tiistai 30. lokakuuta 2012

Sensuuri pelaa vielä toistaiseksi

Olen hetkisen jo pohtinut pitäisikö laittaa pystyyn oma blogi kaikelle valitukselle ja ketutukselle ja muuten vain kärkkäille mielipiteilleni. Yritän ihan tietoisesti karsia pahimpia "ette osaa mitään, saakelin taliaivot, antakaa ku mä kerron miten asiat pitäs hoitaa" -aiheita, jotten antaisi itsestäni liian ylimielistä ja kaikkitietävää kuvaa. Mutta aivot alkavat kiehua, kun en pääse laukomaan mielipiteitäni kaikista maailman epäkohdista (niitä on paljon!) joita päivittäin kohtaan.

Toisaalta, jos antaisin aina etukäteisvaroituksen tyyliin "nyt kiehuu, teksti sen mukaista", eikö vastuu tekstin aiheuttamista reaktioista siirry silloin lukijalle itselleen? Mene ja tiedä.

Btw, pakko jakaa tämä ällö-osaston juttu teidän kanssannne. Jokainen nainen (no ainakin suurin osa) tietää miten veemäinen vaiva on hiivatulehdus tuolla alakerrassa. Nyt kun on tullut testattua sama vaiva rinnoissa, kiitos lapsen sammaksen ja imetyksen, voin kertoa sen olevan jopa astetta kamalampaa. Ainut plussa rintojen kohdalla on se, että niitä voi suht julkisestikin pahimman kutinan iskiessä raapia.

Tällaista meille tänään. Nyt tavarat kasaan ja kohti synkeää syysaamua.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Vauva sitä ja vauva tätä

Vauva ei nuku. Ei yöllä, ei päivällä, ei aamulla, ei illalla. Torkahtelee naurettavia 15-45min pätkiä öisin, tämän päivän pisin päiväunijakso kesti 10min. Hip hip hurraa. Yksikin "kyllä lapsi nukkuu kun vain nukuttaa" -tyylinen kommentti vielä niin mä potkaisen. Olen koettanut vaunuja, omaa sänkyä, hiljaisuutta, meteliä, musiikkia, tuttia, kapaloa, kantelua, laulamista, hytkytystä, heilutusta, tuuditusta, silittelyä, supattelua, pystymmässä nukuttamista ja tänään jopa varmuudeksi testasin särkylääkkeen antamista ennen nukuttamista (jos kyse olisikin kivusta). Yhtä tyhjän kanssa. Hukkaan energiaani ja aikaani tuohon. Kyllä se jossain välissä nukahtaa, mutta herää kitisemään hetken päästä.

Ei ole väliä mihin vuorokaudenaikaan vauva nukkuisi, kunhan se nukkuisi. Huomaan jo hieman katkerana kuuntelevani muiden "meidän pallero nukkui 3h päiväunet!" hehkutuksia, muiden yöunista en oikeastaan halua enää edes kuulla (jep, olen katkera ämmä). Lapsi hyvä, jollet sinä millään muotoa tahdo öisin nukkua, niin miten olisi yhdet edes tunnin päiväunet? Ole niin kiltti. Minulla on vino pino tekemättömiä hommia joita kasaantuu koko ajan lisää. Vauva ei hereillä ollessaan siis viihdy yksin oikein ollenkaan, jos yritän laskea sängylle tai lattialle niin itku alkaa ennen kuin ehdin kääntää selkäni. Oli kamalaa huomata tänään, miten minä ärsyynnyin tuohon kitinään. Minua ärytti se, ärsytti aivan suunnattomasti. Teki mieli alkaa saarnata, että "äidillä on tässä nyt vähän hommia, muakin väsyttää joo, että voitko nyt olla hetken edes hiljaa, edes sen aikaa että teen tämän voileivän loppuun, sulla ei ole mitään hätää niin lopeta." (toim. huom. en tietenkään saarnannut, nostin lapsen syliin ja jätin leivät kesken.) Heti tämän perään iski järjetön morkkis, en minä saisi vauvan kitinästä ärsyyntyä, ei se sitä tahallaan tee. Lopputulos: väsymys ja turhautuminen purkautuivat itkuun ja lapsi oli tyytyväinen kun pääsi syliin. Oltiin varmaan näky, minä nyyhkytän lattialla ja lapsi kiljahtelee sylissä ikkunan takana loistavalle auringolle.

Jottei menisi nyt ihan vinkumiseksi, niin vaihdan toiseen yhtä mielenkiintoiseen aiheeseen, nimittäin läskit ja kuinka päästä eroon niistä. Huomenna alkaa operaatio "takaisin kroppaan ennen raskautta". (AHAHAHAHA, toivossa on hyvä elää...) Ahdistus tästä nykyisestä kropasta alkaa olla sitä luokkaa etten tahdo edes riisuutua koska silloin väkisinkin näen karun totuuden, joten asialle on aika tehdä jotain. Koettakaa siis pitää minut erossa leivoksista ja karkeista, minun itsekurini on hieman vajavainen.

ps. Lapsi oppi tänään uuden äänteen, "eijeijeijeijei", jota treenasi kovasti joka kerta kun yritin hänelle laulaa jotain (kun kaikkialla aina toitotetaan, että lapselle pitää laulaa). Että kiitos tästä, tosi rohkaisevaa. Jatkossa meillä taidetaan kuunnella musiikkia vain levyltä.

torstai 25. lokakuuta 2012

Talvi?

Juurihan vasta alkoi syksy, mutta nyt jo näyttää siltä kuin talvi yrittäisi tehdä tuloaan. Aamulla oli maa kuurassa ja ilma raikas ja kirpeä, kun porhallettiin kohti vauvakerhoa. Oli muuten melkoisen idyllinen aamuhetki, mutta tapamme mukaan oltiin taas myöhässä ja piti kipitellä ei-niin-idyllistä vauhtia koko matka. Hyötyliikuntaa.


 
 
 


Kerhopäivät on hyviä, poikanen nukkuu sen jälkeen aina hyvät päiväunet. (Ja kyllä, tuolla vaunujen kuomun sisäpuolella on mauttomia hesekoira-tarroja, kiitos äitini. Mutta lapsi rakastaa niitä, ikävä kyllä, joten en voi niiden mauttomuuteen vedoten enää poistaakaan niitä.)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Aijaijai

Rasti seinään, lapsi nukahti omaan sänkyynsä ihan itsekseen! Bileet, wuhuu!

Mulla itselläni on helvetillinen selkähartianiskakylki -jumitus. Kyyhötän tässä koneen äärelläkin naurettavassa asennossa, hartiat jännittyneinä, mutten pysty rentouttamaan asentoa ilman oikeaan hartiaan/käteen iskevää kipua. Ai TÄHÄN ne viittasivat jo siellä sairaalassa, kun puhuivat ergonomisista imetysasennoista ja ryhdistä ja muista jutuista, jotka sivuutin ei-niin-tärkeinä asioina. Olen yrittänyt venytellä ja itsekseni painella ja hieroa kipeimpiä kohtia, mutta ei omat kädet riitä mihinkään hyödylliseen hierontaan. Yritin veljelleni ehdottaa, että mitenkä olis jos tulisin käymään ja runnoisi vähän noita hartioita. Ei vastausta, ei jää paljon tulkinnan varaa mikä oli hänen mielipiteensä asiasta.

Kirppiskierros tänään paljasti taas ihan uskomattomia myynti-yrityksiä. Paras ja ehdottomasti maininnan arvoinen oli korillinen joulupaperiin käärittyjä, myymättä jääneitä (tämä tosin oli ihan oma oletukseni) kamoja. Kyllä! Siinä myytiin sikaa säkissä, muutaman euron hinnalla olisi saanut itselleen kivan pikku paketin, jonka sisällöstä ei ollut edes vinkkejä. Ovela yritys, pahoin pelkään ettei menekki ole toivotunlainen.

To Do -lista tälle viikolle:

-ikkunoiden pesu (mukana menossa kissa ja vauva, tosi hauskaa hommaa!)
-pienien vauvanvaatteiden jatkosijoituspaikan pohdinta
-VENYTTELYÄ ja muuta tehokasta lihasjumeja parantavaa, tähän täytyy paneutua tosissaan niin kauan kuin vielä kykenen liikkumaan ylipäätään
-kylmäkellarin siivous. Tämä on pelottava homma, siitä on aikaa kun kävin siellä viimeksi. Voi olla, että osa sisällöstä kävelee vastaan jo itsekseen.
-naapurin teloitus. NO EI NYT OIKEASTI, mutta 3vrk keski-ikäisten alkkisten ryyppybileitä riitti. En voi nykyään enää hakata patteria mielenosoituksena naapureille, lapsi saa slaagin jos kesken sen unien alan paukuttaa.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ai niin!

Ostin värityskirjan. Itselleni. How cool is that! Ette saa siitä kuvaa, koska en jaksa nousta ylös kuvaamaan. Voin myöhemmin kuvata loistavia värityksiäni.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Urbaani etana ja möröt menneisyydestä (avautumista luvassa)

Olen aina vihannut luonto-ohjelmissa niitä kohtauksia, joissa leijona nappaa hitaimman antiloopin pitkän takaa-ajon jälkeen, krokotiili repii kappaleiksi viattoman joelle juomaan tulleen eläimen, tai ylipäätään niitä kohtia, joissa tietää sen heikomman osapuolen kohta mahdollisesti joutuvan saaliiksi. Samankaltaisia tunteita herätti eilinen bussimatka, sillä yksi epäonninen kotiloetana oli jollain kummalla tavalla joutunut bussin lattialle. Huomasin sen "vaunuosastolla" istuessani, se mateli hitaasti pitkin lattiaa juuri bussin keskiovien kohdalla. Joka kerta bussin pysähtyessä ja jonkun jäädessä pois jouduin kääntämään katseeni muualle, sillä pelkäsin jonkun matkustajista astuvan sen murskaksi. Minulla ei kuitenkaan ollut pokkaa käydä pelastamassa poloista, olisin kerännyt liikaa katseita. (kukaan muu myöskään tuskin sitä oli huomannut?) Niinpä sydän kurkussa pidätin hengitystä jokaisella pysähdyksellä, ja oman pysäkkini kohdalla helpottuneena luikin ulos toivoen koko sydämestäni, että tämä urbaani bussimatkaileva etana pelastuu ja pääsee sieltä poiskin joskus. Oli oikeasti kamala ja ikuisuudelta tuntuvan pituinen matka. Jatkossa en tutkaile lattioita noin tarkkaan, seuraavalla kerralla on pakko käydä pelastamassa etana, koska en  kestä tuollaista piinaa enää uusiksi.



En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hetkeen, sillä olen käynyt läpi vanhan blogini tekstejä. En aio kertoa missä tämä blogi sijaitsee, se on liian henkilökohtainen ja liian täynnä mörköjä menneisyydestäni. On järkyttävää, miten paljon sitä jollain tasolla unohtaa. Unohtamatta kuitenkaan. Ja miten vahvoina ne samat tunteet palaavat takaisin, kun lukee niitä sanoja. Yhtä aikaa kamalaa ja opettavaista käydä läpi niitä tunteita ja tapahtumia. Niitä lukiessa ja tunteitani käsitellessä olen nyt tajunnut, että on tiettyjä asioita jotka jättävät jäljet joita ei voi poistaa. Olen aina kuvitellut olevani jonkinlainen SuperIhminen (kuvittelen edelleen), menen läpi mistä vain ja jatkan eteenpäin vahingoittumattomana. Vahva minä olen, mutten sittenkään ehkä vahingoittumaton. Tajusin nimittäin, että tietyt tapahtumat ovat jättäneet minulle pelkoja ja jonkinlaisen turvattomuuden tunteen, joka on johtanut tähän "minä pärjään yksin enkä tarvitse ketään" ajatusmaailmaani. En tarvitse, koska en uskalla tarvita. En uskalla luottaa enää sillä tasolla, että päästäisin jonkun elämääni oikeasti. Alitajunnassa kytee jatkuva pelko ja epäilys, jos kaikki toistuu, jos en tunne toista tarpeeksi hyvin. Nyt varsinkin, kun minula on suojeltavana myös lapsi, en voi edes kuvitella päästäväni ketään tänne tuhoamaan kaikkea. Minä voin ottaa selkääni, laittaa silmät kiinni ja ilmekään värähtämättä ottaa vastaan iskut, olla tuntematta kipua, mutta jos kukaan ikinä koskisi minun lapseeni niin minä ehkä tappaisin sen ihmisen. Oikeasti.

Kaiken tuon muistelu saa minut voimaan pahoin. Ihan tosissaan, fyysisesti pahoin. Muistan miten nukuin vaatteet päällä, laukku sängyn vieressä valmiina ja pahimman ahdistuksen ja pelon aikana veitsi patjan alla. (näin jälkikäteen ajateltuna en todellakaan tiedä mitä meinasin tuolla veitsellä, olisinko oikeasti puolustautunut sillä tarpeen vaatiessa?) Pelkäsin, että hän jotenkin pääsee asuntooni taas, saa avaimen jostain ja tulee kun nukun. Vieläkin huomaan (en tietoisesti, mutta kuitenkin) tarkistavani porraskäytävän kotiin tullessa, ettei hän taas odota siellä piilossa. Olin pitkäksi aikaa jollain tasolla unohtanut tuon kaiken ja tosiaan kuvitellut, ettei mikään ole jättänyt jälkiä. Nyt kun olen viikon pohtinut syitä ja seurauksia, näen kaiken paremmin. Minä pelkään. Siinä se. En ole vahingoittumaton. Mutta minä elän vaikka koko elämäni yksin, hautaan asti, jos sillä voin olla varma siitä, etten ainakaan minä tuo lapseni kotiin ihmistä joka voisi vahingoittaa jompaa kumpaa meistä.

Mutta ei huolta, kaikista muisteloistani huolimatta olen ihan hyvinvoiva, korkeintaan hieman ahdistunut ajoittain. Aion jatkossa olla lukematta vanhoja kirjoituksiani ja palata niihin vasta eläkeiässä jolloin minulla on aikaa märehtiä menneitä. Nyt ei ole, nyt minulla on maailman suloisin poika ja haluan keskittyä vain häneen.





torstai 4. lokakuuta 2012

Joogabeibi ei nuku

Vois olla parikin sanaa sanottavana aiheesta ja toisestakin. Yritän kuitenkin pitää tämän blogin sellaisena, että voin seistä sanojeni takana myös livenä, joten jätän tällä kertaa sanomatta, olisi tulossa rumaa tekstiä. Olisi se kaikki ihan totta, mutta kun ei normielämässäkään ole tapana kippailla sontaa toisten niskaan kohdatessa, niin en tee sitä nyt täälläkään.

Hieman väsymystä ilmassa. Miten tuo lapsi selviää noin vähillä unilla, nukkuuko se koskaan? Huutelee öisin ja päivisin ja aamuisin ja iltaisiin vaan "GUU GUU" ja "GIYYYY ÄÄÄ", kun minä tahtoisin laittaa silmät kiinni ja ajautua nukkumatin matkaan. Ei yhtään parantanut mielialaa, kun sain kommentteja siitä, miten lapsi ei pärjää jollei nuku niin ja niin paljon päivisinkin, että minä en vain osaa nukuttaa tuota poikasta. Tervetuloa yrittämään, jos teillä on taikakeinoja tuohon. Tyytyväinen tuo näyttää olevan, joten en ole itse huolissani HÄNEN unistaan, omistani kyllä.

Käytiin edellispäivänä joogaamassa, poikanen ja minä. Tai minä yritin joogata ja poikanen hengaili tai söi tai toimi painona. Joidenkin liikkeiden kohdalla kaipasin pienempää lasta. Kuvitelkaa, miten lähes vuoden naurettavan laiskottelun ja liikkumattomuuden jälkeen ensimmäisen kerran yritätte lähteä palauttamaan kadonneita lihaksianne ja valmiiksi tehokkaiden liikkeiden (ainakin meikäläisen lihaksiin tehosivat) lisäksi syliin mätkäistään sellainen ~7kg paino. Oli nautinto kaukana, kun roikotti lasta käsien varassa jossain sivulla ja yritti muistaa hengittääkin. Kaikenkaikkiaan oli toki mukavaa, mutta pari tuollaista epätoivon hetkeä mahtui mukaan.