torstai 29. maaliskuuta 2012

Yksin odottaminen vs. perheidylli

Kuvittelin jonkin aikaa, ettei lapsen odottaminen yksin eroa juurikaan siitä, että rinnalla olisi kumppani odottamassa. Olin väärässä. Eivät kaikki erot ole suoraan negatiivisia, mutta asioita joutuu pohtimaan hieman eri näkökulmista, kun sitä toista käsiparia tai olkapäätä tai mitä sitten ikinä siltä toiselta tarvitseekaan ei ole saatavilla.

Jos erehtyy lukemaan mitä tahansa oppaita tai kirjoja aiheeseen raskaus/synnytys/vauva liittyen, joka kohdasta löytyy aina se kumppanin rooli ja apu mainittuna. Luonnollista toki, ei tämä minunkaan sikiäminen ihan neitseellinen tainnut olla, mutta kyllä pikkusen tuppaa ärsyttämään silti tietyt lauseet. Tästä esimerkkinä hankintoihin ja vauvan tuloon liittyvä tekstinpätkä, jossa odottavaa äitiä lohduteltiin sanomalla, ettei ole mitään hätää jos joku hankinta on jäänyt tekemättä ennen lapsen saapumista kotiin, kyllä sen kumppanin voi laittaa sen hakemaan! Yeah right. Jos minä saavun laitokselta kotiin ja huomaan että kappas, vaipat unohtui ostaa, niin kusessa ollaan. No ainakin tilanne on ongelmallinen. Voin toki suorittaa paniikkipuhelukierroksen ja toivoa, että joku sattuu olemaan muualla kuin töissä/koulussa ja pystyy tulemaan avuksi, mutta se ei ole koskaan mikään pomminvarma keino.

Toinen eniten korvaan särähtänyt lause liittyi synnytykseen tulevan tukihenkilön valintaan. Lause meni jotakuinkin niin, että "lapsen isä on luonnollisesti paras valinta tukihenkilöksi". Aijaa? Saanen olla eri mieltä. Oikeasti, ihan karmivaa yleistämistä, olisi edes puhuttu jostain läheisestä henkilöstä, tuossa melkein jo rivien välistä voi lukea sen "lapsella pitää olla molemmat vanhemmat läsnä" yleistyksen, jota neuvola ja kaikki tahot minulle tuntuvat tuputtavan.

 En minä ole kieltämässä sitä faktaa, etteikö ns. kokonainen perhe ehkä olisi ainakin joltain osin se ideaalisin lähtötilanne, mutta alkaa nyppiä se (ei aina edes kovin hienovarainen) syyllistäminen, mitä yksin odottavana kohta. En minä koe olevani yhtään huonompi vanhempi tai meidän tulevan miniperheen olevan jotenkin huonompi perhe sen takia, että minä olen ainut vanhempi joka siinä on läsnä. Arki voi olla haastavampaa ja yksinäistäkin ehkä välillä, mutta ei se tee minusta huonompaa.

Voisin avautua tästä aiheesta loputtomiin. Palaan tähän aiheeseen varmasti vielä vähän paremmalla ajalla, piti vain tulla purkamaan ylimääräiset angstit näin pikaisesti.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Netittömän arkea

Koneeni kuoli. Meni pois. Ei toimi. Toistaiseksi olen siis loiseläin, joka hyödyntää kaikki mahdollisuudet nettisurffailuun muiden koneilla. Tässä on hyviäkin puolia, kuten että kulutan aikaani edes hitusen järkevämmin ja saan aikaan jotain hyödylliseksi luokiteltavaa. Lajittelin ja silitin puhtaat pyykit (joo, silitysneuroosi, kaikki vaatekappaleet alusvaatteita lukuunottamatta menevät kaappiin ainoastaan silitettyinä), jatkoin päiväpeiton virkkaamista, päivitin kalenteriin kaikki tärkeät menot ja mahdollisesti tärkeät tai mahdollisesti tulevat menot ja työvuorot, purkitin

Eilisen päivän vietin äitini seurassa Helsingissä shoppaillen. Ei mitään mainitsemisen arvoisia ostoksia, mitä nyt yksi juttu jäi kaihertamaan mieltä: miksi en ostanut sellaista superhienoa pyörän soittokelloa häh? Day:ssä oli myytävänä vaikka minkälaisia ja värisi soittokelloja, ihastuin niihin ihan totaalisesti, mutta iski joku kumma piheys ja jätin ostamatta. Suunnittelin myös, että voisin ostaa kaksi ja kiinnittää toisen vaunujen työntöaisaan sitten kesällä, eipä tarvis hokea mitään "anteexi, anteexi"- litanioita, kun voisin hyvissä ajoin rimpauttaa kelloa ja viestiä edessä kulkeville, että täältä tullaan, leveä kuljetus! Harkitsen tätä vielä.

Nyt on kiire töihin enkä ehdi löpistä lisää.
ps. Maha alkaa olla valtava. Kammottaa hieman jo tuleva kasvu ja kesä.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Läskiahdistus

Väsynyt päivä. V Ä S Y N Y T . Töissä jaksoin tsempata sen 5 vaivaista tuntia, jonka jälkeen laahasin jalkani kotiin tervehtimään syvästi loukkaantunutta kissaani, joka ei yksinolosta pahemmin perusta. Vaikka jalat ja takapuoli tuntuivat painavan miljoona kiloa, päätin napata kissan kainaloon (hihnan päähän kiinnitettynä toki) ja painua ulos. Keväinen ulkoiluyritys muuttui tramaattiseksi seikkailuksi molemmille osapuolille. Heti ulko-ovelta ulos päästyämme ryntää jostain nurkan takaa saksanpaimenkoira, kissa sekoaa ja kiipeää paniikissa takkiani pitkin olkapäälleni ja osittain naamassani kynsillään roikkuen sähisee karvat pystyssä tälle uudelle tuttavuudelle. Koiran omistaja ähisee ja koettaa pitää koiraansa jotenkin ruodussa, kun minä naama vertavuotavana ja sähisevä kissa olkapäällä luikin pois paikalta. Mahdoimme taas olla näky. Kivat taisteluarvet tuosta matkasta nyt muistona!

 Eilen oli neuvola pitkästä aikaa. Ja se paino, paino, paino. Tuli sanomista, eikä lohduttanut yhtään, kun terveydenhoitaja vielä vertasi miten "joillainhan tässä vaiheessa on tullut vasta se 2kg". Kiitos kannustuksesta, meikä on kerännyt siihen päälle vielä 6kg lisää. (Vaikka minusta se th:n mainostama 2kg kuulostaa aika pieneltä, kuitenkin ollaan jo rv24 enkä minä nyt mitenkään aivan valtava ole.) Pyhällä hengelläkö tässä pitäisi elää, ettei paino nouse? Olen aina ollut sellainen "syön mitä huvittaa ei näy missään vois syödä vähän lisää vielä" ja pysynyt hoikkana. Nyt, vaikka makea uppoaa huonosti ja perusruokavalio on mielestäni kunnossa, kertyy kiloja ihan huomaamattani. Pitäisi tsempata ja unohtaa ne loputkin herkut,en halua esimerkiksi tämän kokoista vauvaa .

Tuo painon kommentointi horjuttaa vahvasti sitä hiljalleen alkanutta hyväksyntää tätä muuttuvaa kehoani kohtaan. Entisenä (nykyisenä? ikuisena?) syömisongelmaisena ei ole helppo katsoa peiliin ja nähdä muotojen ja kurvien muuttuvan, lähinnä lisääntyvän, ja yrittää olla asiasta iloinen. Alkuraskaus oli suorastaan helvetillistä. Olisin halunnut tehdä sen mitä aina ennen kropan alkaessa ahdistaa, päästää irti kaikista itsehillinnän rippeistä ja antaa kieroutuneiden syömistottumusten ja rituaalien viedä mennessään. Juoda päivälliseksi lonkeroa ja nukkua nälän ohi, paastota ja ahmia ja oksennella. Kunnioitan sisälläni kasvavaa elämää liikaa, jotta olisin lähtenyt tuohon peliin mukaan, ja tässä on se tulos nyt. Liikaa kiloja. Koetan unohtaa ikävät sanat ja omat epäilykseni, uskoa siihen että kroppa tietää mitä tekee, sen työ on arvokasta ja minun täytyy pitää siitä huolta, se huolehtii lapsestani.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Länsirintamalta ei mitään uutta

Eikä täältäkään suunnalta. Pikainen listaus asiosta, hyviä asioita viime aikoina:

-Kevät! Aurinko ja sen lämpö kasvoilla ja sulava lumi ja sulat jalkakäytävät!
-Tämä kroppa tuntuu taas pitkästä aikaa enemmän omalta, osaan taas iloita pyöristyvästä olemuksestani
-Tulevaisuudensuunnitelmat kaikilta osa-alueiltaan muotoutuvat kuin itsestään, vaikken mitenkään aktiivisesti jaksa niitä miettiä
-Kevät! (joo uudestaan, mutta se on sen arvoinen)

Kohta voi kaivaa fillarin esille, unohtaa tunkkaiset aamubussit ja aikataulujen kyttäämisen, polkaista matkaan silloin kun se tuntuu parhaimmalta. Ja niin kauan kuin ison mahani kanssa siihen järkevästi sitten kesällä pystyn.