tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sairastupaa ja tunnontuskia

Meidän arkielo alkaa muistuttaa yrjöepidemian (no kahden henkilön sairastaminen ei ehkä täytä epidemian tunnusmerkkejä, mutta siltä se tuntuu) takia jo sairaalan toimintaa. Tyynyt sullotaan muovipussiin ennen tyynyliinan laittamista (ei varmaan tarvii selittää miksi), patjat on suojattu myös minun sängyssäni kosteutta pitävillä lakanoilla ja päällimmäisenä vielä pyyhkeitä tai muuta suojamateriaalia, jonka saa nopeasti vaihdettua kuivaan ja puhtaaseen ilman kaikkien lakanoiden vaihtamista, kylppäri ja muut oksennukseen sotkeentuneet pinnat desinfioidaan (ihan kuin se auttaisi mitään) ja oksennuspyykille on oma pyykkikorinsa.
 
Vituttaa, siis VITUTTAA niin ettei ole sanoja. Pyykkivuoret kohoavat kylppärissä uhkaavina, jatkuvalla pyykkäämisellä ei tunnu olevan vaikutusta niiden kokoon. Jatkuvat neuvot "hyvästä käsihygieniasta" ja muista itsestäänselvyyksistä kuulostavat vitseiltä. Ihan kuin sillä käsien pesemisellä nyt olisi kauheasti enää merkitystä, kun molemmat jo sairastavat ja kämpässä ei ole enää ainuttakaan oksennusvapaata vyöhykettä ja minut on kuorrutettu lapsen yrjöllä joka päivä pariin otteeseen. Olohuoneen nurkasta löytyi myös yllätysyrjö. Ihmettelin mitä lapsi läiskyttelee ja oksennushan se sielläkin. En jaksanut enää alkaa puhdistaa ja desinfioimaan oksennuksessa pyörinyttä lelua, viskasin sen samantien roskiin. Kohta alan toimia samoin kaiken oksennukseen sotkeutuvan suhteen. Luojan kiitos lapsia on vain yksi, en edes halua kuvitella millaista on suurperheen oksennustauti, sympatiat kaikille teille joilla siitä on kokemusta.
 
Aiheeseen sopivasti liittyen, olen löytänyt itselleni uuden ekologista omatuntoani koettelevan aiheen. Veden kulutus. Ja nyt en tarkoita ainoastaan konkreettista veden juoksuttamista ja kuluttamista arkisissa toimissa (pyykkäys, tiskaus, suihkut yms) vaan sitä, miten paljon vettä kuluu käyttämieni tuotteiden ja raaka-aineiden valmistamiseen. Herranjumala, kahvin viljely kuluttaa moninkertaisesti enemmän kuin teen viljely (nyt väheni kahvin litkiminen), maito- ja lihatuotteet ovat ihan hirveitä vesisyöppöjä (onneksi ei lihatuotteita käytetä paljon) ja ulkomaiset kasvikset (esim. suomalainen tomaatti vs. espanjalainen tomaatti) kuluttavat myös suhteettoman paljon vesivaroja.
 
Minulla on tapana syyllistyä milloin mistäkin aiheesta, tämä on nyt viimeisin. Ja aina nämä aiheet tuntuvat ehdottoman tärkeiltä, jokainen omalla tavallaan se tärkein. Nyt juuri ei ole käsillä sitä juttua joka tämän syyllisyyden sai aikaan, joten tarkkoja lukuja ei ole saatavilla tähän hätään. Hieman lohduttaa, että listassa mukana olleista raaka-aineista ja tuotteista meiltä ei löydy sitä suurinta vesisyöppöä, autoa. Jos kahvikupilliseni valmistukseen käytetäänkin enemmän vettä kuin se teekupillisen valmistus veisi, niin auton valmistukseen tarvittava vesimäärä oli tuhansia kertoja suurempi kuin nämä kaksi yhteensä. Ehkä itsensä huijaamista tuudittautua tuollaiseen yksittäiseen asiaan, mutta niin kauan kuin meillä ei ole autoa emmekä kauheasti kuluta lihatuotteita, voin ehkä nukkua yöni levollisesti ilman suurempia tunnontuskia aiheesta. Yritän ainakin.




sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Yrjötauti vol.2

Enkä vieläkään tiedä, pitäisikö sängyssä oksennusta suihkuava lapsi


A) kaapata äkkiä syliin ja kuljettaa esim. paljaan lattian kohdalle/kylppäriin, jolloin ehkä jokin osa sängystä voisi säästyä oksenukselta (mutta matkalla kaikki muu peittyy oksennukseen), vai


B) antaa oksentaa loppuun sängyssä, jolloin koko sänky petaria ja runkopatjaa myöten ui oksennuksessa ja koko sänky tekisi mieli työntää parvekkeelta alas samantien, mutta muu osa asunnosta säilyy oksennusvapaana.


Kokeilin jälleen kerran vaihtoehtoa A sillä seurauksella, että koko kämppä ui oksennuksessa mattoja myöten, mutta runkopatjaan asti oksennus ei EHKÄ tällä kertaa päässyt.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Pelkoja

Yritän olla maalailematta mieleeni kauhuskenaarioita mistä milloinkin, mutta aina ne palaavat. Kestosuosikit ovat luonnollisesti jollain tapaa lapseen liittyviä.


1) Mitä jos vaikka yöllä tai päivällä saan kotona sairaskohtauksen tai kaadun ja kuolen/olen tajuton ja lapsi on kotona. Miten kauan menee, ennen kuin joku kaipaa meitä? Mitä lapsi tekee sillä aikaa? Mitä jos kukaan ei kaipaa meitä vaikka yli vuorokauteen tai pidempään aikaan, miten pitkään lapsi selviää täällä yksin? Mitä jos lapselle sillä aikaa sattuu jotain? Soittaako kukaan enää nykyäään mihinkään, jos lapsi itkee pitkiä aikoja putkeen hätääntyneenä jossain asunnossa? En usko omista naapureistani.


2) Mitä jos kuolen muissa olosuhteissa, eli en lapsen kanssa. Mitä lapselle sitten käy? Minne lapsi joutuu, kuka häntä hoitaa? Tämä ajatus on ehkä kamalin, koska lapsesta tulisi sillä hetkellä käytännössä orpo, toista vanhempaa ei ole olemassa edes paperilla. Tätä miettiessä olen maannut valveilla useita öitä ja ahdistuneena pelännyt kuolemaa ja sairastumista. Minun pitäisi olla kuolematon ainakin seuraavat 15 vuotta vielä, mieluiten ainakin 30, enkä tietenkään ole kuolematon. Tämä ajatus on niin musertava, etten pysty käsittelemään sitä. Kyllä, tässä minä olen korvaamaton, jos mínua ei ole niin lapsella ei ole enää sitä ainuttakaan vanhempaansa.


3) Entä jos lapselle tapahtuu jotain? Viemärin kansi pettää alta ja lapsi putoaa syvään viemäriin enkä saa häntä ylös, joku lasta vahtiva kääntää hetkeksi huomionsa muualle ja lapsi hukkuu läheiseen ojaan, hullu koira raatelee lapsen, lapsi tukehtuu suuhun tunkemaansa leluun, lapsi saa kuolettavan taudin ja joudun vierestä seuraamaan hänen pois hiipumistaan, rattijuoppo ajaa lapsen yli.


Listat ovat loputtomia. Ne ilmestyivät lapsen myötä. Ennen lasta olin kuolematon, ajatuksen tasolla. En tietenkään oikeasti kuvitellut olevani kuolematon, mutten myöskään uskonut minkään pahan voivan sattua omalle kohdalleni. Hirveitä riskejä oli valmis ottamaan tuosta vain, oman terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksellakin. Nyt kaikki kauheudet tuntuvat vaanivan vierellä koko ajan, odottavan vain sopivaa hetkeä.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Arvatkaa kuka?

Minä en vain ymmärrä, en y m m ä r r ä .

Miljoona kysymystä. Miten hänen äitinsä liittyy tähän asiaan yhtään mitenkään? Eikö hän kykene ajattelemaan itsenäisesti mitään? Eikö hän juuri ole se, joka tietää mitä/miksi tapahtui? Ja koska ei kuulemma ymmärrä eikä tiedä, niin miten se on mahdollista? Miksi meidän pitäisi tavata jollei halua tavata jälkikasvuaan? Mitä puhuttavaa meillä siinä tapauksessa on?

Ulospäin olen viilipytty. Olen yllättynyt omasta rauhallisuudestani. Yhden ainoan kerran oli pakko kommentoida hänen huonosti peiteltyihin syytöksiinsä, että ehkä tässä asiassa oli muitakin osapuolia kuin minä, että hän lienee yhtälailla osallinen ihan kaikkeen tapahtuneeseen.

No, ei siitä sen enempää. Pidän loput ajatukset ominani.

ps. Lapsi on huomaamattani kasvattanut suuhunsa viimeisetkin hampaansa. Piti moneen kertaan laskea, ja niin se on, 20 yksikköä niitä siellä on. Minua epäiltiin, kun jokin aika takaperin kerroin lapsen tekevän viimeisiä poskihampaitaan, eivät ne vielä voi tulla, sitten lähempänä kolmea vuotta vasta. Ja siellä ne nyt silti ovat, ihan "täysikasvuisen" näköisinä jopa, eli hyvän tovin ovat ilmeisesti jo olleet.

Lapsi on myös jo hyvän tovin hoitanut kaikki ruokailut itsenäisesti, puurot ja jogurtit mukaan lukien. Enää ei vetelinkään syötävä valu pitkin pöytää ja rinnuksia, vaan lusikka pysyy oikein päin suuhun asti. Muutenkin kehitys on ollut huikeaa. Lapsi oppii kerran näyttämällä asioita, osaa pyydettäessä tehdä melkein mitä vain (paitsi puhua), käskystä kierii ja tekee kuperkeikkoja, hakee ja vie paikoilleen tavaroita tai pukeekin joiltain osin itse(pipot, kengät, hanskat). Omatoimisuus on välillä jopa ärsyttävän aktiivista. Mm. suihkuun halutessaan menee kylppäriin, nappaa mukaansa kylpytakin (jos se on ollut kuivamassa eteisessä), rullaa kylppärin maton pois tieltä, laittaa liukuesteen paikoilleen ja alkaa riisua. Ärsyttävää tässä on se, että tekee tuota silloinkin kun ei todellakaan olla menossa sinne suihkuun. Ja siitähän seuraa sitten vuosisadan kestävä raivari, kun puolialastoman lapsen raahaa pois sieltä kylppäristä.



maanantai 3. maaliskuuta 2014

Ylimääräisestä tavarasta eroon hankkiutumisen vaikeus

Konkreettisia tekoja:


-Viikon myyntipöytä kirppiksellä, myytyjä tuotteita 79kpl (tästä kiitti myös kukkaro)
-Kaksi Pelastusarmeijan laatikkoon vietyä vaatesäkkiä
-Kerrostalomme ala-aulaan roudattua lapseen liittyvää sälää, kera "saa ottaa" -lapun. Tavarat katosivat noin vartissa


Eikä tuo kadotettu tavaramäärä juurikaan näy edes missään. Miten se on mahdollista? Tuossahan on jo järjetön kasa tavaraa, mutta yhtään lisää tilaa ei tunnu meille syntyvän.


Syksyllä aloittamani kampanja "tuo vain sen verran minkä olet valmis viemään pois" on jatkunut aktiivisesti. Tähän taloon ei tule edelleenkään yhtäkään tavaraa, jollei jostain entisestä samalla luovuta. Miinuksella todellakin ollaan, eli pois on viety enemmän kuin taloon on tuotu, ja silti tavaraa on liikaa. Tavara monistuu sillä samalla sekunnilla, kun sen laittaa kaappiin/varastoon/vaatehuoneeseen säilöön. Mikään muu ei selitä noita muuttumattoman kokoisina säilyviä tavaravuoria.


Tavarasta eroon pääseminen vain ei aina ole kovin yksinkertaista. En haluaisi heittää käyttökelpoista tavaraa roskiin, mutta yllättävän usein ne tavarat eivät tunnu kenellekään kelpaavan, edes ilmaiseksi. Nytkin tuolla makuuhuoneen nurkassa odottaa jatkosijoituspaikkaa säkillinen lähinnä vaatetta ja lapseen liittyviä tavaroita, joille ei löydy ottajaa. Kohta menee hermo ja kiikutan ne roskikseen ja myöhemmin poden tästä omantunnontuskia.


ps. Minkä takia niitä Pelastusarmeijan ja muiden vastaavien tahojen lahjoituslaatikoita ei tunnu enää olevan missään häh? Edellispäivänä kävelin turhaan pari kilometriä niiden vaatesäkkien kanssa vain todetakseni, että siellä missä ennen laatikoita oli, ei niitä enää tänä päivänä ole. Piti sitten ottaa bussi ja viedä ne ihan hemmetin kauas. Kauhee duuni, ei ole kierrättämistä tehty helpoksi autottomalle ihmispololle.