään, tai että tykkääkö niistä sitten noin pitkän ajan päästä enää.

Ja ihan tosissaan, etsikää käsiinne jokin lastenvaatekuvasto vaikka 10 vuoden takaa. Väitän, että silläkin saralla muoti ja mieltymykset muuttuvat. Joistain tykkää aina ja joistain ei koskaan, mutta kyllä se yleinen vallitseva tapa vaatettaa lapsi on se, mikä hyvin pitkälti vaikuttaa siihen omaankiin mieltymykseen.

Joten en säilytä vaatteita. Olen julma äiti.

lauantai 31. elokuuta 2013

Se on loppu ny

Edellisen postauksen jälkeen tajusin, että tää on ihan hanurista. Meidän nykyinen imetysmeininki siis. Tästä rohkaistuneena päätin lopettaa koko imetystoiminnan kertarysäyksellä. Varauduin vuorokausien protesti-itkuihin ja kaikkeen kamaluuteen mitä nyt voi seurata, kun jotain lapselle todella tärkeää yhtäkkiä viedään pois. Ja mitä vielä! Tyyppi unohti minun tissini samantien, kun minä lopetin niiden tarjoamisen.

Tähän mennessä lapsi ei ollut koskaan nukahtanut ilman suuhunsa tyrkättyä tissiä. Nyt vein lapsen sänkyyn ja sinne se nukahti aikansa myltättyään. Ihan tyytyväisenä, ihan kuin olisi aina niin tehnyt. Melkein kuin julmaa pilaa kohtalolta kaikki tämä helppous! Tätä kun edelsi se kaoottinen nukunvaintissisuussa-kausi jota edelsi herääntuhatkertaajavaadintissiä-kausi jota ennen oli ollut jälleen tällainen nukunvaintissisuussa-kausi jne. Edelleen poikanen heräilee öisin paljon, mutta sentään ne väliajat saan nukkua miten huvittaa eikä tarvitse taiteilla itseään asentoihin joissa voi imettää taukoamatta läpi yön, sillä yhtäkään hyvää sellaista asentoa ei ole. Jompikumpi kärsii aina, imetys tai oma nukkuminen. Yleensä se jälkimmäinen.

Jos yöherätykset vielä saisi alle viiteen per yö, niin tämä elämähän olisi jo yhtä juhlaa!

ps. Tiesittekö, että jääkaapin perälle unohtuneen kurkun poistaminen sieltä jääkaapista (noin 1,5kk unohtumisen jälkeen) on ihan mahdotonta. Se on löllö pötkö, mistään ei saa otetta ja mössö vaan leviää ympäriinsä, muovikääreestä huolimatta. Opetus: siivoa jääkaappi useammin.



sunnuntai 25. elokuuta 2013

aseulfhv sadlfhvfvagffh

En osaa enää kirjoittaa. Pääni on sekamelska. Yhtä aikaa kaikkialla eikä silti missään, ajatukset.

Olen käynyt muutamassa päivässä läpi elämääni, noin niinkuin pääni sisällä. Muistoja ja muistikuvia, kaikki ne samat tunteet ovat fyysisestikin välillä olleet läsnä. Huisia jotenkin, että yhtä aikaa olen se sama ihminen kuin vaikka 5 vuotta sitten, kuitenkaan en ole enää se sama.

Tärkeimmät aiheet, joita olen käynyt päässäni läpi:

-Minä ja oma suhtautuminen itseeni, syömisvammailut ja viihtyminen omissa nahoissani (huonosti menee sillä saralla)
-Kaikki parisuhteisiin ja miehiin liittyvä toiminta (vielä huonommin menee sillä saralla)
-Se, miten menneisyyden epämieluisat ja ikävät kokemukset vaikuttavat nykyhetkeen, niiden synnyttämien pelkojen ja ahdistusten kautta
-Mitä olen milloinkin toivonut elämältä ja miten paljon olen huomaamattani saavuttanut niitä asioita, olivat ne sitten hyviä tai huonoja toiveita
-Kaikki ne ihmiset, jotka erottamattomasti liittyvät tiettyihin ajanjaksoihin elämässäni. Ikävä monia ihmisiä, vaikka en tiedä ikävöinkö edes oikeasti niitä ihmisiä vai ainoastaan niitä muistoja hetkistä heidän kanssaan.

Tällaisia ajatusmaratoneja tulee harrastettua aina silloin, kun jostain syystä on hankalaa tai raskasta tai ahdistavaa. Nyt on jotenkin sellaista. Varmasti paljolti väsymyksestä aiheutuvaa, poikanen sairastaa (rokotuksia lie kiittäminen tästä) ja minä en nuku, minä vain imetän imetän imetän imetän imetän imetän imetän tuota kuumeilevaa ja ripuloivaa lasta. Vihaan imettämistä tällä hetkellä, mutta en nyt voi oikein muutakaan. Minuun sattuu, hartiat ja niska selkä eniten, kiitos kamalien imetysasentojen ja "nukkumisen" samalla läpi yön imettäen. Pää särkee ja oksettaa, liikaa kahvia ja liian vähän unta. Minä olen kireä ja kärttyinen, haluaisin heittäytyä sänkyyn ja ummistaa silmät. Mutta joka kerta, kun lasken lapsen sylistä ja yritän vaikka hiipiä vessaan, alkaa itku ennen kuin edes istun pöntöllä. Vittu saatana, ei paljon naurata.

Sitten tässä ahdistusten lomassa päätin, että pitää ihan tosissaan laihduttaa. Tämä läskipaska saa riittää, minä en ole oikeasti tällainen enkä halua olla tällainen. Minusta tulee taas laiha.

torstai 15. elokuuta 2013

ttu stn prkl

Jos firma x lähettää lautasen huonosti pakattuna ja se rikkoutuu matkalla, niin toki niiden kannattaa lähettää tilalle uusi vielä huonommin pakattuna. Olen nälkäinen ja väsynyt, juuri oikeassa mielentilassa kirjoittamaan heille palautetta asiasta. Mukaan saavat kuvamateriaalia aiheesta "miltä näyttää pelkkään kirjekuoreen (no oli sentään sellainen pehmustettu kirjekuori) tungettu lautanen matkattuaan postin mukana".

Ottaa päähän.

ps. Ostin ihan älykalliin hatun poikaselle talveksi. Tämän jälkeen en voi enää uskottavasti kritisoida muiden järjetöntä tuhlaamista lasten vaatteisiin ja tarvikkeisiin.

lauantai 10. elokuuta 2013

the end of the story

Hämyri hairahtui eteisestä makuuhuoneen puolelle, lähtö tuli. Ei ole enää lemmikkihämähäkkiä meillä, oma mokansa.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Saanko esitellä, uusi lemmikkimme

Eteisemme katossa asuu hämähäkki. Olen nyt tarkkaillut sitä melkein kaksi viikkoa ja nyt meillä on diili: se jättää meidät rauhaan ja minä lupaan jättää sen rauhaan. Se saa asua siellä, kunhan tosiaan pysyy siellä. Ja hyvin näyttää pysyvän, kertaakaan kahden viikon aikana se ei todistettavasti ole sieltä poistunut, sillä aina sen löytää jostain kohtaa kattoa.

Uskokaa tai älkää, poden aikamoista hämähäkkikammoa. Mutta tuo on ystävällinen hämähäkki, noudattaa sovittua pelisääntöjä ja pysyttelee näkyvillä. Niin kauan kuin tiedän missä se on ei ole hätää, minulla ei ole asiaa katon korkeudelle joten olkoon siellä.

ps. Jollette usko, niin ne jotka meidät tuntevat, katselkaapa kattoa seuraavan kerran meille tullessa.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Ei ne miehet mitään tarkoita

Aion nyt sohaista muurahaispesää tikulla ja väittää tietäväni jotain asiasta mistä en ehkä mitään tiedäkään. Miehistä nimittäin.

Tämän tarpeen avautua aiheesta aiheutti ystäväni viestillään, jonka sisältö oli jotakuinkin tämä: Mies
pyysi minut joku päivä luokseen kahville/syömään, mitä se sillä tarkoittaa?

Voin kertoa vastauksen tähän, se mies ei tarkoita sillä yhtään mitään. Siis mitään muuta, kuin mitä siinä viestissä lukee. Miehet eivät yleensäkään tarkoita yhtään mitään, eivät siinä mielessä miten naiset aina ajattelevat. Monen tuntemani naisen mielestä miehet puhuvat ja varsinkin kirjoittavat jotain salaperäistä koodikieltä jonka koodin murtaminen on lähes mahdotonta. Piilotettuja merkityksiä, vihjauksia, käänteisiä merkityksiä. Sanamuotoja ja lauserakenteita syynätään ja analysoidaan tunteja. "Miksi se sanoi että ´joku päivä´ kahville eikä ehdottanut mitään päivää, tarkoittaaks se sit tosissaan sitä"? "Se sanoi, et mun seurassa oli kivaa. Mitä se kivalla tarkoittaa, et onks se kuitenkin huono se pelkkä kiva?"  "Mitä se meinas sillä huokaisulla, kesken leffan huokaisi tosi kuuluvasti?"

Ei hitto naiset. Kuunnelkaa itseänne. Yhtä aikaa huvittavaa ja kamalaa. Eniten minua kauhistuttaa tässä älyttömässä analysoinnissa se, että minä en tahtoisi omien sanojeni ja viestieni joutuvan moiseen syyniin. Koska jollei joku mies nyt tätä tiennyt, niin voin paljastaa yhden asian: osa naisista paljastaa varsinkin lähimmille ystävilleen jotakuinkin kaiken: miesten lähettämät viestit, sanomat sanat, jopa sängyssä tapahtuva toiminta jaetaan hyvin yksityiskohtaisesti. Minä tiedän monen ystäväni seksielämästä paljon enemmän kuin haluaisin tai miten paljon mies varmaan haluaisi kenenkään tietävän. Yksi ystäväni lähettää usein kaikki tapailemansa miehen viestit minulle ihan sellaisinaan, jotta voi keskustella niistä sitten kanssani. En haluaisi olla se mies.

Mutta alan jo eksyä alkuperäisestä aiheesta. Tiivistettynä: muistakaa naiset, että eivät miehet tarkoita mitään millään ja varmasti toivovat, että osaatte pitää edes jotkin asiat vain teidän välisinä, vaikka ne petipuuhat.

ps. Mutta tokihan tähän kaikkeen sanomaani voi ja pitää suhtautua varauksella, koska en varmastikaan säälittävänä sinkkuyksinhuoltajana voi tietää miehistä tai parisuhteista mitään.




maanantai 22. heinäkuuta 2013

Lapseni kiristää hermojani

Se nimittäin joko

a) kiipeää koko ajan johonkin (ja tippuu sieltä) tai
b) huutaa, koska en anna kiivetä.

Kiristää niin, että pää särkee. Ei jotenkin tunnu löytyvän sympatiaa edes niihin kolhuihin juuri nyt, koska jokaisen putoamisen jälkeen se lapsi yrittää takaisin sinne mistä juuri tipahti. Mikään muu maailmassa ei kiinnosta. Minä jätin lapsen tänään yksin yhden vessakäynnin ajaksi, sillä seurauksella, että tyyppi tippui sillä aikaa keittiön pöydältä.

Saako lapsen laittaa valjaisiin ja kytkeä kiinni lattiatasoon? Aika tosissani mietin tätä vaihtoehtoa.

Huudon määrää ei ainakaan vähennä poskihampaiden tehtailu. Pari isoa mötikkää näyttää puskeneen jo läpi, pari tulossa heti perään vinkunasta päätellen. Mutta hyvähän se on, jotta on millä jauhaa ruokaa.

ps. Kainuu, täältä me kohta tullaan!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Onks tää sitä aikuisuutta?

Ennen ostin heräteostoksina vaatteita, asusteita tai kenkiä. Joskus jotain sisustusjuttuja, levyjä tai kirjoja.
Tänään ostin heräteostoksena pakastimen.

Jännää tämä elämä nykyään! Mutta nytpä mahtuvat kaikki makoisat marjat sinne. Kylmiössäkin on hyllytilaa vielä reilusti!

ps. On muuten älytöntä kuurata kämppää ENNEN lastenjuhlia. Sen jälkeen on kuitenkin paljon sotkuisempaa kuin mikä lähtötilanne oli. Pitää muistaa ensi vuonna.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Rakastan juhlia

...mutta melkein yhtä paljon rakastan niiden loppumistakin. Kun kiire ja häly vaimenee ja voi rojahtaa nojatuoliin syömään kakun rippeitä. Ah.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Mina ei nut ihan ymmarra

Lista blogiini johtaneista hakusanoista on ajoittain hyvin hämmentävä. Toki suurin osa on ihan loogisia, kestosuosikkeja ovat aiheet yksinhuoltajuuteen, yksin odottamiseen ja raskauteen liittyen. Sitten on se osio jota en ymmärrä enkä halua edes ymmärtää.

suolen ärsyynnys - Minä en muuten tunnusta kirjoittaneeni mistään tähän viittaavastakaan aiheesta. Ärsyyntymisestä ehkä, mutta suoliston asiat olen jättänyt käsittelemättä. Mutta kyseisen haun tehneelle vinkiksi, kokeile joskos muutokset ruokavaliossa auttavat ja/tai hakeudu lääkäriin.

tekemisen puute elämässä - Haluaisin tavata tämän henkilön, kenellä on niin vähän tekemistä elämässään, että etsii siihen apua netistä? Minä en myöskään ihan varmastikaan ole kirjoittanut aiheesta, minulla on tekemistä ihan riittämiin. Tosin loppuraskaudesta taisin kirjoittaa tekemisen loppuneen ja tylsyyden valtaavan minut ajoittain, joten se selittänee tämän.

bed ties - Tämä on tämän viikon suosituin haku, jolla tänne on löydetty. Ehdottomasti myös hämmentävin. Kokeilin itsekin tällä googlea, ja tulokset olivat seuraavanlaisia: sänkyjä, solmioita, yksi tai kaksi johonkin sidontaleikkeihin viittaavaa juttua. Villi veikkaukseni on, että niitä sidontaleikkejä tällä on haettu, mutta miten tänne blogiin on päädytty? Ei taida hakijalla ihan oikeat termitkään olla hakusanoina, koska tulos on noinkin heikko ja sekalainen. Vielä enemmän on mahtanut harmittaa, kun minun blogiini päätyi. Hahah, täältä on seksi ja sitomisleikit kyllä kaukana, sori vaan.

oma aktiivisuus poissa - Poissa? Minne se on mennyt? Pitäisikö sille ehkä tehdä jotain? Ilmeisesti joku haluaa sille asialle tehdä jotain, kun googlelta kysyy neuvoa. Minä neuvoisin, että pylly ylös penkistä ja tekemään asioille jotain, mitä ikinä se sitten onkaan mitä pitäisi tai tehdä.      


tissit selässä - Apua, en halua tietää tästä sen enempää. Ei ole tissejä selässä, en osaa auttaa.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Ihan kuin maratonin olis kipitellyt

Ihan kivoja extralyöntejä alkaa sydän hakkaamaan ja verenpaine pomppaa pilviin, kun tajuaa kissan kadonneen parvekkeelta. Ei kuitenkaan haihtunut ilmaan, vaan se saatanan Houdini oli tunkeutunut pientäkin pienemmästä raosta naapurin parvekkeen puolelle, muttei luonnollisestikaan mahtunut enää takaisin. Ja miten hitossa se aina meneekin niin, että takaisin ei pääse vaikka ilmeisesti menomatka oli sujunut ihan vaivatta.

No, mikäs siinä. Naapuri on reissussa, iloisesti parvekelasit apposen avoinna (6. kerros), joten ylivilkkaan kissan pitämiseksi poissa vapaan pudotuksen ääreltä tein kyllä kaikki maailman temput lelujen heiluttelusta herkuilla lahjomiseen. Nytpä tiedän, että huoltomies ei luonnollisestikaan saa asuntoon mennä ilman asukkaan lupaa eikä pelastuslaitosta kiinnosta, koska kissa voi (toistaiseksi) hyvin. Voi hyvä luoja.

Onneksi naapuri lopulta tavoitettiin ja suostui siihen, että huoltomies käy kissan hakemassa pois ennen kuin kissa lähtee litomaan eli tekee hypyn suht varmaan kuolemaan tai vammautumiseen.

Episodi kesti noin 40 minuuttia ja imi kaikki mehut minusta. Jos vielä tupakoisin ja käyttäisin alkoholia, niin nyt korkkaisin kylmän lonkeron ja kiskoisin muutaman hermosavutupakan yhtä kyytiä.

Ps. Luulen, että lahkeessani roikkunut ja hysteerisesti itkenyt poikanenkin sai traumoja tapauksesta, koska en kovin paljoa ehtinyt häntä siinä sivussa lohdutella.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Pientä puuhastelua

Tässä pientä esimakua niistä viime päivien puuhasteluista, mistä tuolla aiemmin mainitsin. Mitään täysin valmista ei vielä ole, ei itse asiassa edes ihan lopullista suunnitelmaa mihin muotoon nuo kaikki päätyvät.






Puu ei ole materiaalina minulle kovin tuttu, joten aikamoista virheiden kautta oppimista on nämä viime päivien askartelut olleet, materiaalit kun ovat olleet jotakuinkin 100% pelkkää puuta (jos liimaa, rautalankaa ja muita tarpeita ei lasketa). Välillä turhauttaa, kun vasta jonkun jutun jo valmistuessa on vasta ehtinyt täysin tajuta, miten sitä olisi kannattanut lähteä tekemään ja työstämään. Noh, seuraavan kohdalla hommat sitten sujuvatkin jo hieman juohevammin.

Mutta nyt takaisin kädentaitojen pariin, poikanen nukkuu ja minulla on visioita!

torstai 27. kesäkuuta 2013

Tuuli!

Oooo, ikkunasta hönkii pitkästä aikaa viileä tuulenvire. Se tietää kuulkaa sadetta! Nämä lähes trooppisen lämpimät päivät ovat olleet jotain aivan täydellistä, tällaisesta kesästä minä pidän, mutta myös viilentävä sade ja kunnon ukkosmyrsky kelpaavat tähän päälle. Varsinkin sitä ukkosmyrskyä minä odotan, salamointia ja pauketta. Voidaan poikasen kanssa mennä parvekkeelle sitä ihailemaan, meiltä näkyy kauas (6. kerros maanpinnasta laskien) joten kunnon salamointi takaisi meille melkoisen shown.

Sadepäivien varalle olisi myös hurja määrä tekemistä. Ensinnäkin yksi "pieni" lankaprojekti noin ensialkuun, siitä vihjekuva alla.

 
Poikanen on nimittäin harrastanut ahkerasti käsitöitä, nyt on lankakorillinen sotkua selviteltävänä. Selvittelyn jälkeen puikoille pitäisi saada joululahjoja (no kohta on jo joulu) ja pari muuta lupaamaani juttua. Joten oikeastaan useampikin sadepäivä tähän väliin sopisi, voisi hyvällä omallatunnolla kyhjöttää kotona näpertelemässä juttuja ja nauttia sateen ropinasta ikkunassa. Niin ja niitä ukkosmyrskyjä pitää myös olla.


Yllättävän paljon olen viime päivinä ehtinyt, vaikka ulkona on tullut vietettyä suurin osa päivästä. Kämppä on taas puunattu lattiasta kattoon, parvekelaseja ja keittiön kaappeja myöten. Pari idean tasolle jäänyttä askartelujuttua on toteutettu tai toteutuksen alla (kuvia myöhemmin, ehkä) ja pakastimesta löytyy taas läjä vierasvaraherkkuja. En tosin ole varma miten pitkään ne siellä pysyvät, hah. Tein myös päätöksen, että kaikista kivoista ideoista huolimatta poikasen 1-vuotisjuhliin en nyt aio kauheasti panostaa, ainakaan rahallisesti. Niitä ihania ideoita teemoista ja koristeluista, tarjoiluista puhumattakaan, olisi vaikka kuinka, mutta kun kaikki maksaa. Monesti hairahdun siihen "ei tää nyt paljoa maksa, pari euroa vaan" illuusioon, mutta kun paperille ynnäilin mitä ne kaikki näennäisesti halvat jutut yhteensä tulisivat maksamaan, niin ei ihan muutama kymppi riitä. Rahatilanteemme on ok, mutta en halua sitä turhaan horjuttaa tuollaisilla jutuilla, kun kuitenkin kuukausittainen budjettimme on aika pieni. Sitäpaitsi, poikasta ei voisi vielä vähempää kiinnostaa mitkään hienot teemat ja siihen mätsäävät tarjoilut, joten säästän ne myöhemmäksi, kun päivänsankarikin niistä jotain ymmärtää.

Jeij, nyt sataa! Pitää mennä parvekkeelle fiilistelemään ja nuuhkimaan sadetta.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Tästä olen paasannut ennenkin

Mutta kun eivät nämä uudenkaan asuinpaikan naapurit osaa lajitella jätteitään! Hitto soikoon. Tosissani mietin jonkinlaisten vittuiluohjetaulujen kyhäämistä tuonne roskiskatokseen.

Pitsalaatikko on tehty... entten tentten, paperista vai pahvista? Kokeile paperista pitsalaatikkoa kerran, niin jatkossa tiedät etteivät ne laatikot taida kuulua lehtiroskien sekaan.

Hey c'mon, heitit sitten lehtesi MUOVIpussissa lehtiroskikseen. Vituttaako yhtään, että ihan turhaan näit vaivaa ja keräsit ne erikseen, kun sitten heität muovit ja paperit samaan astiaan?

Niin että et sitten tosissaan erota lasia ja metallia?? Tee kotitesti: heitä lajittelun kohteena oleva esine/roska seinään. Jos se menee sirpaleiksi, se kuuluu lasiin. Jos se säilyy ehjänä, se on todennäköisemmin metallia.

Tuntuu taas turhalta kaikki omat ponnistelut, kun tyypit heittelevät jätteensä tuonne miten sattuu. Rupean kohta kyyläämään kuka tuota tekee, minulla on aikaa ja olen tarpeeksi neuroottinen sellaiseen puuhaan.

Mutta siis naapuruston ylivoimaisesti käsittämättömin tyyppi on se, joka vaivautuu kyllä avaamaan roskiskatoksen lukollisen oven, mutta ei enää jäteastian kantta, vaan viskaa sen roskapussinsa siihen jäteastian viereen. Ei voi syyttää pelkästä laiskuudesta, kuitenkin kaivaa avaimen taskustaan ja tuo roskat katokseen, mutta miksi, voi hyvä luoja miksi sitä pussia ei voi viskata sinne mihin se kuuluu? Loppuu käsityskyky minulta.

Kuva lainattu täältä

Rauli Badding Somerjoki sen jo aikanaan sanoikin (tai no lauloi):

 
"Sillä maailma hukkuu paskaan
me vain luemme lehtiä
Pitäis nopsaan laulaa rastaan


sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Elämäni pisimmät 30 sekuntia

Vedin niskaani himpun verran liian lyhyen tunikan ja totesin, että ei jaksa vaihtaa, koska matka on lyhyt "eikä tuolla tiellä nyt ketään varmaan vastaan tule".

Väärin. Melkein heti alaovesta ulos astuttuani tulee vastaan se talossamme asuva porukka virolaisia/puolalaisia/mitälie työmiehiä. Olisi ollut liian noloa kipittää takaisin sisälle, joten urheasti jatkan matkaa. Ohitan tuon miesporukan ja kappas, ne penteleet oikein PYSÄHTYVÄT TUIJOTTAMAAN, kun meikäläinen koettaa coolisti ja liioitellun rennosti vaan jatkaa matkaa. Ja ihan varmana vilkkui alkkarit niille, kiitos liian nopean harppomiseni ylämäkeen. Voi jumalauta, että hävetti. Anteeksi kiroiluni, mutta ei ole koskaan tuntunut mäki yhtä pitkältä ja askel lyhyeltä. Puuh.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Onneksi tänään sataa vettä

Tässä ihonsuikaleita selästä nyppiessä tuli mieleen, että ei taida ihan riittää, että sitä aurinkorasvaa läträä vain toiseen perheenjäseneen. Ei suojaa omaa selkää.

Terveisin nimim. Otin vähän aurinkoa tuossa viime viikolla

tiistai 11. kesäkuuta 2013



Minä kaipaisin nyt hetken hengähdystauon. Nyt on se piste, että en jaksa enkä halua olla se kaikkivoipa superäiti. En tiedä miksi juuri nyt, kun ei mitään erikoista (sairasteluja tms. oikeasti raskasta) ole ollut edes. Paljon kitinää ja huonoja öitä toki, kuten meillä aina, mutta se tuskin on se syy. Ehkä olen sen pikkuvauva-ajan jaksanut, koska lapsen tarvitsevuus on niin suuri silloin, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla läsnä 24 tuntia vuorokaudessa. Nyt ei olisi pakko olla koko ajan läsnä, lapsi saisi periaatteessa kaiken muiltakin kuin minulta ja pärjäisi kyllä.

Tämä turhautuminen ilmenee nyt ikävillä tavoilla. Minua vituttaa muiden äitien hehkutukset omasta ajastaan, reissuistaan, juhlistaan ja pariskuntahetkistään. En halua kuulla niistä. Tekisi mieli tokaista, että vittuakos siinä lesoilet, kivat teille ja sulle kun pääsette ja pystytte, mutta mene muualle puhumaan, minä en halua ajatella yhtään enempää sitä, mitä kaikkea voisin tai tahtoisin tehdä jos se olisi mahdollista, niin että turpa kiinni. En minä oikeasti niin ajattele, mutta turhautuminen purkautuu noissa tilanteissa tuollaisena olona.


Poikanen täyttää vuoden ensi kuussa, eikä edelleenkään ole kertaakaan ollut hoidossa. Joka viikko kohtaan tilanteen, jossa joku kysyy kuulumisiani. Vastaan, että tätä lapsen kanssa olemista minulle kuuluu. Sitten kysytään, että no mitä MUUTA olen tehnyt. No ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, sitten vähän ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, ja ai niin ollut lapsen kanssa. Ei minulla ole muita kuulumisia, anteeksi vain kyselijät.

Olen nyt tämän ahdistuksen kourissa yrittänyt saada poikasta nauttimaan muutakin nestettä kuin tisseistäni peräisin olevaa. Noin viikon työn tulos on masentava. Vettä tykkää kyllä hörppiä muttei juoda (sylkee sen pois), maitoa ei suostu muutaman maistelukerran jälkeen enää edes hörppäämään. Yhden vuorokauden mittasin kaiken veden jonka mukiinsa laitoin ja juomisen (...) jälkeen mittasin paljonko oikeasti joi. Koko vuorokauden tulos oli vain reilu desi. Yksi ainoa saamarin desilitra. Säälittävää. Suunnittele tässä sitten pojan hoitoon antamista, kun toinen elää pelkällä tissimaidolla.

Eniten ahdistusta tässä herättää se, ettei niitä hoitomahdollisuuksia näytä olevan tulossa ainakaan kesän aikana. Syksystä en tiedä, sitten palaankin jo kouluun. Kyllä, minusta melkoisen masentava ajatus, hyvästi kaikki toiveet vapaahetkestä, hyvästi se minä jolla joskus oli jotain omiakin juttuja.

Lapsi on maailmani napa, joka ilta makaan ja tuijotan vieressäni nukkuvaa poikasta ja tunnen mitä suurinta ylpeyttä ja rakkautta. Annan pusun silkinpehmeälle otsalleen ja kuiskailen miten paljon rakastan häntä. Elämämme on hyvä ja täydellinen juuri näin. Silti minä olen nyt jotenkin loppu.

Mitä minä nyt tahtoisin:

-Nukkua yhden yön. Edes useamman tunnin putkeen.
-Käydä jossain yksin. Astua ulos ovesta ilman lasta, kävellä vaikka päämäärättömästi pitkin katuja, kunhan olisin yksin.
-Keskustella hyvän ystävän kanssa häiriöttä, ilman sylissä kiemurtelevaa tai lattialla huutavaa lasta. Edes yhden kahvikupillisen ajan.
-Jonkun kuuntelemaan, kun on yksinäistä.


Mut hei se nyt vaan on paha asia!

Kuvittelen välillä olevani hyvinkin tiedostava ja asioihin perehtynyt ihminen. On helppoa lukea tiettyjen tahojen kannanottoja ja mielipiteitä joistain ajankohtaisista tai muutoin tärkeistä asioista, ja niiden perusteella luulla tietävänsä asiasta tarpeeksi. Koin aika tajunnan räjäyttävän ahaa-elämyksen tänään lehteä lukiessani, kun silmiini sattui tämä tekstinpätkä:

"Siitä ei päästä mihinkään, että Suomen energiapolitiikka on hakoteillä. Täällä vain haaveillaan turpeenpoltosta ja kuvitellaan, että puulla lämmittäminen on ympäristöteko. Eikä ole. Se sama söpö savu, joka leijailee takasta, tappaa pienhiukkasillaan miljoona ihmistä vuodessa. Tämä on Maailman terveysjärjestön antama luku.
 Sen sijaan ydinvoiman lisääminen olisi ympäristöteko, joka oikeasti ehkäisisi ilmastonmuutosta. Fukushiman onnettomuus tappoi tasan nolla ihmistä. Kun Saksa luopuu ydinvoimasta Fukushiman takia, se joutuu korvaamaan sen toistaiseksi fossiilisella energialla. Yksinkertainen kertolasku paljastaa, että päätöksen seurauksena Angela Merkel tappaa tuhat ihmistä vuodessa." (Näiden ajatusten takana E. Valtaoja, ja juttu siis käsitteli ilmastonmuutosta ja sitä, miten yksittäinen ihminen voi tai mahdollisesti ei voi siihen vaikuttaa).

Melkein hävetti tuon luettuani. Minulle ydinvoima on aina edustanut jotain Absoluuttisen Pahaa. Piste. Tällaisen uuden näkökulman esiintulo saa minut tuntemaan itseni lähes idiootiksi. Miksen ole tajunnut tuotakaan aiemmin. En nyt halua alkaa pohtia riskejä ja todennäköisyyksiä esim. ydinonnettomuuden suhteen, se ei ole pointtini. Pointtini on se, miten kapeakatseinen sitä voikaan kaikessa tiedostavuudessaan olla. Minä olen enemmän tai vähemmän tietoisesti poiminut informaatiovirrasta vain ne "paha ydinvoima" argumentit, jättäen kaikki "vanhoja ja perinteisiä" tapoja (jollaiseksi luen tuon puulämmityksen kuuluvaksi) koskevat kritiikit täysin huomiotta.

Pitäisi varmaan ruveta taas säännöllisesti lukemaan jotain järkevää ja tärkeää tietoa sisältävää materiaalia, voisi tehdä hyvää iänikuisille, pölyttyneille näkemyksilleni.

ps. En minä ehkä käsitystäni ydinvoimasta edelleenkään tuon jälkeen täysin muuta, mutta käsitykseni omavaraisesta, idyllisestä ja ah niin ihanasta ja ekologisesta maalaiselämästä muuttui juuri aikalailla. Tästä lähtien pidän mielessäni, että kaikella on kääntöpuoli.




sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

"Oot sä ajatellut miten isättömyys vaikuttaa sun lapseen?"

Samaa sarjaa olevia kysymyksiä ja kommentteja satelee vähän väliä.

"Ooks miettiny jo mitä vastaat ku lapsi kysyy isästää, et miks se ei oo täällä?"

"Luuleks et lapseen vaikuttaa se, ettei se ees tiiä ku sen isä on?"

"Uskoks sä siihen tutkimukseen, jonka mukaan yksinhuoltajien lapsilla on myöhemmin elämässä enemmän ongelmia ja ne pärjää jotenkin huonommin tai jotain?"

"Kyllä lapsella pitäs olla molemmat vanhemmat."

"Et sä kuitenkaan voi korvata sitä puuttuvaa isää, kyllä kai sen tiiät."

Ai että olenko ajatellut? Jos joku ulkopuolinen on asiaa ajatellut, niin luuleeko joku tosiaan, etten minä olisi sitä miettinyt. Uskonko lapsen kärsivän isättömyydestä? En tiedä. Ehkä jossain vaiheessa, toivon toki ettei kärsisi. Mitä minä vastaan hänen kysyessään asiasta? No vastaan siihen mitä lapsi kysyy. En aio valehdella, mutta pyrin kertomaan asiat siten, ettei se nyt kauhean pahalta lapsen korvaan kuulostaisi. Ja niinpä niin, en korvaa kahta ihmistä, mutta ihan kaikkeni ja vähän enemmänkin olen jo sen eteen tehnyt ja aion tehdä jatkossakin.

Vituttaa nuo kommentit, suurin osa ajattelemattomia aivopieruja, mutta voisivat ihmiset silti edes yrittää miettiä mitä suustaan päästelevät. Tuntuvat puhuvan minulle välillä kuin idiootille, ihan kuin tosissaan en olisi pohtinut näitä asioita joka ikinen päivä siitä asti, kun tulevaisuus kaksin lapsen kanssa näytti selvältä.

Ja niin, uskonko siihen yksinhuoltajien lapsia koskevaan tutkimukseen. Ei, en voi uskoa. Se veisi pohjan kaikelta yrittämiseltä.



torstai 30. toukokuuta 2013

Hiljaista täällä...

...koska elämä painottuu tällä hetkellä ulkoiluun. Ja ei, todellakaan ei tarvitse kykkiä hiekkalaatikon reunalla, sillä poikanen painelee taaperokärryllään pitkin pihoja (ja pientareita) sellaista vauhtia, että melkein käy lenkkeilystä.

ps. Pitäisi mennä vaatekaupoille, mutta en mää tahdo, vihaan sitä. Omistan yhdet shortsit, ovat olleet käytössä viimeiset 4 vuotta. Saumat repsottavat ja yksi neppari on irronnut. Pitäisköhän ottaa itseään niskasta kiinni ja panostaa omaan vaatetukseen sen verran, että ostaisin itselleni uudet shortsit? En ole vielä ihan varma, saattavat nämä vanhatkin mennä vielä tämän kesän. Alan muistuttaa miehiä tässä vaatteiden ostamisessa, ei osteta jollei ole pakko, mielellään se ostaminen sitten hoidetaan tehokkaasti kerralla ja turhia sovittelematta ja sitten taas pärjää ainakin seuraavat pari vuotta. Yhden topin ostin pari viikkoa sitten, sellaisen missä imetys onnistuu kätevämmin. Tottapuhuen siitäkin melkein tuli morkkis, oliko se nyt AIVAN välttämätön?

EDIT: Ai niin, ostin muuten kevyemmät housutkin kesäksi! Minähän olen ihan villiintynyt suorastaan.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Ihan vaan itselle muistiin

Että se RANCH on se hyvän makuinen dippijauhe, kun taas BARBEQUE se kamala. Aina sekoitan ne ja valitsen väärän. Pitäs varmaa syödä useammin dippejä niin pysyisi mielessä, kolme kertaa vuodessa on liian vähän.

ps. Älkää nyt sentään kuvitelko, että sipsejä täällä syön. Ehei. Vihannestikkuja dippailen. Kroppa ei kestä sipsien sisältämää suolamäärää, pari kourallista jos syön, niin aamulla on sellainen turvotus ettei kehtaa edes lähi Siwaan mennä.

ps2. Olen allerginen tuolle dipille. Ihottumaa pukkaa nyt jo. Tiesin sen siis etukäteen kyllä, mutta halu voitti järjen ja tässä sitä taas ollaan. Arvatkaa miksi taas vaihteeksi viihdyn paremmin pitkähihaisissa paidoissa? Töissä edellisvuonna jopa kenttäpäällikkö vähän järkyttyi käsivarsieni kunnosta, kysyi hieman vihjaillen, että haluaisinko ehkä pitkähihaisen paidan töihin. En halunnut, siellä kun hikoili jo valmiiksi niin paljon, että pitkähihaisessa olisin kuivunut rusinaksi tunnissa.

Onpa ihottumapainotteista nykyään nämä jutut. Enjoy.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Ohopsista

Vetäisin eilen kilon mansikoita välipalaksi. En ole koskaan tiennyt olevani allerginen/yliherkkä mansikoille, mutta näköjään tuo kilo oli liikaa. Seurauksena näppyä ja paukamia kyynärtaipeissa, polvitaipeissa, reisissä, kaulassa ja kyljissä. Samanlaiseen lopputulokseen pääsisi varmaan myös kirmailemalla muutaman minuutin nokkospusikossa. Allergialääkettä en viitsinyt ottaa (kiitos flunssan väsyttää jo ihan riittävästi), joten yön aikana olin raapinut polvitaipeeni ja toisen reiteni verille. Luojan kiitos näillä koivilla ei shortseissa kehtaisi kulkea muutenkaan, joten ei haittaa. Kutina on muuten edelleen melkoisen infernaalista, ihan turhaa levitellä kortisonivoiteita tai muitakaan mömmöjä, kun 2min sen jälkeen olen hinkannut ne pois. K-U-T-I-T-T-A-A-A-A-A-A-A-A-A.

Iho-ongelmasta toiseen, eli poikasen ihoon. Raukka on selvästi perinyt minun taipumukseni saada ihottumia milloin mistäkin syystä (tai ilman syytä). Punaisia laikkuja ilmestyy kuin tyhjästä, osa näyttää olevan hyvin pysyvää tyyppiä. Rintakehässä oleva laikku suorastaan riehaantui eilen, sekin taisi tykätä mansikasta. En osaa edes ottaa sen kummempaa stressiä asiasta, olen niin tottunut elämään omien ihottumieni kanssa, että jos poikasellekaan ei mitään sen pahempia reaktioita mistään tule niin antaa tulla vaan. Eivät siis näytä vaivaavan millään lailla, näyttävät vain ikäviltä. Eli laikut ovat mielestäni pienempi paha kuin alkaa rajata ruokavaliosta pois jotakuinkin kaikki ja vältellä ruoka-aineita x, y, ja z vain siksi, että ne mahdollisesti aiheuttavat jotain. Bad mama, tuosta hyvästä taitaa tulla noin 50 paskamutsi-pistettä.

ps. Alitajuntani kettuilee minulle. Olen nähnyt lapsen isästä unta nyt kolmena (!!!) peräkkäisenä yönä. Ei siis mitään sellaista unta, vaan unet ovat liittyneet siihen mitä tapahtuisi jos häneen jossain törmäisin. Ja käsi sydämellä, en ole viimeaikoina suonut ajatustakaan koko isä-asialle, korkeintaan puolikkaan silloin tällöin. Siksi onkin erikoista, että joka yö hän tulee uniini. Ehkä unet liittyvätkin siihen, että lopultakin olen sinut asian kanssa, unissa nimittäin hänen kohtaamisensa ei tunnu miltään. Ei suututa, ei ahdista, ei syyllistä. En tunne mitään, hänen näkemisensä ei herätä minussa edes pientä kiukkua. Hyvä niin (vaikka vain unista onkin kyse), mutta voisi hän silti kadota myös unistani.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitienpäiväkortti ja kuinka se toteutetaan


Valmistele Suuren Taiteilijan työpiste asianmukaiseen kuntoon. Teippiä ja paperia, paljon muuta ei tarvita.


Hae paikalle Suuri Taiteilija, sotke käsiinsä väriä (mieluiten ei hirmuisen myrkyllistä, jos Taiteilijalla on taipumusta maistella sitä) ja anna vapaat kädet, mahdollisesti myös pensseli.


Poista Suuri Taiteilija paikalta siinä vaiheessa, kun meno yltyy liian villiksi ja pensselit ovat enemmän suussa kuin paperilla.



Ja tadaa, meillä on kortti! Vähän liimaa ja kartonkia vain lisäksi.

ps. Poikanen näytti jotakuinkin samalta kuin paperin pinta tämän operaation jälkeen. Nooh, kai ne maalit kuluvat poiskin jossain vaiheessa, pesuyritykset eivät menneet ihan nappiin.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Hälsans Kök - Kiireisen kotiäidin pelastus

Alkuun pieni tunnustus: Minä, joka liputan luomuruuan ja itse tehdyn sapuskan puolesta, sorrun valitettavan usein korvaamaan oman ateriani pelkällä leivällä, pahimmassa tapauksessa karkilla. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että einekset ovat pahasta ja jollen kerkeä kokkaamaan, on valmiita ruokia parempui vaihtoehto jättää ateria välistä ja korvata se irtokarkeilla tai viidellä leipäpalalla. Älytöntä toimintaa, tiedetään. Einekset vain ovat olleet meidän taloudessa kiellettyjen aineiden listalla, niitä ei kynnyksen yli ole lupa kantaa.

Siksipä Buzzadorin kampanja Hälsans Köketin pakasteista osui aika sopivaan saumaan. Sain hyvän (teko)syyn kerrankin kokeilla valmiita/puolivalmiita tuotteita ruuanlaitossa. Ohjeistuksen mukaan marssin kauppaan ja keräsin koriin seuraavat tuotteet: kasvispihvit, kasvismureke, kasvispyörykät, falafelpyörykät ja seesaminuggetit. Testailun aloitin heti kauppareissun jälkeen, kun nälkä kiljui vatsassa (ei ollut se ärsyttävä pikkunälkä, oli karjuva jättinälkä) eikä edes eilisiä ruuantähteitä ollut. Kasvismureke vaikutti näppärältä aloitukselta, se siis on jauhelihan tyylistä rakenteeltaan, käyttövalmista eli riittää, kun lisää ruokaan ja antaa lämmetä. Niinpä pyöräytin nopean pastakastikkeen johon kippasin kasismurekkeen, lisänä täysjyväpastaa ja tuoreita yrttejä. Ensivaikutelma maistamisen jälkeen oli aika huikea, olisi varmasti mennyt täydestä lihansyöjällekin tuo tavara! Erittäin täyttävää ja maukasta siis.

Täyttävyyden ja "lihaisuuden" koin jopa melkein ongelmaksi kasvispihvien kohdalla. Itse olen lihansyönnin lopettanut/vähentänyt ihan minimiin paljolti jo ihan senkin takia, että en pidä siitä miltä se maistuu ja tuntuu suussa. (Oikeastaan vasta vuosia kasvisruokavalioon siirtymisen jälkeen tuli  mukaan ekologiset syyt, lihan tuotanto kuluttaa ihan liikaa luonnonvaroja siihen nähden mitä siitä saatava hyöty on.) Nuo pihvit nimittäin olivat hyvinkin tuhtia tavaraa, lihaisia jopa, joten vähän tökki minulla. Hyviä toki, mutta taidan itse jättää ne jatkossa sinne pakastealtaaseen ja napata mukaan mieluummin vaikka seesaminuggetteja joihin ihastuin täysin. Ne ovat rakenteeltaan ja maultaan hyvin samankailtaisia kuin kananuggetit tai muut vastaavat. Huippuahan tässä on se, että sen kanajauhemössön, nahkojen ja muun moskan (kyllä, minusta ne ovat iljettävää ruokaa) sijaan nuo sisältävät parempia raaka-aineita, joten noita voisi hyvillämielin tarjoilla lapsellekin välipalana/aterian osana.

Kuva lainattu http://www.halsanskok.fi/

Falafelpyörykät ja kasvispyörykät söin aikalailla sellaisinaan, lisukkeena kermaviilipohjainen kastike ja mitä milloinkin (perunaa, uunikasviksia, salaattia jne). Ihan tarkoituksella jätin suuremmat kikkailut sikseen ja pidin ateriat yksinkertaisina - näin koin saavani parhaan käsityksen siitä miltä itse tuote maistuu.

Jatkossa meidän pakastimesta tulee löytymään ainakin tuota kasvismureketta. Nakkaan romukoppaan kielteisyyteni eineksiä kohtaan ja yritän jatkossa leivän ja karkin mussuttamisen sijaan syödä ihan oikeaa ruokaa, koska (pakko myöntää), onhan se todellisuudessa miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin lisäainapommi-irtokarkit. Hälsans Köketin tuotteet ovat myös ravintoarvoiltaan loistavia, varsinkin minulle jonka päivittäinen proteiininsaanti on välillä ihan naurettavan vähäistä.

 Tästedes siis, jos kuulette minun valittavan ettei ole aikaa laittaa ruokaa, niin muistuttakaa minua tästä postauksesta!

tiistai 7. toukokuuta 2013

Rakas päiväkirja

Tänään ottaa päähän. Aiemmin mainitsemani vuokravakuus-juttu on yhä auki. Rahoja ei edelleenkään näy eikä kuulu. Tämä on kolmas viikko siitä, kun sain vuokranantajalta sen "hupsista unohtui, laitetaan tulemaan" vastauksen rahojen perään kysellessäni.

Mitähän kautta ne rahat ovat tulossa, aika helvatan pitkä matka ainakin tuntuu olevan.Vois vaikkapa olla käyttöä niille rahoille, mutta onneksi ollaan rikkaita eikä muutamat sataset tunnu missään. Eh.
Kuva lainattu täältä

maanantai 6. toukokuuta 2013

Ihan vain ohimennen aattelin huikata

Heipähei, en ole ehtinyt pyöriä taas täällä, koska

a) netti rikki (ei tosin ole enää, kuten huomaatte)
b)lapsi työllistää
c)olen ajautunut perimmäisten kysymysten ääreen.

C-kohta ehkä kaipaa hieman avaamista. Sain vihdoin käsiini E. Valtaojan kirjan Kaiken käsikirja. Kyseinen opus alkaa olemassaolon pohdinnasta, mitä on tai onko mitään ylipäätään, mitä voidaan olettaa olevan ja millä perusteella, mitä tiedämme maailmasta vai voimmeko tietää mitään, voiko aistien tuottamaa informaatiota pitää tietona, onko meitä tai minua? En itse asiassa ole kyseisessä kirjassa päässyt vielä kovin pitkälle, koska ensimmäiset parikymmentä sivua saivat minua käsittämään jotain. TÄTÄ MINÄ OLEN KAIVANNUT! Aivotyöskentelyä. Filosofiaa. Abstrakteja ajatuskuvioita, joiden luomiseksi täytyy pinnistellä ja keskittää kaikki energiansa, jotta niissä pysyy joku tolkku. Eikä silti pysy.

Lukioaikana hurahdin filosofiaan täysin. Me yhden kaverini kanssa ihan tosissamme jopa vapaa-aikaamme kulutimme filosofian opusten parissa, väittelimme, keskustelimme ja ajauduimme umpikujiin keskusteluissamme. Ja minä rakastan sitä! Kun aivosolut menevät oikosulkuun kesken hienoimman päättelyketjun, joka ei sitten lopulta johdakaan minnekään tai päätyy aivan muualle kuin mistä alkoi.

Hypetykseni aiheesta kertonee myös siitä, että nämä viimeiset ~10kk olen elänyt melkoisessa aivotyhjiössä. Tai siis aivoni ovat olleet jossain tyhjiössä, niitä ei pahemmin ole käytetty. Nyt ne hihkuvat riemusta päästessään jälleen tositoimiin.

ps. Niin siis se itse kirja jonka mainitsin käsittelee paljon muutakin kuin olemassaolon pohdintoja, se vain alkaa niistä. Kirjan muusta sisällöstä myöhemmin, ehkä.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Mummoista ja kasveista

Mummoni toi tupaantuliaislahjana meille orkidean. Hienosti on kukka selvinnyt jo kuukauden verran, lisää nuppuja ja kukkia vaan puskee jatkuvasti. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys meidän taloudessa. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että noin 90% kasveista kuolee ensimmäisen 2 kuukauden sisällä. Ne, jotka selviävät, kestävätkin sitten ihan mitä tahansa eivätkä kuole koskaan. (Jep, eniten meiltä siis löytyy kaktuksia.)

Tuossa sitten huvikseni kyselin googlelta, että miten sitä orkideaa ihan oikeasti pitäisi hoitaa, jotta ehkä saisin sen jatkossakin pysymään hengissä. Suomen Orkideayhdistys (tsiisus, on niitä kaikenmaailman yhdistyksiä) ohjeistaa näin:

Perhosorkidea tarvitsee hieman enemmän valoa kuin tavallinen viherkasvi, mutta suoraan auringonpaisteeseen sitä ei pidä laittaa. Lyhyestä aamu- tai ilta-auringosta ei ole haittaa. Hyvä valinta on itä- tai länsi-ikkuna, johon tulee runsas hajavalo.

Ehheh, pieleen meni tältä osin. Orkideani on ikkunalla, johon paistaa aurinko jotakuinkin koko päivän siitä asti, kun aurinko aamun vaihtuessa päiväksi siirtyy paistamaan tuohon keittiöön. Noh, minä vähän kyllä arvelinkin ettei kukka kestä paahdetta, joten reippaana tyttönä olen siirrellyt kasvia välillä pois auringosta. Virhe, koska hoito-ohjeen teksti jatkuu näin:

Älä siirtele kasvia turhaan paikasta toiseen, se haittaa kasvin viihtymistä ja hidastaa uuden kukinnan alkamista.

Tosin ei se siirtely turhaa ollut, joten siltä osin toimin melkein oikein. Tässä vaiheessa muuten lopetin hoito-ohjeiden lukemisen, nyt vain toivon parasta ja pidän peukkuja sen puolesta, että minun orkideani sattuisi olemaan sitkeä yksilö. Wish me luck.

ps. Mummostani tuli mieleen yksi juttu. Mummoni kuuluu siihen kastiin, jonka mielestä aina "ne muut" tekevät kaiken pahan. Samalla logiikalla mummoni on vankkumattomasti sitä mieltä, että hänen lapsenlapsensa eivät juokse baareissa, eivät ryyppää, räyhää, käyttäydy asiattomasti tai harrasta esiaviollista seksiä. Tai tee mitään muutakaan, mitä ne MUIDEN lapset ja lapsenlapset harrastavat. Aina ja kaikkialla jaksaa korostaa, että hänen lapsenlapsensa eivät ole sellaisia. Mitenhän mummo on itselleen selittänyt lapseni sikiämisen? Enhän minä siis mitään siveetöntä aktia toisen sukupuolen kanssa ole harrastanut.



tiistai 23. huhtikuuta 2013

sääennustus

"Sateen todennäköisyys klo 06-18: 98%", lupaa Foreca.

Ei varmana sada, koska aion vetää kumpparit jalkaan ja sadetakin niskaan. Se on se maailman kiero huumorintaju, saan hikoilla sadetamineissa auringonpaisteessa sitten loppupäivän.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Oma aktiivisuus ratkaisee?

Joissain asioissa olen sinisilmäinen. Kunnes tajuan, että hommat eivät hoidukaan itsestään kuten luvataan, vaan minun pitää itse olla se aktiivinen osapuoli joka niin sanotusti laittaa liikettä niveliin.

Tein muuttoilmoituksen jo viikkoja ennen muuttoa. Tarkistin sieltä täältä ja tuolta minne kaikkialle osoitteeni automaattisesti päivittyy ja mihin minun itse on se ilmoitettava. Luottavaisin mielin uudessa kodissa odottelin lehtiä, joiden nettisivujen mukaan osoitteenmuutokseni päivittyy heille automaattisesti. Ja pah, kuinkas sitten kävikään. Vasta 1,5kk muuton jälkeen tajusin, että lehtiä ei näy. Pari numeroa ehti tulla postin kääntäminä uuteen osoitteeseen, loput jäivät saamatta. Asiakaspalveluun näpytelty viesti ja siihen saatu vastaus kertoivat, että "uuden osoitteen pitäisi päivittyä meille, ei nyt olekaan päivittynyt, tilaa jälkilähetyksenä puuttuvat lehdet". No minäpä tilaan, mutta pikkusen ketuttaa. Heräsi kyllä pari kysymystä, niinkun esimerkiksi, että miksi siellä lukee osoitteen automaattisesti päivittyvän, jollei se ole ihan varmaa?

Vanhan asunnon takuuvuokran kanssa oli vähän sama juttu. Odottelin ja odottelin, ei kuulu rahoja eikä mitään yhteydenottoa aiheeseen liittyen. Sähköpostiin vastaaminenkin kesti, kunnes vastaus tuli. Se oli tyyliä "hyvä kun otit yhteyttä, oli päässyt unohtumaan, laitetaan tulemaan rahat".  Eikä edes ole kyse yksityisestä vuokranantajasta (jonka voisi helposti olettaa noin vain unohtavan tai "unohtavan" maksaa vuokravakuuden takaisin), vaan ihan isosta ja julkisesta tahosta joka asuntoja vuokraa. Yllättäen tästäkin herää kysymyksiä, kuten että eikö niillä ole mitään systeemiä miten makselevat takuuvuokria takaisin? Että onko kiinni vaan siitä, sattuuko joku muistamaan asian? Luulisi, että noinkin isolla taholla olisi joku rutiini noiden asioiden hoitamiselle.

Voin kiittää onneani ollessani suht täyspäinen ja kykenevä huolehtimaan näistä asioista. Vähän kauhistuttaa, että miten käy niille jotka eivät tajua/osaa/pysty kyselemään heille kuuluvien rahojen yms. perään? Monenko lehdet jäävät saamatta ja takuuvuokran palautus "unohtuu"?

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Suosittelen!

Ah, melkein unohdin kertoa uuden salaisen aseeni puhelinmyyjiä vastaan: poikanen! Tähänastiset kokemukset ennen lasta ovat olleet jokseenkin turhauttavia, ne pirut (puhelinmyyjät) kun eivät lannistu mistään! Kerran hätäpäissäni satuilin yhdelle, kuinka olen lähdössä pitkälle, kuukausia kestävälle reissulle, enkä siksi aio tilata hänen kauppaamaansa lehteä. Nerokas myyjä vain tokaisi, että kyllä ne lehdet siellä odottavat kun tulet kotiin. Totta. En silti tilannut.

Tässä päivä tai pari takaperin soitti taas lehtimyyjä. Poikanen esitti juuri samaan aikaan äänekästä "en saa koskaan tehdä mitään, maailma on paha" oopperaansa lahkeessani roikkuen. Keskeytin myyjän mainospuheen uudistuneesta Hesarista kertomalla, ettei oikein ole aikaa nykyään lukea lehtiä. Myyjä vaikeni ja toivotti pikaisesti hyvät päivänjatkot ja lopetti puhelun, ilmeisesti poikasen esitys oli tarpeeksi vakuuttava.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Vanhemmuudesta


Nyt melkein 9kk:n vanhemmuuden jälkeen voin todeta, että ei minulla kovin hyvää käsitystä vanhemmuudesta ollut ennen omaa lasta. Vauvan hoitaminen ja muu konkreettinen tekeminen oli aikalailla sellaista kuin olin kuvitellutkin, se osa arjesta ei tullut mitenkään yllätyksenä, mutta se psyykkinen puoli, se jatkuva huoli, pelko ja toiveet.

Ensimmäiset päivät ja viikot sitä mietti muistaako se lapsi hengittää ja saako se tarpeeksi maitoa ja miksi sen kakka on tuon väristä. Kun huoli lapsen eloonjäämisestä alkoi helpottaa, alkoi huolestuttaa lapsen kehitys. Miksi se pitää päätä noin? Onkohan se kuuro, kun ei reagoi koviin ääniin? Saikohan se jonkun aivovaurion äskeisestä kaatumisesta, menikö kaikki kehittymässä olleet hampaat pilalle kun kaatui päin pöydän reunaa?

Nämä konkretian tasolle jäävät huolet on helppo karistaa pois mielestä, mutta entäs ne tulevaisuutta ja lapsen pärjäämistä maailmassa koskevat huolet. Apua. En minä tällaista osannut kuvitella. Pelkkä ajatuskin oman lapsen joutumisesta koulukiusaaminen uhriksi tai jonkun vähäpätöisemmänkin syrjimisen tai ikävän kohtelun kohteeksi saa minun sydämeni käpristymään kasaan. Ei ikinä, ette koske minun lapseeni, ei minun lastani saa kukaan satuttaa!

Puhumattakaan siitä valtavasta vastuusta, joka minulla on tuosta poikasesta. Minun pitäisi tietää mikä on parasta ja oikein, en aina tiedä olenko yksin kykenevä siihen. Ihan liian suuri vastuu, silti se on kannettava. Yhtä aikaa luotan omiin kykyihini (ja sormet ristissä toivon parasta jos joskus metsään meneekin), mutta toki sitä isompien päätösten kohdalla tuntee itsensä aika pieneksi. Kornia jotenkin, että vielä ihan pieni hetki sitten sitä nippanappa sai oman pienen elämänsä ja arkensa hoidettua edes melkein kunnialla, nyt pitäisi selvitä toisenkin ihmisen elämän hoitamisesta. Ai että ahdistaako ajoittain, no joo-o. Joskus jossain tekstissä taisin sivuta tätä aihetta liittyen yksinhuoltamisen varjopuoliin, siihen ettei kukaan muu ole jakamassa vastuuta eikä tukemassa päätöksissä, vaan pitää vaan  seisoa tukevasti jalat maassa ja toivoa parasta omien valintojensa suhteen.

Tämä vastuu ja tunne omasta keskeneräisyydestä ja keskinkertaisuudesta saa minusta esiin tiettyjä puolia joista en ole ihan varma, ovatko ne hyviä vai huonoja. Imetysfanatismini sai luonnollisen jatkumon luomuruokafanatismin muodossa. Tunnen ihan hirveää syyllisyyttä, jos joudun ostamaan lapselle valmisruokapurkin joka ei ole luomua. Pelkkä valmisruoka jo aiheuttaa vuorokauden morkkiksen, vaikka olisi sitä luomuakin. Naurettavaa, ihan kuin lapsi menisi pilalle, jos se saa muuta kuin äitinsä valmistamaa luomumössöä. Ei se mene, mutta minä vanhempana tunnen syyllisyyttä, tämänkin asian olisi voinut tehdä vielä hieman paremmin. Sitäpaitsi, tämä fanaattisuuteni on huvittavaa myös siksi, etten kuitenkaan kaikessa pyri yhtä ehdottomiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kestovaippailusta luovuin parin kuukauden satunnaisten testien jälkeen, liian vaivalloista lapsella joka, noh, käyttää vaippoja sangen tehokkaasti ja monta päivässä. Olin siis liian mukavuudenhaluinen ja luovuin siitä ihan ilman tunnontuskia. Sitten kieriskelen itsesyytöksissäni jonkun hemmetin ruokapurkin takia, ei jeesus mitä touhua.



lauantai 6. huhtikuuta 2013

Uusi koti, uudet naapurit

Ensivaikutelma uuden kotimme naapureista (lasken naapureihin tässä tapauksessa kaikki ison kerrostalon asukkaat, naapureita me kaikki tavallaan ollaan) oli positiivinen. Täällä on näköjään tapana tervehtiä kaikkia rappukäytävässä, myös meitä uusiakin naapureita ja vieläpä ihan kuuluvasti ja iloisesti. Hämmästyttävää! Juro suomalainen kansa osaa yllättää. Täällä jopa enemmistö taitaa suomalaissyntyisiä olla, ainakin jos nimitaulun (vai mikä sen nimi on, se missä lukee kuka asuu missäkin asunnossa) tietoihin on uskominen. Eli ei voi kulttuurieroihinkaan vedota.

Kummajaisia mahtuu aina joukkoon. En tiedä onko kyse tuosta seinän takana asuvasta vai alakerran naapurista, mutta tasaisin väliajoin sieltä kuuluu kovaääninen "PERKELE, JUMALAUTA!" tai muuta vastaavaa. Ei siis usein, noin joka toinen päivä vain, mutta säännöllisesti kuitenkin. Se mikä tässä hämmästyttää, on se ettei sieltä muuten kuulu mitään. Hiljaista hiljaista hiljaista vain, sitten yhtäkkiä napsahtaa ja JUMALAUTA, niin kovaa kun keuhkoista lähtee. En koe häiritsevänä, lähinnä huvittavaa. Vaikka ymmärränhän minä, joskus vain palaa kiinni ja tekee mieli huutaa.

On muuten ihan puppua, että huutaminen ei auta. Se auttaa ihan kympillä, aina pitäisi saada huutaa jos tuntuu siltä. Minulla ei ole pokkaa karjua kerrostalossa (sitäpaitsi lapsi saisi slaagin jos alkaisin vaikka keskellä yötä väsymysahdistusvitutus-kohtauksen seurauksena huutaa suoraa huutoa) ja joskus olen haaveillutkin seisovani keskellä korpea jossa voisi purkaa huutamalla kaikki patoumat. Huuto on voimakasta, se on täyttä energiaa. Jos kropassa on liikaa patoutunutta energiaa, se pitää purkaa. Tai niinkuin synnytyksessä, kun se kipu vie järjen ja jäljelle jää vain alkukantainen tarve karjua. Karjuinkin ihan kiitettävästi, vaikka tukihenkilönä toiminut opiskelukaverini yritti väittää (hän siis valmis kätilö tätänykyä, joten tietääkin asioista kai jotain), että huutaminen ei auta. Varmana auttoi, se järjetön huuto ja karjuminen piti minut järjissäni ja keskittäessäni sen kivun aiheuttaman negatiivisen energian tulvan siihen huutamiseen, tuntui se helpottavan kipuakin. Sori vain viereisten huoneiden synnyttäjät, toivottavasti ette saaneet traumoja pitämästäni metelistä. Vaikka osasivat ne toisetkin mölistä, ehkä ne ymmärsivät minua.

ps. Säälittää vähän kissani, poikanen on nyt liikkeelle lähdettyään tauotta kissaraukan kimpussa. Kulkevat peräkanaa täällä, kissa stressaantuneen (vittuuntuneen) oloisena etunenässä etsien pakopaikkaa ja poikanen perässä kontaten, hihkuen riemusta, koska kissa on hänen mielestään siisteintä koko maailmassa. Luulin, että tämä olisi joku lyhytkestoinen VAIHE ja mielenkiinto lopahtaisi. Mitä vielä, vauhti vaan kiihtyy ja kissa saa juosta päivä päivältä lujempaa. Kyllä minä siis kiellän käsiksi käymästä, mutta en minä liikkumasta voi kieltää.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Todistusaineistoa tulevia vuosia varten

Jokavuotinen piina on taas takana. Kyseessä on rairuohon kasvatus. Tämänvuotinen tulos oli pakko dokumentoida ihan kuvaksi asti, koska tällä kertaa se jopa onnistui. Yleisimpiä rairuohon kanssa tulleita ongelmia edellisinä vuosina ovat olleet:

-ruoho ei kasva ollenkaan
-ruoho kasvaa liian harvaksi
-ruoho on kylvetty liian myöhään eikä ehdi pääsiäiseksi (yleisin ongelma)
-ruoho on kylvetty liian aikaisin ja pääsiäisenä se jo tekee kuolemaa
-kissa on hoitanut ruohoa
-kissa on pissannut (!) ruohoon
-joku (...) on unohtanut kastella ruohoa
-joku on kastellut ruohoa liikaa

Jopa yhtä paljon ja hyvin kasvanutta ruohoa joka purkissa, ei paha!

maanantai 25. maaliskuuta 2013

No can do

Olen viimeiset pari viikkoa yrittänyt taas tsempata positiivisuuden saralla, lähinnä pääni sisällä käymääni "keskusteluun" liittyen. Eli pyrkinyt olemaan ärsyyntymättä asioista, jotka eivät ole sen arvoisia. Tämän tsemmpausmaratonin jälkeen voin todeta, että TODELLAKIN ON ÄRSYYNTYMISEN ARVOISIA ASIOITA. Turhia ehkä, mutta totally worth it.

Kuten esimerkiksi hitaat ihmiset. En nyt niinkään meinaa hitaudella fyysistä hitautta (no joskus sekin ärsyttää, ei voi mitään), vaan sellaista tilannetajuttomuutta ja kyvyttömyyttä toimia tavalla joka mahdollistaa muiden toiminnan ja asioiden sujuvuuden. Voin kertoa esimerkin: Jonotan kassalla, edellinen asiakas on maksanut ostoksensa ja on siirtymässä pakkaamaan. Paitsi ettei siirrykään, jää siihen kassalle ensin räpläämään lompakkoaan, sitten alkaa kaivaa kauppakassia, sitten siirtyy ehkä sen 20cm ja alkaa siinä pakata niitä ostoksiaan. Tämä tarkoittaa, että minä vaunujen kanssa en pääse edes siihen maksupäätteen luokse, koska tämä edellinen asiakas seistä toljottaa siinä. Yleensä nämä ihmiset ovat täysin immuuneja yrityksilleni ensin köhiä merkitsevästi, sitten lykätä vaunuja vähän lähemmäs, pyytää siirtymään jne. Vasta suhteellisen kovaääninen "ANTEEKSI MUTTA MUIDENKIN PITÄS PÄÄSTÄ TÄÄLTÄ POIS" tai vaunujen tyrkkääminen henkilöön kiinni auttaa. Ja tällä välin koko hemmetin jono on seissyt odottamassa, kun se tampio ei voi pakata niitä ostoksiaan siellä kassan päässä.

Nämä hitaat ihmiset eivät myöskään yleensä tajua toimiensa vaikutuksia tai omaa hitauttaan. Sehän olisikin helppoa, jos yksi kerta riittäisi ja jatkossa hidastelijat osaisivat toimia eri tavalla. Mutta ei, kerta toisensa jälkeen ne jumiutuvat siihen maksupäätteen luo ja kieltäytyvät ymmärtämästä miksi pitäisi toimia toisin.

Ihan oma lukunsa ovat sitten ne sosiaalisissa tilanteissa hitaalla käyvät ihmiset. En voi sietää. Ja anteeksi taas jos kuulostan omahyväiseltä paskiaiselta tai liian jyrkältä mielipiteissäni, mutta ei sovi yhteen oman sosiaalisen käyttäytymiseni kanssa. En jaksa selittää kaikkea uudestaan. En jaksa vastailla tyhmiin kysymyksiin (ainakaan montaa kertaa). Enkä jaksa kuunnella liian hidastempoista ja pysähtynyttä kerrontaa. No can do. Tai se, kun joku ei vain tajua. Vaikka miten selittää ja joku ei ymmärrä jotain oikeasti yksinkertaista asiaa. Tai kun joku ei tajua minkäänlaisia vitsejä, ei nyt eikä ikinä. Sitten itse tyhmänä selittelee tai yrittää saada vastapuolen unohtamaan koko heiton.

 Näissä tilanteissa olen ulospäin itse viilipytty ja vaikutan levolliselta kuin buddha, mutta pääni sisällä näen kuvasarjoja, joissa ravistelen vastapuolta huutaen "MITEN SÄ ET MUKA TAJUA, KESKITY IHMINEN, KESKITY!" Sellaiset tilanteet turhauttavat ja se turhautuminen ja viilipyttynä pysyminen kuluttavat aivan tuhottomasti energiaa. Kun siitä tilanteesta vihdoin vapautuu, tekee mieli käydä hakemassa lähikaupasta hermojentasaussidukka (ei varmaan ole yhdyssana, en jaksa miettiä)  ja vetäistä kidusiin heti kaupan nurkalla kera hermosavujen. (toim.huom. allekirjoittanut on kuitenkin jo 1,5v ollut täysin tipattomalla ja savuttomalla linjalla, eli pysyy ihan ajatuksen tasolla tuollaiset suunnitelmat)

Anteeksi kaikki hitaat ihmiset, ette tee sitä tahallanne ja tiedän sen. Yritän elää teidän kanssanne jonkinlaisessa sovussa jatkossakin. (Voisitte silti vähän tsempata)

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Testivoittajaksi paljastui...

.... viljaisa puolukkapuuro!

Kuva: http://www.valio.fi/onni/
Muutaman viikon ajan ovat Valion Onni puurot nyt siis olleet testissä. Aiemmin kerroinkin mitä kautta puuroja pääsimme testaamaan. Harmiksemme alku oli vähän hankalaa johtuen poikasen sairasteluista, mutta niistä toivuttiin ja puuro alkoi maistua.

Testissä meillä oli kaikkia erimakuisia Onni-puuroja. Niitä tarjoiltiin niin aamulla kuin illallakin, taisi jokunen olla välipalanakin. Suurta plussaa näin äidin näkökulmasta noissa puuroissa oli oikeasti kätevä pakkaus jonka jopa saa auki. Varsinkin reissussa ollessa ei ne sakset tai muu teräase ole aina ihan hollilla, mutta noiden pakkausten kanssa ei ongelmia tullut, koska pakkauksen tosiaan sai auki ihan repimällä siitä kohdasta josta merkit neuvoivat avaamaan. Loistavaa! Yleensä kun olen tottunut repimään purkkeja hampailla ja kaikilla mahdollisilla aseilla, tuloksena yleensä kärsinyt purkki ja ympäriinsä levinnyt puuro.

Poikasen mielestä testiaika oli täynnä sekä iloisia että ei-niin-iloisia yllätyksiä. Herra "en tykkää puurosta jossa on möykkyjä (hiutaleita)" kieltäytyi syömästä omena-kaurapuuroa, joka on koostumukseltaan hieman karkeampaa kuin muut puurot. Se jätettiin siis suosiolla vähemmälle ja keskityttiin niihin herran suuhun sopiviin koostumuksiin eli kaikkiin jäljelle jääviin makuvaihtoehtoihin. Ja kuten otsikko kertoo, viljaisa puolukka sai suurimman suosion. Sitä poikanen söisi varmaan niin paljon kuin antaa. Pitihän sitä minunkin maistella, enkä yhtään ihmettele miksi tuolle pienemmälle perheenjäsenelle maistuu, se nimittäin oli hyvää! Maistui ihan oikealle puolukalle jopa. Eikä hienosta koostumuksestaan huolimatta ollut liian löysää tai vellimäistä, vaan ihan oikean puuron tuntuista.

Kaikki Onni-puurot ja vellit ovat vailla säilöntä- ja väriaineita, eikä niissä luonnollisestikaan ole suolaa. Maidottomissa on lisänä hedelmäsokeria, maitopohjaisissa lisättyä sokeria ei ole. Pakkauksissa on hyvin merkitty mitkä ovat maidottomia/gluteenittomia, mikä helpottaa valintoja kiireisellä kauppareissulla, kun ei tarvitse tihrustaa purkin kyljen pikkupränttejä, jos on tarvis löytää maidottomia tai viljattomia tuotteita.

Meidän kaapista taitaa jatkossakin löytyä hätävarana tuota puolukkapuuroa, ainakin jos poikanen saa päättää.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Mittauksia

Poikasen mitat 8kk:n kypsässä iässä:

paino: 10000g
pituus: 76cm
pään ympärys: 47,8cm

Olen itse ollut saman kokoinen joskus vuoden iässä. Kai se on tuon nykynuorison tapa, kasvaa aina vanhempiaan isommiksi. En halua tietää minkä kokoisia mahdolliset lapsenlapseni tulevat olemaan, syntyvät tuon kokoisina? Ei sitä tiedä.

Talvi nyppii niin pahasti tällä hetkellä ettei mitään rajaa. Kiukulla tänäänkin työnsin rattaita pitkin vuoroin jäistä ja vuoroin sohjoista katua ja kiroilin pääni sisällä. Lohduttauduin sillä, että ainakin se käy tehokkaasta liikunnasta. Tosin liikunnan laihduttava hyöty meni kyllä siinä, että lohdutukseksi tehokkaasta päivästä ja reippailusta ulkosalla ostin itselleni levyn suklaata. Hienosti toimittu, voi taas olla ylpeä itsestään.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Puuroa pöydänjaloissa

Näppärät muuttoapurini hoitivat muuton melkein huomaamattani, viuh viuh vaan menivät tavaroiden kanssa ja kohta laatikkoviidakko oli siirtynyt uuteen osoitteeseen. Minun roolini koko muuttohässäkässä oli aika pieni, heiluin lapsi liinassa vähän siellä ja täällä, kantelin jotain säkkejä ja yritin olla olematta kauheasti tiellä. Mitä nöyrimmät kiitokset siis jälleen kerran kaikille apureille, ei oltaisi ehkä koskaan saatu muuttoa hoidettua ilman teitä.

Uusi koti tuntuu omalta ja kotoisalta. Poikanen on silminnähden riemuissaan lisääntyneestä tilasta ja tämän kunniaksi aloitti liikkumisenkin ihan eri meiningillä, eteenpäin hurjaa vauhtia ja nyt lisäksi ylös pitkin laatikoita ja muita mahdollisia tukia. Allekirjoittanut saa sydämen lisälyöntejä ja lyhyitä pysähdyksiä vuorotellen, kun yllättäen bongaa poikasen huojumasta jotain laatikkopinoa vasten, ihan vain odottamassa milloin kopsahtaa ja miten kovaa.

Asiasta kukkarukkuun, tuli aika kiittämätön olo tavaroita pakatessa. Melkein laatikollinen löytyi edelleen pakkauksissaan olevia  astioita ja maljakoita yms. lasitavaraa jota mummollani on tapana ostaa. Mitä pirua niille tekee. Ihan arvokastakin tavaraa vielä, Aalto-maljakoita löytyy nyt jo varmaan 10, on jokaista kokoa ja väriä. Enkä voi sietää niitä. Sama juttu niiden Iittalan tuikkulyhtyjen ja muiden kanssa. Siellä ne edelleen ovat, laatikoissaan. Piilotin ne taas uuteen kaappiin enkä toivon mukaan törmää  niihin pitkään aikaan. En kehtaa myydäkään, toinen on laittanut niihin paljon rahaa ja ostanut tarkoituksenaan antaa hyviä lahjoja. Ja minä kiittämätön kakara en osaa arvostaa. Toivottavasti osaan jonain päivänä, niin voin ne sitten kaivaa esiin laatikoistaan.


Ps. Todennäköisyys lapsen aivastukselle kasvaa satakertaiseksi silloin, kun on juuri onnistunut lykkäämään suuhun ison puurolusikallisen.