maanantai 8. joulukuuta 2014

Kypsää vanhemmuutta

Kun korkean kuumeen kourissa maannut taapero alkoi tänään yrjöämään syliini, oli valehtelematta ensimmäinen aivojeni minulle syöttämän ajatus "ei helvetti, ei enää tätä, nyt jos pakenet niin säästyt taudilta, JUOKSE JO!" En juossut, luonnollisestikaan, täällä sitä yhä ollaan. Mutta useamman yrjötaudin (lapsen sairastamana siis) kokeneena tiedän, että kun pari vuorokautta valvon lasta hoivatessa ja yrjöpyykkiä pestessä, niin seuraavaksi kohteena olen minä. Se on rankka maraton, pelkkä oma tautikin on rankkaa, mutta sitä edeltävä toisen hoivaaminen valvomisineen vie voimat jo ennen kuin itse aloittaa yrjöämisen. Yhdeltäkään taudilta en ole vielä säästynyt, joten toiveeni eivät ole korkealla tälläkään kertaa. Ihan turha lässyttää käsien pesusta ja käsihygieniasta. Kun lapsi yrjöilee päälleni, sänkyyni, ympäri asuntoa ja kipeänä raukkana liimautuu minuun kiinni kuin ylimääräiseksi raajaksi, niin käsien desinfiointi on taudin torjumisen suhteen jokseenkin turhaa.


Onneksi aktiiviset pakenemisajatukset kestivät vain muutaman sekunnin, sen jälkeen sain kytkettyä päälle "ei tässä mitään, tästä selvitään, noniin nyt pesulle ja pyykkäämään" -moodin päälle. Uh, peukut pystyssä, tästä selvitään taas.

torstai 27. marraskuuta 2014

Nopea yhteenveto ajatuksistani

Vajaan kolmen tunnin yöunien, kahden valtavan kahvikupillisen ja melkein ällöttävän terveellisen aamupalasmoothien jälkeen istuin bussissa, mieleni ollessa yllättävän zen olosuhteisiin nähden. Ok, ulkona tihuutti vettä ja paksu villatakki takin alla oli ehkä liikaa, mutta koin silti voittajafiiliksiä ollessani niinkin hyväntuulinen. Ja sitten se iski, se haju. Jumalauta, joku on pieraissut. Pieraissut täpötäydessä aamubussissa! En ihan äkkiä keksi mitään ällöttävämpää kuin haistella sitä tunkkaista lemua melkein koko loppumatkan. Zen oli poissa ja vitutti. Kuka ***** piereskelee bussissa, ihan oikeasti?
 
 
Aiheesta kolmanteen. Olen taas aktivoitunut käsitöiden saralla. Asusteita ja kodin tekstiileitä on parin viikon aikana valmistunut kiitettävää tahtia, ottaen huomioon kohtuullisen suuret määrät koulutehtäviä joita samalla on ollut pakko vääntää. Vuorokauden tunnit ovat aika vähissä, mutta niin kai ne ovat aina. Poikanen on innostunut käsitöistä myöskin. Kaivaessani puikot ja langat esille, vaatii hänkin oman keränsä lankaa ja alkaa kieputtaa sitä mitä mielikuvituksellisimmille solmuille, sitä on hauska salaa seurata.
 
ps. Onko se(kin) vanhuuden merkki, että vuodet eivät enää tunnu pitkiltä? Lapsena viikko oli ikuisuus, kuukaudet jo lähes absurdeja aikamääreitä. Nyt jokin vuoden päästä tapahtuva ei tunnu edes kaukaiselta. Tiedän, että ihan kohta se hetki on jo tässä, hyvä kun silmää ehtii räpäyttämään.
 
ps. vol2. Minähän imetin lastani 2v 2kk (tästä olen erittäin ylpeä ja edelleen mielessäni usein taputan itseäni olalle tämän suorituksen johdosta). Minusta on silti hämmentävää, että edelleen tissini tuottavat maitoa. Ei tietenkään mitenkään paljon, mutta vähänkin napakammin kun tissistä nappaa kiinni, niin maidolta ei voi välttyä. What, eikö tämä koskaan lopu, minkä loistavan lehmän maailma minussa menettikään.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kuuntele

Sulje silmäsi ja keskity. Mitä kuulet ympärilläsi?
 
Olen viimeisten viikkojen aikana opetellut kuuntelemista. En muiden kuuntelemista (vaikka siinäkin olisi varaa kehittyä aika rutkasti), vaan ympäristön kuuntelemista. Se on kuin meditaatiota, siihen jää koukkuun. Suuri osa meitä ympäröivästä äänimaailmasa jää meiltä havaitsematta, tai se ei koskaan tavoita tietoisuuttamme, vaikka sen pakostikin kuulemme. Parhaiten sen huomaa keskellä vilkasta kaupunkia. Ensimmäisten sekuntien aikana havaitsee ilmiselvät äänet, ohiajavat autot, liikennevalojen piippauksen, bussin sihahdukset ovien avautuessa. Niiden alta alkaa kuulua muita ääniä: ihmisten askeleita, sanoja ja keskustelunpätkiä, kolahduksia. Niidenkin takaa paljastuu lisää ja lisää: tuulen mukana maata pitkin laahaava lehti, jokin kauempaa tuleva taisainen humina, tuuli, yksittäiset vesipisarat. Mitä kauemmin kuuntelee, sitä syvemmälle äänimaisemaan uppoaa. Se on fantastista, koko ajan löytää jotain uutta. Minusta tuntuu siltä, että kirjaimellisesti uppoan siihen äänien sekaan ja unohdan itseni.
 
Minä olen huono meditoimaan ja rentoutumaan, koska ajatukseni vaeltelevat ja mieleni poukkoilee. Tämä kuuntelu on ensimmäinen metodi, jolla saan ajatukseni tauolle ja voin keskittyä johonkin muuhun. Ainut ongelma on, että minulta se ainakin vaatii silmien sulkemisen, eikä kaikki onnistu silmät kiinni. Missasin tämän vuoksi bussin yksi aamu, sen jälkeen piti lopettaa kuunteluharjoitukset bussia odottaessa.
 
ps. Olen tulossa vanhaksi. Kaikennäköisiä vaivoja alkaa ilmaantua kroppaan. Polvi vihoittelee ja suolisto on sekaisin. Missä vaiheessa kaikkivoipainen, nuori ruumiini muuttui tällaiseksi? Liittyykö tämä lapsen saamiseen vai onko vain sattumaa, että vaivoja alkoi ilmaantua sen jälkeen? Entinen kroppani selvisi vuosikausien syömishäiriöistä, liiasta alkoholin kulutuksesta, tupakoinnista, vieläkin epäsäännöllisemmästä elämästä kuin nykyään, eikä tuntunut missään. Mutta auta armias, jos nyt vaikka syö muutaman päivän miten sattuu, kyllä vasta kertoo mielipiteensä aika ärhäkkäästi.
 
Vai onko tässä nyt käynyt niin, että nuoruuteni laiminlyönnit kehoani kohtaan kostautuvat nyt? Olisi ehkä pitänyt jättää muutama syömishäröilyvuosi toteuttamatta.
 
 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Tapaaminen ja tirkistelyä

Tapasin eilen ihmisen, jota en ole nähnyt lähes 3 vuoteen. Vilaukselta kyllä, mutta ei ole ollut mahdollisuutta edes vaihtaa kuulumisia. Tämän kohtaamisen (joka hieman venyi) jälkeen kotiin palatessani hymyilytti. Aamullakin vielä hymyilytti. Tuntuu, kuin olisin taas löytänyt osan siitä entisestä minästäni jota olen tiedostamattani kaivannut jo pitkään. Meidän kieroutunut ja erikoinen suhteemme oli juuri niin kieroutunut edelleen, mutta niin sen kuuluukin olla. Tajusin rakastavani sitä juuri sellaisena. Teki mieli rutistaa tyyppi halaukseen ja pussata poskelle ihan vain siksi, että se ihminen oli juuri niin ärsyttävän omanlaisensa kuin aina ennenkin. Nauratti, kun tarkkailin häntä silloin kun hän ei huomannut. Siinä se nyt oli, se sama ihminen jonka takia olen repinut hiuksia päästäni, jota olen loukannutkin joskus todella paljon, joka käytöksellään joskus on tehnyt hyvinkin selväksi ettei muka ole riippuvainen kenestäkään tai minusta ainakaan, joka kuitenkin nyt omalla eleettömällä tavallaan osoitti, että olen yhä tärkeä, mutta ei ikimaailmassa voisi sitä minulle myöntää. Siellä pienen baarin alakerrassa kahdestaan istuessa tuntui, kuin olisin taas palannut kotiin. En viittaa kodilla kyseiseen paikkaan, vaikka sielläkin on tullut lukuisia iltoja vietettyä, vaan siihen tunteeseen ja tunnelmaan.
 
Minun maailmani ei ollutkaan kadonnut, se on koko ajan ollut olemassa, minä itse olen vain yrittänyt sulkea sen pois mielestäni. Yli kaksi vuotta minun maailmani on rajoittunut jopa ajatusten tasolla lähinnä kotiin ja perheeseen, ihan kuin olisin jotenkin pettänyt sitä todellisuutta ajattelemalla kodin ulkopuolisia asioita.

ps. Sain eilen lahjoituksena tuntemattomalta ihmiseltä mp3-soittimen. Mikään sattuma tosin ei ollut kyseessä, vaan eräällä facebookin palstalla kyselin josko jollain olisi ylimääräisenä, sillä omani sanoi sopimuksensa irti. Tämä tosin ei ole oleellistä, oleellista oli saamani soittimen sisältämä musiikki. Kummallista, miten tuntui lähes tirkistelyltä käydä läpi niitä biisilistoja.  Edellinen omistaja ei siis ollut tyhjentänyt muistia.  Mietin ihan tosissani hetken aikaa, että pitäisikö poistaa ne, että onko toisen henkilökohtaisten soittolistojen kuunteleminen jo melkein loukkaus toisen yksityisyyttä vastaan.

En poistanut niitä, aloin kuunnella niitä. En voi olla pohtimatta, miksi juuri joku tietty biisi on valittu sinne. Kokoinaiset levyt ovat helpommin ymmärrettäviä, ehkä juuri se artisti on sen ihmisen suosikkeja. Mutta yksittäisille biiseille on yleensä aina tarkemmat syyt. Tosin voihan se syy olla vain se, että kyseinen biisi sattuu olemaan hyvä, mutta omilta soittolistoilta ja soittimista on aina löytynyt paljon yksittäisiä biisejä, jotka tavalla tai toisella ovat minulle tärkeitä muistoja ja melkein kuin pala menneisyyttäni. Nyt minä sitten kuuntelen jonkun toisen menneisyyttä, tietämättä edes mitä ne kappaleet sille toiselle ovat merkinneet ja miksi. On se vähän tirkistelyä.
 


 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Asioita joista pidän


·         Hetken aikaa laukussa matkanneet eväsleivät. Tiedän, että monen mielestä hieman löllöksi muuttunut juusto ja mahdollisesti kasvisten nesteistä vettynyt leipä on kauhistus, mutta minä jostain kummasta syystä olen hyvin tykästynyt tuohon leivän kokemaan muutokseen

·         Ruisleipä valkohomejuuston ja vadelmahillon kera (kun kerran nyt leivästä aloin puhua, niin jatketaan samalla linjalla). Keksin tämän yhdistelmän kerran humala/laskuhumala/krapula – tilassa eräällä pitkällä ja sekavalla mökkireissulla. Aamun valjetessa oli nälkä ja väsy, jääkaapissa oli mitä erinäisimpiä aineksia muttei oikein mitään yhdistelykelpoista. Niinpä valitsin nämä ainekset ihan vaan mieltymysteni perusteella ja edelleen se toimii. Toimii myös pelkästään juuston ja hillon kera, leipä ei välttämätön.

·         Sytytetyn/sammutetun tulitikun tuoksu

·         Bensan tuoksu. Aah, muistan lapsuudesta, kun isän kyydissä aina huoltoasemalla tankatessa oli pakko saada veivata ikkuna auki ja vetää keuhkoihin tuota huumaavaa tuoksua. Tämä on ehkä ainut syy, miksi kaipaan yksityisautoilua. Kuka ottaisi minut mukaansa tankkausreissulle?

·         Pyykkien pesu käsin. Terapeuttista. Omaan kotiin muutettuani pesin pitkään kaikki pyykit (lakanoita ym. lukuun ottamatta) käsin. Yhden ihmisen taloudessa ei myöskään työmäärä ollut valtaisa. Nykyään pesen käsin tietyt vaatteet joita en viitsi heittää koneeseen ja satunnaisesti sellaisia, jotka haluan takaisin käyttöön pian enkä halua pestä vajaita koneellisia.

·         Kakku-/muffinssi-/leivos-/melkeinmikätahansamakea taikina. Voisin tehdä taikinan ihan vain taikinan itsensä takia, koskaan lykkäämättä tuotosta uuniin. Se olisi kuitenkin vähän outoa ja kokisin morkkista (kuka aikuinen muka söisi kulhollisen taikinaa?), joten tyydyn aina leipoessa säästämään pienen osan taikinasta herkutteluun. Myös kissani arvostaa tätä, kuten myös lapseni. Selkeästi olemme samaa perhettä, kun taikinakulhon ympärille muodostuu ruuhkaa jo heti leipomisen alkumetreillä.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Minä en osaa

En osaa sukeltaa. Nenäni ei pidä vettä. Teknisesti kaikki menee muuten hyvin, mutta sillä samalla sekunnilla, kun kasvot uppoavat pinnan alle, tunkeutuu vesi kirvelevänä nenäni sisään. Ei auta ilman ulos puhaltamiset ja muut poppaskonstit, vesi pääsee aina sisään ja saa aikaan "äkkiä pinnalle" -reaktion.
 
Tämä taitamattomuus on ehkä maailman pienin puute, mutta ärsyttävä sellainen. Käyn uimassa keskimäärin kerran vuodessa, joten asia ei senkään puolesta ole kovin akuutti, mutta minä haluaisin osata tuon taidon. On noloa napata nenästä kiinni pinnan alle painuessa, vaikka tuskin ketään muuta tämä asia kiinnostaa sen vertaa, että sitä edes huomioisi. Joskus cooliuden puuskassa sukellan ilman pelastavaa, nenää puristavaa kättä, ja joka kerta se on yhtä kamalaa. Coolin sukelluksen jälkitila on kaikkea muuta kuin cool räpiköinti äkkiä takaisin pinnalle.
 
Minä en myöskään osaa lopettaa murehtimista lapsen puheesta. Parin kuukauden saldo uusien sanojen suhteen taitaa olla yksi, "kava" eli kala. Yhteensä sanoja on edelleen alle 10, niistä suurin osa yksittäisiä äännähdyksiä/tavuja jotka vain minä ymmärrän. 
 
Välillä erehdyn maalailemaan mieleeni kauhuskenaarioita tulevaisuudesta. Jos se ei puhu puolen vuoden päästä, vuoden päästä, kahden vuoden päästä. Nyt jo ihan vähän itkettää, kun lapsi  minut näkyvistään kadottaessaan itkuun purskahtamaisillaan viittoo "äiti" yhä uudelleen ja uudelleen.  Kukaan ympärillä ei ymmärrä lastani, kukaan ei tiedä mitä hän viittomallaan viestittää. Eikä lapsi taida vielä ymmärtää, että viittomat ovat perheemme ylkopuolisille ihmisille täyttä hepreaa, eivät he tavoita mitään lapseni viestistä. Toki jokainen aikuinen jossain vaiheessa tajuaisi, että äitiään pieni lapsi etsii, mutta lapsen oma kieli ei heitä silti tavoita. Se on pelottavaa. Minä haluaisin kuulla lapsen joskus sanovan äiti. Vastaavan sanoilla puheeseeni. Ja olisi levollisempi olo, jos tietäisi lapsen kykenevän kommunikoimaan muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa.
 
Joskus en murehdi pätkääkään, olen vain ylpeä lapsesta joka osaa niin hienosti muuten ilmaista itseään, vaikka juuri viittoen.  Sitten varsinkin muita samanikäisiä tavatessa se iskee päin kasvoja, noin paljon pitäisi osata. Let's face it, lapseni puhe on viivästynyt. Se ei kehity normaalia tahtia. Tarinat naapurin lapsista, jotka yhtäkkiä 4-vuotiaana alkoivat puhua eivät auta. 
 
Viittoma sanalle maito. Lähde papunet
 
 
 Mielenkiintoisia ovat myös läheisten reaktiot. Äitini on alkanut kieltää ongelman. Alunperin hän oli pitkään huolissaan ja kyseli "miksei se puhu", nyt jos yritän selittää  puhumattomuuden vaikuttavan mm. raivokohtauksiin ja levottomuuteen, hän saattaa tylysti todeta, että "osaahan se viittomalla pyytää maitoa". Sitäkö ihminen vain tarvitsee, maitoa? Mikään muu tarve tässä maailmassa ei aiheuta turhautumista, jollei sitä osaa ilmaista? Mummoni taas kuuluu "rahalla saa ja hevosella pääsee" -koulukuntaan. Puheterapian paperit nähdessään totesi, että hän maksaa käynnin jossain yksityisellä ammattilaisella, ei tarvitse mihinkään terapiaan jonottaa. Tuskin asia rahallakaan ratkeaa, ikävä kyllä.
 
 
 
 
 
 

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Päätös pitää

Yhtäkään uutena ostettua vaatekappaletta, asustetta tai mitään niihin verrattavaa ei ole kuukauteen kulkeutunut sisään ovestamme. Ei kuulosta pahalta, mutta yllättäen olikin verrattain vaikeaa löytää akuuttiin tarpeeseen juuri oikeankokoista, hyväkuntoista ja kohtuuhintaistakin vaatetta lapselle käytettynä. Omia tarpeita ei ole ilmennyt, tuskin ilmeneekään. Eli täten voin todeta, että vuoden haasteesta on nyt 1/12 suoritettu. Ei paha.

Tämä hörhöilyni kuluttamisen vähentämisen ja kaiken turhan karsimisen suhteen on liukunut uusiin ulottuvuuksiin myös kosmetiikan ja vastaavien tuotteiden osalta. Paljastus: en ole kahteen kuukauteen käyttänyt deodoranttia. Lopputulos: ei mitään muutosta entiseen.

Tunnen oloni lähes huijatuksi. Ei kukaan koskaan ole sanonut, että ei sitä deodoranttia kaikki ehkä tarvitsekaan. Minähän olen aina tiennyt etten sitä varsinaisesti tarvitse, silti yrittänyt suht säännöllisesti käyttää sitä, koska niin kuuluu tehdä. Vuosikausia olen kuitenkin varmaan 30% ajasta kulkenut ilman tätä tököttiä kainaloissani, koska sen laittamisen muistaminen on ollut vaikeaa (kun ei eroa käytön ja käyttämättömyyden välillä ei huomaa, motivaatio sen muistamiseen on aika pieni). Eräänä päivänä koin herätyksen ja lopetin käytön kokonaan.
-Minä en edelleenkään haise
-En hikoile yhtään enempää
-Mitään muitakaan eroja en ole huomannut. Paitsi ettei senttiäkään rahaa tarvitse laittaa tuohon tuotteeseen.
Kun hygienia on kunnossa, minun tapauksessani pelkkä vesipesu riittää, ei hajuhaittoja synny. Ja tiedän, että joillekin hikoilu ja sen haju on oikeasti ongelma, joten kaikki eivät tähän pystyisi. Siksipä pyydänkin heitä, joille hikoilu ei ole koskaan muodostunut ongelmaksi kokeilemaan mitä tapahtuu, jos deodoranttia ei käytäkään. Saatatte yllättyä.




maanantai 8. syyskuuta 2014

Kohti puhtaampaa omatuntoa

Meidän talonyhtiössä on hienoinen ongelma sen kanssa, että ihmiset roudaavat roskiskatokseen kaiken mikä sinne ei kuulu. Huonekalut, sähkölaitteet, maalinjämät ja käyttökelvottomat polkupyörät, kaikki jätetään lojumaan katoksen nurkkaan eikä kukaan tunnusta omakseen. Nyt tilanteeseen on tarjottu ratkaisu, roskiskatoksen viereen on tuotu kierrätyskontti, johon saa ja pitää viedä kaikki ne tavallisiin jäteastioihin kuulumattomat tavarat, isot huonekalut ja kodinkoneet mukaan lukien. Mutta nuo ihmiset, mitä tekevätkään ihmiset nyt niille rojuilleen? Ne saatanat tunkevat niitä edelleen sinne tavallisiin jäteastioihin. Idiootit.


Olen ottanut askeleen lähemmäs puhtaampaa omatuntoa kuluttamiseni ja elintapojeni suhteen. Maitotuotteet on tässä taloudessa korvattu suureksi osaksi kasvipohjaisilla tuotteilla, lihaa käytetään enää harvakseltaan lapsen ruokiin. Voin kertoa, että aamukahvin kanssa oli eniten ongelmia, vaati minulta suuria ponnisteluja luopua kahvimaidosta ja vaihtaa se soijamaitoon (totesin soijamaidon olevan miellyttävin vaihtoehto kahvin joukkoon, mm. kaura- ja mantelimaidon totesin tekevän kahvista jokseenkin pahaa). Nyt muutaman viikon jälkeen erilaiseen makuun on tottunut enkä enää kaipaa maitoa kahviini. Hassua, että tästä pienestä asiasta olen ehkä kaikkein ylpein. Ehkä siksi, että mm. ruuanlaitossa eroa eläinperäisiin tuotteisiin ei edes huomaa,  se muutos ei vaatinut muuta totuttelua kuin kaupassa eri hyllyn luo suuntaamista. Kahvin suhteen joutui totuttelemaan kokonaan uuteen makuun.

Juustoista en ole kyennyt  luopumaan, vain vähentämään, enkä koe tarvettakaan ainakaan toistaiseksi. Maidottomiin "juustoihin" olen tosin tutustunut, mutta tällaisena juustofanina ne eivät minusta korvaa juustoja vaan ovat jotain vaihtoehtoisia leivänpäällisiä. Ehkä tämäkin asia vain vaatii pidemmän totutteluajan, katsotaan miten käy.


Kuluttamisen suhteen hyvän sysäyksen muutokselle antoi haaste johon osallistun. Tarkoituksena on olla vuosi ostamatta mitään vaatteita tai asusteita uutena. Tämä tuo haasteita joidenkin hankintojen suhteen, tuli huomattua heti haasteen ensimmäisellä viikolla. Meille tarvitaan kurahousut, kokoa 104cm. Onko sellaisia käytettynä? No toki on, joskin vähänlaisesti tuossa koossa niitä löytyy kirppiksiltä. Ovatko ne käytetyt tuotteet sellaisia, että viitsisi ostaa? Eivät, koska järjestelmällisesti jokaiset kurikset joihin olen nyt törmännyt, ovat olleet enemmän tai vähemmän rikki. Minulle on aivan sama, onko reikä pieni vai suuri ja onko niitä yksi vai useampi, minä en osta rikkinäisiä kurahousuja. Kurahousujen ainut tehtävä on pitää vesi niiden ulkopuolella, tehtävä ei täyty jos tuotteessa on reikä.
Suututtaa. Mutta sinnikkäästi jatkan etsintöjä, onneksi kesä näyttää väliaikaisesti palanneen, niin suurta hätää ei vielä ole.


Loppuun pieni tilannekatsaus lapsen puheeseen. Puhetta ei edelleenkään tule, ne pari hassua sanaa (tavua) vain käytössä edelleen. Puheterapeutille saatiin neuvolasta lähete, jonojen vuoksi odotamme ensi vuoden puolelle ensimmäistä käyntiä. Tässä odotellessa keskitymme korvaaviin kommunikointitapoihin, viittomia olen taas opiskellut urakalla lisää ja lapsi näyttää oppivan niitä niin paljon kuin vain itse saan aikaiseksi hänelle opettaa. Näppärä poika.









tiistai 19. elokuuta 2014

Olotiloja

Minulla on ollut häilyvä olo viime aikoina. Kaikki on menossa jonnekin, tulossa jostain, alkamassa tai loppumassa tai muutoin liikkeessä. Minä kellun keskellä.




Olen usein iltaisin ja öisin maannut tyynyjen keskellä olkkarin lattialla yksin ja yrittänyt järjestellä asioita mielessäni. Yhtäkkiä välillä liiankin hitaasti etenevät asiat ovatkin totta. Yksi ilta havahduin siihen, että tässä sitä taas ollaan, tyynyjen keskellä kuuntelemassa rauhallista hiljaisuutta, mutta ei yksin. Kaikesta epävarmuudesta (ja siitä, että kertaalleen jo epätoivoissani heitin hanskat tiskiin ja sanoin miehelle heiheit) huolimatta olimme siinä ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Luojan kiitos jotkut meistä ovat vähemmän ailahtelevia ja näkevät ilmeisesti myös minun häilyväisyyteni läpi.


Rakastan niitä hetkiä, kun saa keittää kahvit kahdelle, kattaa pöydän kolmelle ja lapsen nukahdettua olla hetki vain hiljaa sylikkäin.


Mikään yksinkertaisin kuvio tämä ei lukuisista muuttujista johtuen ole, niistä mainittakoon nyt vaikka oman lapseni järjetön mustasukkaisuus ja miehen omat lapset.


Tästä hempeilyosuudesta voidaan siirtyä suoraan taas tavanomaisempaan minääni, siihen ärsyttävän itsekriittiseen vinkujaan. Nimittäin, tämä uusi tilanne on saanut minut väistämättä kiinnittämään itseeni taas huomiota. Olen lapsen syntymän jälkeen lähinnä vältellyt ajattelemasta sitä miltä näytän ja miten vartaloni koen, nyt se pakostakin nousee esille ja tuo mukanaan vanhoja mörköjä. Yksin eläessä on helppo olla ajattelematta tuota pään jatkeena roikkuvaa ruumista, mutta toisen ihmisen läheisyydessä se muuttuu taas konkreettisemmaksi. Ja se ällöttää minua.  Tunnustan, olen muutamana iltana sortunut taas oksentamaan. Nyt kun olen sen sanonut "ääneen", se tuntuu vielä typerämmältä kuin mitä päässäni. Minä en aio enää antaa itseni lipsua syömissekoiluihin, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. Nyt olisi huono hetki sairastua uudelleen.


Minulla on jotenkin tarve tehdä itsestäni täydellinen toiselle, poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole niin hoikka ja niin kaunis kuin  voisin olla. Ei siihen auta toisen sanat, se on pääni sisäinen ongelma. Raivostuttava sellainen. Minä en totta puhuen tiedä miten tämän tällä kertaa ratkaisen, edellisillä kerroilla en ole ratkaissut mitenkään ja uusi parisuhde on ajanut minut aina takaisin sairauden syövereihin. Mutta nyt en ole menossa sinne, minun täytyy keksiä jotain.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kirppisääliöt

Kuka (ja miksi) kirjoittelee sekä nettikirppiksillä että livekirppiksillä niitä tuotekuvauksia, joissa mainitaan sanat ihana/suloinen/söpö/lemppari/meidän suokki/kaikkea vastaavaa soopaa? Eikö se nyt jumalauta ole minun tai ylipäätään muiden ostajien päätettävissä onko se paita tai sen kuosi ihana? Se sammakkopaita on mielestäni edelleen susiruma, vaikka myyjän mielestä se oli suloinen. Sitä paitsi on _aivan sama_ vaikka se koirapaita olisi ollut teidän kaikkien aikojen rakastetuin vaate. Ei vaikuta, ei kuulu ostajalle, älä tuhlaa omaa tai ostajan aikaa kirjoittelemalla turhia sepustuksia tuotteesta.


Livekirppiksillä toinen erikoinen tapa on mainita tuotteessa onko se mahdollisesti "vain paristi käytetty" vai "melkein uusi" tms. Että tällaisia asioita ei sitten itse voi ostaja päätellä tuotteen kuntoa tarkastellessa? Huvittavinta näissä on se, ettei tuotteen todellinen kunto aina vastaa hintalapun "vain paristi pidetty" luomaa mielikuvaa. Kyllä vaatteen saa pilattua ensimmäisessä pesussakin, jos tarpeeksi uuno on eikä lue pesuohjeita.


ps. Poikanen ei puhu vieläkään sanaakaan. Pitäisi skarpata noiden viittomien opettelun kanssa, jotta saataisiin lapsen sanavarastoa viittomien suhteen hieman laajemmaksi. Ilahduttaviakin hetkiä viittomien suhteen on koettu, kylpylässä lapsi omatoimisesti (noh, saatettiin tuota asiaa parina päivänä aika paljon jankata toki) viittoi, että vettä ei saa juoda vaan siinä uidaan. Alkeellistahan tuo meidän viittominen on, tukiviittomat käytössä eli viitotaan vain olennaisimmat sanat. Joten tuo lapsen viittoma "lause" meni käytännössä näin: "vesi, juoda, ei, vesi, uida" ja päälle ylpeä virnistys. Aika mahtavaa silti.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Nautintoja ja hyviä asioita

-lämpö
-aurinko (aurinkoihottumasta muutama miinuspiste)
-loma
-hyvät yöunet
-hyvät päiväunet
-pelkkä ensimmäisen vuorokauden saldo kirppikseltä kattaa jo parin viikon myyntipaikan
-uunilohi
-uudet perunat
-lapsen riemu vedessä läträtessä
-jäätelö
-spontaani "no ihan hyvin me tähänkin voidaan viltti levittää ja eväät syödä" -piknik bussista myöhästymisen johdosta





keskiviikko 7. toukokuuta 2014

kesäkesäkesä


Erilaisten kriisien hyödyllisyydestä ja kasvattavuudesta (tarpeellisuudesta nyt puhumattakaan) voi olla montaa mieltä. Mutta yhden asian olen itsestäni oppinut kriisien kautta: mitä vaikeampia tilanteita kohtaa, sitä selvemmin oppii näkemään mikä itselle on oikeasti tärkeää. Eli mistä on valmis luopumaan ja minkä puolesta on valmis taistelemaan vaikka viimeiseen hengenvetoon asti. En lähde avaamaan tätä henk.koht. tasolla sen enempää, tämä riittäköön päivän syvälliseksi ajatelmaksi.

 Kesä tulee vauhdilla, muutamaa sade-, räntä- ja raekuuroa lukuun ottamatta.  Voikukkia! Puissa lehtiä! Siitepölyallergia! Niiskutuksesta huolimatta olo on SUPER. Aamulla lintujen laulu saattelee minut kouluun ja yöllä töistä tullessa tuoksuu ja tuntuu jo kesäyö.

ps. Onko muista ihmisistä tullut ärsyttävämpiä vai minusta hankalampi? Veikkaan jälkimmäistä ja syytän hienoista väsymystä.

torstai 1. toukokuuta 2014

Myllerrystä

Yhteenottoja ja itkuja. Jos satuitte eilen kävelemään ohitseni jokirannassa kun istuin siellä parkumassa ahdistustani noin tunnin verran, niin ei hätää, olen ihan kunnossa, eilen vaan tuli mitta täyteen ja ahdistus oli pakko purkaa jotenkin. Tai se purkautui ihan itse vailla mitään hallintaa.


No tänäänkin ehkä hitusen vuodatin kyyneleitä viestejä kirjoitellessa, mutta tänään se oli lähinnä suuttumuksesta johtuvaa, sellaista lähes pyhää vihaa joka saa aika tunteelliseksi.


Minun mittani on täynnä ja enää en pysty ottamaan vastaan mitä tahansa kuitaten niitä sillä, että perheenjäseniä tässä ollaan. Varpailleni on nyt astuttu niin monta kertaa, että sietokykyni ylittyi. Se on nyt loppu. Tässä on raja. Minun elämäni, meidän elämämme. Meidän asioitamme, meidän kotimme. Ilman lupaani niihin ei tunkeuduta enää.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Sanaton lapsi

Meinasin laittaa otsikoksi Hiljainen lapsi, kunnes tajusin miten harhaanjohtavalta se olisi kuulostanut. Ei, lapseni ei todellakaan ole hiljainen, lapseni vain ei osaa muodostaa sanoja.

Ennen kuin joku tulee kertomaan miten tuon ikäisen ei vielä tarvitsekaan puhua mainitsen jo heti alkuun, että minä tiedän sen. Kohta 2-vuotiaan kuitenkin pitäisi keskivertotason saavuttaakseen pystyä tuottamaan edes yksittäisiä sanoja, neuvolakäsikirjan mukaan jopa tuottamaan 2-sanaisia lauseitakin.

 En myöskään halua kuulla mitään ei sillä ole vaan mitään asiaa -vitsejä. Kyllä puhekyvyttömälläkin ihmislapsella on yhtälailla asiaa kuin sillä monisanaisia lauseita suoltavalla papupadalla. Ei sanojen puute vähennä ymmärrystä ja tarvetta tulla ymmärretyksi.

Oma lapseni ei puhu, ei edes tapaile sanoja. Itse asiassa ei juurikaan edes ääntele suu auki, päästelee vain "yh yh yh" ääniä suu kiinni (kokeile sanoa tuo suu kiinni, niin saat käsityksen ääntelystä). Tilanne vaikeuttaa kommunikointiamme, sillä en minä tuosta mitään ymmärrä. Suu kiinni mitkään äänteet (vaikka lapsi eri äänteitä yrittäisikin sanoa, en tiedä edes yrittääkö) eivät erotu toisistaan ja tuloksena on pelkkää yninää. Tästä seuraa, ettei lapsi tule ymmärretyksi. Taaperon kärsivällisyydellä ja temperamentilla se tarkoittaa järjettömiä raivokohtauksia pitkin päivää, tavarat lentelevät ja volyymit kohoavat, molemmilla.

Huolessa ja turhautumisessa pyöriskelyn jälkeen päätin lopettaa murehtimisen ja tartuin toimeen. Pitkään meillä on ollut satunnaisessa käytössä joitain viittomia kuten esim. maito ja nukkua, mutta uusien opettaminen on vähän jäänyt. Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja tästä lähtien pyrin joka päivä ainakin itse kertaamaan ja opettelemaan jonkin arkipäiväisen viittoman ja tilanteen tullen opettamaan sen lapselle. Olen muutama vuosi takaperin opiskellut viittomakieltä parin kurssin verran, joten perussanasto on kohtalaisesti hallussa, siksi tämä kommunikointikeino on minulle helppo toteutettava.

Välihuomiona se, että viittomien ei ole tarkoitus syrjäyttää puhetta eivätkä ne sitä teekään, jos ja kun se puhe sieltä joskus alkaa tulla. Ne vain mahdollistavat lapselle kommunikointikeinon tilanteessa, jossa sanallinen kommunikaatio ei onnistu. Viittomat vahvistavat ns. sisäistä puhetta, ne tukevat puheen oppimista eivätkä hidasta tai estä sitä (mitä moni on epäillyt kerrottuani opettavani lapselleni viittomia).

Katsotaan miten homma alkaa sujua nyt, kun aion tähän tosissaan panostaa.

Loppuun lähinnä itselle muistiin lista viittomista, jotka lapsi tällä hetkellä osaa vähintääkin pyydettäessä. Tästä on helppo myöhemmin kastoa onko edistystä tapahtunut.

-maito
-puuro
-juusto
-nukkua
-juoda (tämä tosin hänen itse kehittelemänsä, mutta meillä käytössä joten lasken oikeaksi viittomaksi)
-syödä
-suihku
-reppu
-kengät

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Hillitön himo

-valkosipulia
-tomaattikastiketta
-jalapenoja ja
-marinoitua punasipulia kohtaan


Enkä ole paksuna tai muutenkaan mitenkään erityisessä tilassa. Unelmoin margarita-pitsasta runsaalla valkosipulilla, lisäkkeinä jalapenoja ja marinoitua punasipulia. Mikään näistä ei edes kuulu normaaliruokavalioon (no valkosipuli ajoittain). Tomaatista saan kaiken lisäksi ihottumaa. Pakko saada näitä jostain.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Vihatkaa minua

Tämän mielipiteen jälkeen ainakin osa vihaa. Nimittäin en pidä enää yhtään liitoiteltuina ehdotuksia (jenkkiläistä alkuperää varmaan, en muista missä on tullut vastaan) liittyen penkkien kokoon suhteessa lihaviin, siis todella lihaviin matkustajiin. Muistan lukeneeni artikkelin, jossa jokin taho toivoi lihavien ihmisten huomioimista lentokoneissa, eli käytännössä lentokoneen penkkien suurentamista. Sairaalloisen lihavat ihmiset kun niihin pieniin, lähekkäin oleviin penkkeihin eivät oikein mahdu.

Pidin tätä ainoastaan näiden itsensä sairaalloisen lihaviksi syöneiden ihmisten omana ongelmana. Kunnes meinasin rusentua vierustoverini massojen alle aamubussissa. Kyseessä oli iso, siis todella iso ihminen. Hiljalleen matkan (noin 25min) aikana hän korjaili asentoaan aina lähentyen minua. Olin puristuksissa hänen ja ikkunan välissä. Ikkunan reuna painoi käteen niin kipeästi etten uskaltanut liikkua (pelkäsin vierustoverin silloin pääsevän taas asteen verran lähemmäs) ja toinen käsivarteni oli jumissa oman ja vierustoverin vartalon välissä. Mitä tuossa tilanteessa voisi tehdä? "Anteeksi, voisitteko siirtyä sinne päin, lytistätte minut?" (törkeää) Nousta ylös ja jäädä loppumatkaksi seisomaan? (en kehtaa, henkilö olisi varmaan tajunnut miksi niin tein) Nousta ylös ja jäädä bussista pois? (myöhästyn koulusta)

Vierustoverin on täytynyt itsekin tajuta tilanne, kai siinä läskissäkin tuntoaisti on jäljellä ja tuntee miten tiiviisti on vyörynyt päälleni.

Kiitos ja anteeksi, lihaville omat paikat.



keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Älyttömiä asioita

-Parittomien sukkien säilöminen
-Kaikki yksittäispakatut asiat, jotka on vielä lisäksi pakattu isompaan pakkaukseen (pahimmassa tapauksessa isompi pakkaus on vielä kääritty toisen samanmoisen pakkauksen kanssa tuplapakkaukseen). Vasta kymmenen kääreen avaamisen jälkeen pääsee käsiksi itse tuotteeseen ja huomaa kantaneensa kotiinsa puolet enemmän roskaa kuin itse tuotetta.




Oli mielessä tänään muitakin älyttömiä asioita. Ei ole enää.


Siivosin äsken vaatehuonetta ja sain pois heitettävää tavaraa kaksi isoa jätesäkillistä. Se on muuten älytöntä myös, kuka tuota roinaa säilöö meille? Aina valitan tätä samaa, mutta ainainen ongelma tuntuu olevan. Silti ongelmasta huolimatta olen tässä viime aikoina tehnyt mahtavia roskislöytöjä, eli lisää tavaraa pukkaa (mm. pinnatuoleja ja parvekkeelle pöytä). Ilmaista sentään. Ja kierrätettyä. Omatunto pysyy puhtaampana ainakin.


ps. Ehkä vähän niin kuin treffit tänään. Älkää kyselkö, jos en enää koskaan palaa aiheeseen niin sille on sitten syynsä. Jos palaan, niin sitten ehkä meni kaikki edes kohtuullisesti. Olen skeptinen tällaisten asioiden suhteen, ei pidä innostua liikaa.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sairastupaa ja tunnontuskia

Meidän arkielo alkaa muistuttaa yrjöepidemian (no kahden henkilön sairastaminen ei ehkä täytä epidemian tunnusmerkkejä, mutta siltä se tuntuu) takia jo sairaalan toimintaa. Tyynyt sullotaan muovipussiin ennen tyynyliinan laittamista (ei varmaan tarvii selittää miksi), patjat on suojattu myös minun sängyssäni kosteutta pitävillä lakanoilla ja päällimmäisenä vielä pyyhkeitä tai muuta suojamateriaalia, jonka saa nopeasti vaihdettua kuivaan ja puhtaaseen ilman kaikkien lakanoiden vaihtamista, kylppäri ja muut oksennukseen sotkeentuneet pinnat desinfioidaan (ihan kuin se auttaisi mitään) ja oksennuspyykille on oma pyykkikorinsa.
 
Vituttaa, siis VITUTTAA niin ettei ole sanoja. Pyykkivuoret kohoavat kylppärissä uhkaavina, jatkuvalla pyykkäämisellä ei tunnu olevan vaikutusta niiden kokoon. Jatkuvat neuvot "hyvästä käsihygieniasta" ja muista itsestäänselvyyksistä kuulostavat vitseiltä. Ihan kuin sillä käsien pesemisellä nyt olisi kauheasti enää merkitystä, kun molemmat jo sairastavat ja kämpässä ei ole enää ainuttakaan oksennusvapaata vyöhykettä ja minut on kuorrutettu lapsen yrjöllä joka päivä pariin otteeseen. Olohuoneen nurkasta löytyi myös yllätysyrjö. Ihmettelin mitä lapsi läiskyttelee ja oksennushan se sielläkin. En jaksanut enää alkaa puhdistaa ja desinfioimaan oksennuksessa pyörinyttä lelua, viskasin sen samantien roskiin. Kohta alan toimia samoin kaiken oksennukseen sotkeutuvan suhteen. Luojan kiitos lapsia on vain yksi, en edes halua kuvitella millaista on suurperheen oksennustauti, sympatiat kaikille teille joilla siitä on kokemusta.
 
Aiheeseen sopivasti liittyen, olen löytänyt itselleni uuden ekologista omatuntoani koettelevan aiheen. Veden kulutus. Ja nyt en tarkoita ainoastaan konkreettista veden juoksuttamista ja kuluttamista arkisissa toimissa (pyykkäys, tiskaus, suihkut yms) vaan sitä, miten paljon vettä kuluu käyttämieni tuotteiden ja raaka-aineiden valmistamiseen. Herranjumala, kahvin viljely kuluttaa moninkertaisesti enemmän kuin teen viljely (nyt väheni kahvin litkiminen), maito- ja lihatuotteet ovat ihan hirveitä vesisyöppöjä (onneksi ei lihatuotteita käytetä paljon) ja ulkomaiset kasvikset (esim. suomalainen tomaatti vs. espanjalainen tomaatti) kuluttavat myös suhteettoman paljon vesivaroja.
 
Minulla on tapana syyllistyä milloin mistäkin aiheesta, tämä on nyt viimeisin. Ja aina nämä aiheet tuntuvat ehdottoman tärkeiltä, jokainen omalla tavallaan se tärkein. Nyt juuri ei ole käsillä sitä juttua joka tämän syyllisyyden sai aikaan, joten tarkkoja lukuja ei ole saatavilla tähän hätään. Hieman lohduttaa, että listassa mukana olleista raaka-aineista ja tuotteista meiltä ei löydy sitä suurinta vesisyöppöä, autoa. Jos kahvikupilliseni valmistukseen käytetäänkin enemmän vettä kuin se teekupillisen valmistus veisi, niin auton valmistukseen tarvittava vesimäärä oli tuhansia kertoja suurempi kuin nämä kaksi yhteensä. Ehkä itsensä huijaamista tuudittautua tuollaiseen yksittäiseen asiaan, mutta niin kauan kuin meillä ei ole autoa emmekä kauheasti kuluta lihatuotteita, voin ehkä nukkua yöni levollisesti ilman suurempia tunnontuskia aiheesta. Yritän ainakin.




sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Yrjötauti vol.2

Enkä vieläkään tiedä, pitäisikö sängyssä oksennusta suihkuava lapsi


A) kaapata äkkiä syliin ja kuljettaa esim. paljaan lattian kohdalle/kylppäriin, jolloin ehkä jokin osa sängystä voisi säästyä oksenukselta (mutta matkalla kaikki muu peittyy oksennukseen), vai


B) antaa oksentaa loppuun sängyssä, jolloin koko sänky petaria ja runkopatjaa myöten ui oksennuksessa ja koko sänky tekisi mieli työntää parvekkeelta alas samantien, mutta muu osa asunnosta säilyy oksennusvapaana.


Kokeilin jälleen kerran vaihtoehtoa A sillä seurauksella, että koko kämppä ui oksennuksessa mattoja myöten, mutta runkopatjaan asti oksennus ei EHKÄ tällä kertaa päässyt.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Pelkoja

Yritän olla maalailematta mieleeni kauhuskenaarioita mistä milloinkin, mutta aina ne palaavat. Kestosuosikit ovat luonnollisesti jollain tapaa lapseen liittyviä.


1) Mitä jos vaikka yöllä tai päivällä saan kotona sairaskohtauksen tai kaadun ja kuolen/olen tajuton ja lapsi on kotona. Miten kauan menee, ennen kuin joku kaipaa meitä? Mitä lapsi tekee sillä aikaa? Mitä jos kukaan ei kaipaa meitä vaikka yli vuorokauteen tai pidempään aikaan, miten pitkään lapsi selviää täällä yksin? Mitä jos lapselle sillä aikaa sattuu jotain? Soittaako kukaan enää nykyäään mihinkään, jos lapsi itkee pitkiä aikoja putkeen hätääntyneenä jossain asunnossa? En usko omista naapureistani.


2) Mitä jos kuolen muissa olosuhteissa, eli en lapsen kanssa. Mitä lapselle sitten käy? Minne lapsi joutuu, kuka häntä hoitaa? Tämä ajatus on ehkä kamalin, koska lapsesta tulisi sillä hetkellä käytännössä orpo, toista vanhempaa ei ole olemassa edes paperilla. Tätä miettiessä olen maannut valveilla useita öitä ja ahdistuneena pelännyt kuolemaa ja sairastumista. Minun pitäisi olla kuolematon ainakin seuraavat 15 vuotta vielä, mieluiten ainakin 30, enkä tietenkään ole kuolematon. Tämä ajatus on niin musertava, etten pysty käsittelemään sitä. Kyllä, tässä minä olen korvaamaton, jos mínua ei ole niin lapsella ei ole enää sitä ainuttakaan vanhempaansa.


3) Entä jos lapselle tapahtuu jotain? Viemärin kansi pettää alta ja lapsi putoaa syvään viemäriin enkä saa häntä ylös, joku lasta vahtiva kääntää hetkeksi huomionsa muualle ja lapsi hukkuu läheiseen ojaan, hullu koira raatelee lapsen, lapsi tukehtuu suuhun tunkemaansa leluun, lapsi saa kuolettavan taudin ja joudun vierestä seuraamaan hänen pois hiipumistaan, rattijuoppo ajaa lapsen yli.


Listat ovat loputtomia. Ne ilmestyivät lapsen myötä. Ennen lasta olin kuolematon, ajatuksen tasolla. En tietenkään oikeasti kuvitellut olevani kuolematon, mutten myöskään uskonut minkään pahan voivan sattua omalle kohdalleni. Hirveitä riskejä oli valmis ottamaan tuosta vain, oman terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksellakin. Nyt kaikki kauheudet tuntuvat vaanivan vierellä koko ajan, odottavan vain sopivaa hetkeä.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Arvatkaa kuka?

Minä en vain ymmärrä, en y m m ä r r ä .

Miljoona kysymystä. Miten hänen äitinsä liittyy tähän asiaan yhtään mitenkään? Eikö hän kykene ajattelemaan itsenäisesti mitään? Eikö hän juuri ole se, joka tietää mitä/miksi tapahtui? Ja koska ei kuulemma ymmärrä eikä tiedä, niin miten se on mahdollista? Miksi meidän pitäisi tavata jollei halua tavata jälkikasvuaan? Mitä puhuttavaa meillä siinä tapauksessa on?

Ulospäin olen viilipytty. Olen yllättynyt omasta rauhallisuudestani. Yhden ainoan kerran oli pakko kommentoida hänen huonosti peiteltyihin syytöksiinsä, että ehkä tässä asiassa oli muitakin osapuolia kuin minä, että hän lienee yhtälailla osallinen ihan kaikkeen tapahtuneeseen.

No, ei siitä sen enempää. Pidän loput ajatukset ominani.

ps. Lapsi on huomaamattani kasvattanut suuhunsa viimeisetkin hampaansa. Piti moneen kertaan laskea, ja niin se on, 20 yksikköä niitä siellä on. Minua epäiltiin, kun jokin aika takaperin kerroin lapsen tekevän viimeisiä poskihampaitaan, eivät ne vielä voi tulla, sitten lähempänä kolmea vuotta vasta. Ja siellä ne nyt silti ovat, ihan "täysikasvuisen" näköisinä jopa, eli hyvän tovin ovat ilmeisesti jo olleet.

Lapsi on myös jo hyvän tovin hoitanut kaikki ruokailut itsenäisesti, puurot ja jogurtit mukaan lukien. Enää ei vetelinkään syötävä valu pitkin pöytää ja rinnuksia, vaan lusikka pysyy oikein päin suuhun asti. Muutenkin kehitys on ollut huikeaa. Lapsi oppii kerran näyttämällä asioita, osaa pyydettäessä tehdä melkein mitä vain (paitsi puhua), käskystä kierii ja tekee kuperkeikkoja, hakee ja vie paikoilleen tavaroita tai pukeekin joiltain osin itse(pipot, kengät, hanskat). Omatoimisuus on välillä jopa ärsyttävän aktiivista. Mm. suihkuun halutessaan menee kylppäriin, nappaa mukaansa kylpytakin (jos se on ollut kuivamassa eteisessä), rullaa kylppärin maton pois tieltä, laittaa liukuesteen paikoilleen ja alkaa riisua. Ärsyttävää tässä on se, että tekee tuota silloinkin kun ei todellakaan olla menossa sinne suihkuun. Ja siitähän seuraa sitten vuosisadan kestävä raivari, kun puolialastoman lapsen raahaa pois sieltä kylppäristä.



maanantai 3. maaliskuuta 2014

Ylimääräisestä tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus

Konkreettisia tekoja:


-Viikon myyntipöytä kirppiksellä, myytyjä tuotteita 79kpl (tästä kiitti myös kukkaro)
-Kaksi Pelastusarmeijan laatikkoon vietyä vaatesäkkiä
-Kerrostalomme ala-aulaan roudattua lapseen liittyvää sälää, kera "saa ottaa" -lapun. Tavarat katosivat noin vartissa


Eikä tuo kadotettu tavaramäärä juurikaan näy edes missään. Miten se on mahdollista? Tuossahan on jo järjetön kasa tavaraa, mutta yhtään lisää tilaa ei tunnu meille syntyvän.


Syksyllä aloittamani kampanja "tuo vain sen verran minkä olet valmis viemään pois" on jatkunut aktiivisesti. Tähän taloon ei tule edelleenkään yhtäkään tavaraa, jollei jostain entisestä samalla luovuta. Miinuksella todellakin ollaan, eli pois on viety enemmän kuin taloon on tuotu, ja silti tavaraa on liikaa. Tavara monistuu sillä samalla sekunnilla, kun sen laittaa kaappiin/varastoon/vaatehuoneeseen säilöön. Mikään muu ei selitä noita muuttumattoman kokoisina säilyviä tavaravuoria.


Tavarasta eroon pääseminen vain ei aina ole kovin yksinkertaista. En haluaisi heittää käyttökelpoista tavaraa roskiin, mutta yllättävän usein ne tavarat eivät tunnu kenellekään kelpaavan, edes ilmaiseksi. Nytkin tuolla makuuhuoneen nurkassa odottaa jatkosijoituspaikkaa säkillinen lähinnä vaatetta ja lapseen liittyviä tavaroita, joille ei löydy ottajaa. Kohta menee hermo ja kiikutan ne roskikseen ja myöhemmin poden tästä omantunnontuskia.


ps. Minkä takia niitä Pelastusarmeijan ja muiden vastaavien tahojen lahjoituslaatikoita ei tunnu enää olevan missään häh? Edellispäivänä kävelin turhaan pari kilometriä niiden vaatesäkkien kanssa vain todetakseni, että siellä missä ennen laatikoita oli, ei niitä enää tänä päivänä ole. Piti sitten ottaa bussi ja viedä ne ihan hemmetin kauas. Kauhee duuni, ei ole kierrättämistä tehty helpoksi autottomalle ihmispololle.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Ei tapaamista.

Piti perua, koska piti "pakata muuttolaatikoita, ei ehdi". Siis me ei olla muuttamassa vaan hän, henkilö jonka kanssa, ikävä kyllä, minulla yhteinen lapsi on. Tuo "ikävä kyllä" viittaa siis häneen, ei lapseen. Eikä hän sitä paitsi juuri sillä hetkellä ollut muuttamassa, muuttokiireet olisivat varmasti olleet tiedossa jo edellispäivänä tapaamisesta sovittaessa. Voisin myös kyseenalaistaa asioiden priorisoinnin (kenen muuttolaatikoiden pakkaaminen tai koko muutto on kaatunut tunnin paussiin pakkaamisessa häh?), mutta en jaksa analysoida sen enempää.






Hetkellisen "nyt vittu menen ja ravistelen sitä munapäätä niin kauan, että herää todellisuuteen tai tukehtuu kieleensä" -mielentilan jälkeen tuo peruminen ei aiheuttanut sen kummempia tuntemuksia. Olkoon, meille (minulle) elämä on helpompaa näin, ei ylimääräistä säätämistä eikä jännäämistä miten jatkossa jne.




Koska kuitenkin olimme jo matkalla keskustaan, kävin korvauksena tästä ylimääräisestä vaivasta ostamassa itselleni ison pussin irtokarkkeja. Lapsi sai sämpylän. Hyvää tässä turhassa reissussa oli (irtokarkkien lisäksi) seuraavat pari tuntia, jotka vietimme pääasiassa leikkipuistossa ulkoillen. Lapsen mielestä hyvää siis, minulla oli kylmä, koska en nähtävästi edelleenkään osaa pukeutua sään mukaisiin varusteisiin.




Opitut asiat tältä päivältä:


-Ihmiset eivät muutu
-Tai jos muuttuvat niin eivät ainakaan toivottuun eli parempaa suuntaan
-Pipo lämmittää paremmin omassa päässä kuin kotona hattuhyllyllä


Ps. Ei, en tiedä miksi näiden kappaleiden välit ovat näin jäätävän kokoiset. En myönnä niitä itse sinne laittaneeni enkä niille pysty tekemään mitään, sillä muokkausvaiheessa niitä ei ole. Olkoon.











tiistai 25. helmikuuta 2014

Tapaaminen?

Seurausta yllättävästä jutustelusta joka ei johtanut mihinkään, kunnes kysyin SEN kysymyksen.


Tässä nyt pohdin, että miten esitellä isälleen lapsi jota isä ei ole koskaan nähnyt? "Ööhm niin tässä tää sun lapsi, nimi on ******* ja ikää sillä on reilu puoltoista vuotta. *******, sano moi iskälle, kato toi on sun iskä."


Ei mitään odotuksia eikä oletuksia, mutta pääni voin laittaa pantiksi siitä, että 2v yhteydenpitotauon jälkeen (jonka aikana tosiaan synnytin sen yhteisen lapsen ja kaikkea tällaista pienimuotoista puuhastelua mitä tässä nyt on ollut) tapaaminen sisältää miljoona mitä hittoa tässä tilanteessa nyt pitäs sanoa tai tehdä -hetkeä. Absurdia edes ajatella, että niin, tuolla lapsella tosiaan on se isäkin.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Nyyhkytinyy

Minä alan pehmenemään. Liikutun asioista. Teeveemainoksen taustabiisi saa halailemaan lasta kyyneleet silmänurkissa ja pelkkä uutisten lukeminen on vaikeaa kaiken maailmassa tapahtuvan pahan vuoksi.


Kaikkea lässynläätä, samanlaisia fiiliksiä kuin raskaana ollessa oli (eikä voi olla syynä nyt, kiitos vain kysymästä).


Miten pehmot pärjäävät maailmassa? Minä olen aina elänyt kivikuorisena mörrimöykkynä. Pitää skarpata nyt jumalauta.



torstai 13. helmikuuta 2014

Mulle mulle mulle

Kannatan kierrätystä. Uskon, että mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa itsekin. Tätä periaatetta noudattaen olen useammallakin naamakirjan palstalla, joissa tarkoitus on lahjoittaa tavaraa ihan ilmaiseksi, ilman mitään vaihtureita tai pienintäkään korvausta. Hieno idea, mutta se ei tunnu toimivan kovin hyvin. Miksi? Koska ne saamarin Mulle Kaikki Heti Mä Tarviin Eniten Antakaa Ilmaseks Kaikki Tänne -tyypit pääsevät ennemmin tai myöhemmin vauhtiin.


On mielestäni vielä ihan ok laittaa ilmoitus jostain yksittäisestä jutusta mitä ilmaiseksi etsii, tyyliin olisko jollain vanhaa kuvaputkitelkkaria antaa, tai radiota, tai onko ylimääräisiä täkkejä/tyynyjä koiran pediksi. Mutta ei, vaan nämä vatipäät laativat sellaiset "ostos"listat haluamistaan tavaroista, että ei voi kuin suu auki tuijottaa. Tässä suoraan kopioitu lista eräästä ryhmästä. Tämän kaiken itselleen haluaa ilmaiseksi saada eräs ryhmän naisista:


"VAATTEITA YMS.
-vetoketjullisia naisten huppareita XL/L
-naisten toppeja L
-naisten housuja L/XL
-aikuisten vedenpitävät ulkohanskat
-naisten pyjamahousuja XL/L
-naisten yöpaitoja L
-mekko XL/L
-naisten vihreä toppi L/XL
-naisten matalat kesäsaapikkaat 38
-naisten vedenpitävät ulkohousut XL/L
-musta mekko XL/L
-aikuiselle ulkopanta päähän (esim. juoksulenkille)
-kesäsandaalit 38 (myös nilkan takaa remmi)
-kesäkengät 38
-aikuisten ohuita trikoosormikkaita
-vaelluskengät 38
-naisten yksivärinen ”silkki”aamutakki L/XL
-naisten yksivärinen ”silkki”yöpaita L/XL
-naisten rokahtava kesätakki L
-naisten rokahtava talvitakki L/XL-legginssejä (mustia, pinkkejä, vihreitä) L/XL

ARKITALOUDENPITOON LIITTYVÄÄ
-kulmasuojuksia huonekaluihin
-ratkoja
-sähköhammasharja joka toimii ja johon myydään vielä nykyään vaihtopäitä
-pieni muovinen kulho leivontaan
-iso muovinen kulho leivontaan
-mustekaloja (siis niitä kiinnitysjuttuja)
-leuanvetotanko
-”kattilan kannen raollaan pitäjä”
-kauha (ei soppakauha, vaan esim. perunamuusille)
-kirveen kotelo
-hyvä akkuporakone (viel parempi jos on iskuporakone, akku tai verkkovirta, mistä voi laittaa iskun päälle ja pois – tai sit jopa halpa poravasara),
-homeenestoainetta puulaatoille
-nappeja
-vatupassi
-lämpö- ja kosteusmittari saunaan (olisi hyvä olla molemmat samassa)
-kannellinen uuniin JA hellalle soveltuva pata

PALVELUJA
-hiusten muotoonleikkaus

SEKALAISTA TARPEELLISTA
-hiirimatto (suht nätti, ei mikään ihan kamala ;>)
-pressu
-cd-koteloita
-tarrojen ja liiman poistoaine
-tallentava digiboksi
-muovisia/kirurginteräksisiä kunnon nappikorviksia

SISUSTUSTA
-räsymattoja
-ulkohuonekaluvaha
-kunnon hyllyjä
-iso matto
-valkoinen ja keltainen/pinkki/vaaleanvihreä päiväpeitto 120cm sänkyyn
-keltaiset, pinkit ja vaaleanvihreät verhot

PAPERIOSASTOA
-pitkä viivoitin ·

KOSMETIIKKAA
-pumpulipuikkoja
-geelimäistä luomiväriä (mustaa glitteriä, hopeaa)"







Olen sanaton. Että miten on, olisko jollain lahjoittaa nuo tavarat hänelle? Varmaan mieluiten haluaisi ne kotiinkuljetuksella koska ei varmaan ole rahaa/aikaa niitä mistään hakeakaan.

torstai 6. helmikuuta 2014

Elämäni kirjahyllyssä

Idea on yksinkertainen: Vastaa kysymyksiin vain kirjahyllystäsi löytyvien kirjojen nimillä. Ei saa fuskata, kirja ei kelpaa jollei sitä hyllystä löydy.




1. Oletko mies vai nainen?
- Naisia (Charles Bukowski)

 2. Kuvaile itseäsi.
- Oman elämänsä sankari (John Irving)

 3. Mitä elämä sinulle merkitsee? 
- Polkupyörällä ajamisen taito (Ron McLarty)

 4. Kuinka voit?
- Päivätorkut piloilla (Philippe Delerm)

 5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. 
- Ocean city (Kauko Röyhkä)

 6. Mihin haluaisit matkustaa? 
- Uljas uusi maailma (Aldous Huxley)

 7. Kuvaile parasta ystävääsi. 
- Esikaupunkien buddha (Hanif Kureishi)

 8. Mikä on lempivärisi? 
-Tuhat loistavaa aurinkoa (Khaleid Hosseini)

 9. Millainen sää on nyt? 
-Lumen taju (Peter Hoeg)

 10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? 
-Jumalat juhlivat öisin (Donna Tartt)

 11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? 
- Elämä (Keith Richards)

 12. Millainen on parisuhteesi? 
- Tuulesta temmattu tyttöystävä (John Irving)

 13. Mitä pelkäät?
-Vihan hedelmät (John Steinbeck)

 14. Päivän mietelause? 
- Saako pannukakulla istua (Tove Jansson)

 15. Minkä neuvon haluaisit antaa? 
-Elämä, maailmankaikkeus ja kaikki (Douglas Adams)

 16. Miten haluaisit kuolla? 
- Siinä sivussa (Charles Bukowski)

Yksinhuoltaja - miltä se sana sinun korvissasi kuulostaa?

Ensin aiheen vierestä:
Leivinpaperi. Se helvetin leivinpaperi.

Asioita, joita en koskaan muista ostaa kaupasta. Kauppalistaahan en käytä, "en tarvii".

Toinen yhtä paha on leivinjauhe. En tiedä mikä näissä leivin -alkuisissa on niin vaikeaa. Sama kuin hammasharjan pakkaaminen reissuun, hittovie aina unohdan!

...



Itse asiassa halusin tulla avautumaan aiheesta ristiriitaiset tunteet liittyen yksinhuoltajuuteen. Tai lähinnä siihen, millaisena muut sen tuntuvat kokevan suhteessa omaan kokemukseen ja suhtautumiseen. Mutta ei siitä ajatussolmusta ota pirukaan selvää, en osaa avata niitä ajatuksia edes itselleni selkeään muotoon, saatikka sitten selkeän tekstin luomista vaativaan järjestykseen. Yritän kuitenkin.


Minä olen huomannut karsastavani termiä yksinhuoltaja. Se sisältää liikaa ennakkoasenteita ja tuntuu liian luokittelevalta. Kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen käsitys yksinhuoltajista. Aivan, kuin se olisi jokin homogeeninen, samojen syiden ja seurausten aikaansaama ryhmä tietynlaisia ihmisiä tietyssä elämäntilanteessa. Jopa itse joskus sorrun siihen ajattelumalliin (haluan ajatella niin?), kunnes etsiessäni jonkinmoista vertaistukea tai kohtalontoveruutta tulen huomanneeksi, että tarinat ja tilanteet eivät millään lailla yhdistä minua useimpiinkaan mukamas "samassa tilanteessa oleviin". Tästä esimerkkinä se, että alueemme yksinhuoltajayhdistyksen toimintaa selaillessani tajusin olevani eräänlainen mustalammas tässä yh-maailmassa. Minulla ei ole ongelmia lapsen isän kanssa (ei ole minkäänlaista suhdetta tai yhteyttä häneen nykyään, jos joku ei taustoja tiedä), ei tarvetta lakimiehen neuvoille tai hyvän eron luentosarjoille. Minä olisin halunnut vain jutustella arjesta ylipäätään, millaista se on, kun perheestä puuttuu toinen aikuinen. Sellaista toimintaa ei suoranaisesti ollut, jotakuinkin kaikki tuki liittyy johonkin negatiiviseen ja ongelmalliseen, en tarvitse sellaista, ei minun arkeni ole niin negatiivista ja vaikeaa.



Yleensä puhuessani perhetilanteestamme jollekin vieraammalle, kerron olevani lapsen kanssa kahdestaan. Se kuulostaa paljon paremmalta kuin yksinhuoltaja, monestakin syystä.
A) Minä tosiaan koen, että me olemme ME KAKSI, en minä yksin. Me olemme tiimi, meidän tulee toimia yhdessä, jotta arki toimii. En minä ole yksin ja lapsi jotenkin irrallinen osa, miltä yksinhuoltajuus saa sen kuulostamaan.
B) Yksinhuoltajuus kuulostaa raskaalta. Ihmiset alkavat voivotella. Oikeasti, tätä tapahtuu! "Miten sä jaksat, saatko hoitoapua ja muuta? Oot kyllä sisukas/ahkera/vahva nainen. Sulla on varmaan aika rankkaa." No vittu eikä ole rankkaa enkä ole vahva. Tai jos olenkin, niin sillä ei ole mitään tekemistä sen juridisen seikan kanssa, onko lapseni tietoihin merkitty yksi vai kaksi virallista huoltajaa, tai toista vanhempaa ollenkaan.
C) Ne kaikki ennakkoluulot, joita yksinhuoltajuuteen liitetään. Tästä esimerkki: Kun parisuhteellinen, perheellinen nainen lähtee viihteelle, se pääosin katsotaan "ansaituksi vapaaksi", suorastaan naisen oikeudeksi. Juhliminen (tietyissä rajoissa toki) on todella ok ja harva sitä kritisoi. Melkeinpä tuputetaan sitä "omaa aikaa", eikä kukaan jälkeenpäin puhu silmiään pyöritellen, miten "Pirkko se kävi lähibaarissa jo kun lapsensa vasta opetteli ryömimään". Mutta annas olla kun yh lähtee lähibaariin. Voiko kukaan väittää, ettei olisi koskaan kuullut näitä alentavia yleistyksiä yhden illan hoitoja baareista hakevista yksinhuoltajista? Niinpä. Kaverini, myöskin yh, lähti ulos lapsensa ollessa noin 2kk. Eräs yhteinen tuttumme tokaisi ihan tosissaan, että eikö kyseisen naisen nyt pitäisi tuossa tilanteessa olla vaan siellä kotona, eikä etsimässä uutta miestä. Ja tätä kuulee niin usein. Yksinhuoltajathan juoksevat baareissa helpon seksin perässä, ansaittua tai sallittua vapaata se ei todellakaan ole, päinvastoin hukkaan heitettyä aikaa poissa lapsen luota. Lumppu mikä lumppu.

Tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään, eritoten tuota asenteista kertovaa osiota. Älkääkä tulko sanomaan, että mitä sinä niistä välität, tee niin kuin tykkäät. En välitäkään, silti tiedostan ne. Ja tahtomattani varon vahingossakaan käyttäytymästä niiden ennakko-odotusten mukaan, joten itse asiassa ne määrittävät myös toimintaani. Googlatkaa yksinhuoltajia koskevaa nettikeskustelua, sieltä löytyy sellaista tylytystä, että oksat pois. Säälittäviä, haarojaan levitteleviä lumppuja. Epätoivoisia. Ärsyttäviä marttyyreita. Todennäköisesti rumia ja lihavia tai ainakin sitten hulluja jollei muuta. Helposti hyväksikäytettäviä. Kohtalon ja elämän raatelemia ihmisparkoja, kuitenkin itseään saavat syyttää kaikesta. En ihmettele, jos joku herkempinahkainen sellaista lukiessaan saa ikuisen alemmuuskompleksin omasta yksinhuoltajuudestaan.


Minusta on kaiken kaikkiaan ihan hiton siistiä olla ainut vanhempi perheessä. Pääosin se tuottaa uskomattomia selviytymisen ja riemun tunteita. Me pystymme ja selviämme lapsen kanssa, ihan mistä tahansa. Meidän väliimme ei pääse kukaan tai mikään. Vaikka lähes tappavan yrjötaudin kourissa aloin epäillä kykyäni samalla hoitaa lasta ja kotia pää vessanpöntössä, niin jälkeenpäin sain todeta onnistuneeni. En tiedä miten, mutta kaikki jäivät henkiin siitäkin kokemuksesta. Sisäinen äijäni saa tasaisin väliajoin onnitella itseään onnistumisistaan, kun aherran erinäisten "miestenhommien" kimpussa, menestyksekkäästi. Kantapään kautta ehkä, mutta voin ylpeänä ilmoittaa pystyväni ilman miehistä apua vähintäänkin yksinkertaisimpiin korjaushankkeisiin (pyörän huolto ja korjaukset, pienet kodin nikkaroinnit yms) ja erinäisiin fyysisiä voimia vaativiinkiin suorituksiin. Pakon edessä huomaa pystyvänsä mm. viimeisillään raskaana siirtelemään pianoa yksin ilman ongelmia.

 Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaiselle vanhemmalle tekisi hyvää suorittaa kahden kuukauden mittainen käytännön kurssi aiheesta "elämä yhden vanhemman perheessä". Sen aikana ei saisi kilautella puolisolle edes henkisen tuen tarpeessa eikä jemmata lasta sukulaisille hoitoon. Sen jälkeen ymmärtäisi millaisia voimavaroja sitä itsestään tosi paikan edessä löytääkään.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Jäärä

Meidän uunissamme ei ole valoa. Mitä ilmeisimmin lamppu palanut, sillä muutoin kyseinen kodinkone hoitaa tehtävänsä mallikkaasti. Reippaana tyttönä olen hankkinut uuden lampunkin jo, mutta paikalleen sitä en ole voinut laittaa. Se saamarin lampun kupu/suojus/mikäikinäonkaannimeltään ei nimittäin hievahdakaan paikaltaan, ei edes semisti väkivaltaa käyttämällä.

Äitini ehdotti huoltomiehen kutsumista apuun. "No ei todellakaan kuulu huoltomiehelle vaihtaa uusavuttomien uunin lamppua!" oli kiukkuinen vastaukseni ehdotukseen. Ok, meillä ei siis jatkossakaan ole uunissa valoa.

Liesituulettimen valo posahti äskeittäin myös. Samanmoinen ongelma, sitä valon edessä olevaa lasia ei saa millään konstilla irti. Kutsunko apua? No en todellakaan hei, kato en oo uusavuton, oon ärsyttävän omatoiminen ja pärjäävä.

ps. Jos joku tietää miten sen uunin lampun saa vaihdettua niin vinkkejä otetaan vastaan, voin laittaa myöhemmin kuvan kyseisestä kohdasta niin ymmärrätte ehkä paremmin mikä on ongelma.

ps. vol2. Ärsyttävää, että tiettyjen opettajien on nähtävästi käsittämättömän vaikeaa vastata kohtuullisella aikataululla TÄRKEISIIN sähköposteihin, joiden vastauksella olisi kiire. Kuten esimerkiksi olisiko minun nyt oltava tuolla jo parhaillaan menossa olevalla opintojaksolla nestehoitoon liittyen. No ei mikään kiire, kohta jakso loppuu niin en tee tiedolla enää mitään. Ja ihmetteleville tiedoksi, koska koulumme joutui säästölinjalle, niin tätä kontaktiopetusta ei käytännössä juurikaan ole, eli ei ole mahdollisuutta marssia tunnille ja kysyä olenko oikeassa paikassa. Opiskelu on itsenäistä, eli matskut nettiin ja lukekaa sieltä. Mutta ilman opettajaa minä en voi jaksolle ilmoittautua enkä niitä matskuja mistään näe. Onko pyllystä? No vähän on joo.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Oikea ihminen oikeassa paikassa

Jotkut ihmiset ovat vaan niin oikealla alalla.

 Tähän kastiin kuuluu koulumme opo. Vaikka olisi sössinyt opintonsa kuinka pahasti ja lusmuillut suoritusten kanssa ja tehnyt välissä lapsen ja ollut pitkään poissa koulusta ja kaikki tuntuu omassa päässä ihan mahdottomalta, niin 30 minuuttia tämän opon luona ja usko tulevaan ja itseen on taas palannut.  Ei hän lausu mitään lohduttavia kliseitä kaiken järjestymisestä tai vakuuttele minun onnistuvan. Hän vain lempeän tyynesti käy läpi asioita ja järjestelee niitä, selvittää suorituksia ja muuttuneita opintosuunnitelmia ja kertoo miten tästä eteenpäin. Ei siis mitään taikatemppuja, mutta hänen lempeä ja tyyni olemuksensa yhdistettynä ihanaan tapaan käydä järjestelmällisesti asioiden kimpuun toimii.

Oloni on puolet kevyempi kuin aamulla kouluun lampsiessa.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Aika maanantaifiilis

Noin 1,5 tunnin yöunien ja neljän kahvikupillisen jälkeen tuppaa pikkusen heikottamaan. Henkinen heikotus tuplaantui, kun huomasin tulleeni koululle liian aikaisin, olisin voinut nukkua vielä tunnin. Kiitos karma tästäkin hyvästä. Tällä kertaa univajeesta ei edes voi syyttää poikasta, hän veti sikeitä lähes ennätysmäisen vähillä heräämisillä sillä aikaa, kun itse pyörin sängyssä pohtien vuorotellen otinko silitysraudan varmasti pois päältä illalla (otin, tarkistin kolmesti) ja tuleeko mistään mitään koskaan ikinä milloinkaan.

Muutaman tunnin valvomisen jälkeen luovutin ja kaivoin läppärin esille, loppuyön viihdyinkin sitten youtubin ihmeellisessä maailmassa. Ei enää muistikuvia mitä kautta päädyin stand upin pariin, mutta se kannatti. Tässä pari huomiota aiheesta:

- Ilari Johansson on aika todella kuuma mies. Ikävä vain taitaa olla varattu. Muutenhan siis itselläni olis ihan kauhean hyvät tsäänssit pokata ko herra, tottakai.
-Uskontoa* ja stand uppia ei tulisi sekoittaa, hämmentävää kamaa, ei tiedä pitäisikö nauraa vai istua hartaana kuin kirkossa
-Paskat vitsit on paskoja vitsejä lavallakin
-Myötähäpeä on tunnetila jota en edelleenkään osaa käsitellä, liittyy vahvasti edelliseen kohtaan


Ja jollen aiemmin ole maininnut olevani suhteellisen neuroottinen ihminen, niin allaolevasta linkistä löytyy aika realistinen kuva meikäläisen ihan jokapäiväisestä toiminnasta. Ei ole liioiteltua, tuossa kuvattu hellan kyttääminen on kuin suoraan allekirjoittaneen elämästä, samalla tapaa hoen "nolla nolla nolla nolla nolla" ja tämän litanian toistamisen jälkeen pitää silti x kertaa vielä kädellä tarkistaa levyt "kylmä kylmä kylmä kylmä". Ihan sairasta touhua.

Enjoy -> https://www.youtube.com/watch?v=63zqnKKNdkU

(* Uskonnolla viittaan lähinnä uskonnollisesti vakautuneen koomikon uskonnollisesti vakautuneisiin vitseihin. Ilmeisesti olen vain väärää kohdeyleisöä niille.)