maanantai 25. helmikuuta 2013

Ilmoitusluontoinen juttu

Heitin talvikengät roskikseen, olivat tulleet tiensä päähän (pohja alkoi irrota, tai se mitä pohjasta nyt enää oli jäljellä). Että nyt olis sitten kevään paras alkaa tulla. Ja vauhdilla sittenkin.

ps. Ja ettei joku nyt kuvittele, että meillä kengät on yhden kauden kestävä kertahyödyke, niin ei ole. Meillä kenkiä käytetään niin kauan kuin niitä voi käyttää. Kun vuodenaika vaihtuu, edellisen kauden jälkineet siistitään, täytetään sanomalehdillä ja pakataan  vaatehuoneeseen odottamaan. Parhaassa tapauksessa samat kengät ovat vuosien ja taas vuosien uskollinen kumppani. Tästä esimerkkinä eräät Vagabondin sandaalit. Ne on ostettu minulle vuonna 2004. Mitkään kaunokaiset ne eivät ole, ne ovat sitä sandaalimallia jotka voi vetää jalkaan etelässä, kun lähdetään läheisen saaren tuliperäisille vuorille kiipeilemään, tai kun tarkoitus on marssia joku järjettömän pitkä matka jalkaisin. Tukevat ja käytännölliset. Kengät siirtyivät eläkkeelle edellisvuonna, toimivat äitini siivous/roskien vienti/ kissan ulkoilutus kenkinä nykyään.

Vaikka en muuten ole merkkiuskollinen tyyppi tai arvosta merkkejä juuri ollenkaan, niin ihan tarkoituksella mainitsin kyseisten sandaalien merkin. Minä haluan kengät ostaessani olla varma siitä, että ne palvelevat minua vielä pari vuotta ostohetkestä eteenpäinkin. Tuo valmistaja on ainakin omien käytännön tutkimusteni perusteella lunastanut lupauksensa, kengät ovat (korkean) hintansa arvoiset. Halvatkin kengät kun tulevat kalliiksi, jos joka vuosi pitää ostaa uudet.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Valituksen lomassa

Hyvä aika listata niitä asioita, jotka ovat hyvin ja joista on syytä iloita ja olla kiitollinen. Viime aikoina (kaiken asuntosäädön ja muiden stressinaiheiden keskellä) olen saanut taas todeta, että minulla on aivan mahtavia ihmisiä ympärilläni. Tässä pari esimerkkiä:

Poikasen haalarista meni vetoketju rikki. Käyttökelpoinen haalari oli jo lentää roskiin, koska itse en osaa vetoketjua vaihtaa ja ompelijalla vaihto olisi tullut jopa kalliimmaksi kuin mitä haalarista (käytettynä ostettu) olen maksanut. Ei tarvinnut kuin mainita asiasta sosiaalisen median puolella, ja heti oli auttava käsi ojossa, ja edellispäivänä haalari haettiin ja palautettiin korjattuna takaisin. Veloituksetta. Kiitokset siitä niille, joille kiitos kuuluu.

Asuntoasioita sumpliessa raha on monesti se kynnyskysymys. Niin nytkin. Tuskailin vakuusrahojen ja kahden hieman päällekkäisen vuokran kanssa, ja ennen kuin kissaa ehdin sanoa, oli mummoni jo lupautunut takuuvuokran suhteen auttamaan. Ihan pyytämättä, ilman vastapalveluksia (no saattaa vaatia kissani sinne hoitoon, kun omaa kissaa ei hällä enää ole). Putosi jättimäinen taakka harteilta tuosta vain humpsis.

Muitakin esimerkkejä olisi, mutta en jaksa ihan kaikkia luetella. Toivottavasti kaikki pientäkin apuaan tarjonneet tietävät, miten suuresti sitä arvostan ja miten kiitollinen olen, en osaa sitä kiitollisuuden määrää oikein edes pukea sanoiksi.

Minä olen huono pyytämään apua, olen sellaista "mä pärjään, mä hoidan" -tyyppiä. Ja pärjäänkin, mutta älytöntä pään seinään hakkaamista se loputon itsekäs selviytymiseni joskus on, kun en muka kehtaa pyytää apua. Onneksi on niitä ihania ihmisiä, jotka pyytämättä tarjoavat apua, ilman sellaisia ihmisiä olisi paljon enemmän seiniä joiden läpi pitäisi yksin puskea.

Kiitos kaikille niille, joille se kuuluu.

ps. Hyväksyin asuntotarjouksen siitä paremmasta asunnosta (se missä oli Oikea Keittiö). Reilu 2 viikkoa ja pitäisi jo olla muuttamassa, apua, paniikki.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Ympyrä sulkeutuu

Idea kohtalosta asunnon valinnassa oli huono. Koska kohtalo kettuilee, pakottaa minut tekemään valinnan. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko tämä alue missä nyt asun, tai se missä äitini asuu. Ja kappas, minulle on nyt varattuna molemmista paikoista asunto! Takaisin lähtöpisteessä siis, nyt on oikeasti pakko päättää kumpi on parempi vaihtoehto. Nyt tosin vaikuttaviin tekijöihin on lisätty asuntojan ominaisuuksia.

Asunto 1, alue jolla äitini asuu:

+lasitettu parveke
+uusi jääkaappi-pakastin (yhä muoveissaan siellä odottelee)
+Oikea Keittiö. Kaappitilaa triplasti se mitä täällä, työtasoja, liesituuletin (koko kämppä ei peity käryyn jos paistaa lettuja), tilaa ruokapöydälle, ja tosiaan se pakastin (ja varaston yhteydessä kylmäkellari hilloille yms)
+säilytystilaa riittävästi, vaatehuone plus kaksi isoa kaappia (ja toki varasto)
+ äiti lähellä (hoitoapu yms, mahdollisesti kokopäiväinen hoitaja kun palaan kouluun)
-kulkuyhteydet huonommat
-muutto maksaisi, mahdollisesti tulisi myös hyvin pian ja joutuisin ehkä maksamaan kahta päällekkäistä vuokraa (ja ketä saisin muuttoavuksi? en tiedä)


Asunto 2, tämä nykyinen alue

+edullisempi vuokra
+asunto samassa talossa missä jo asun, muutto olisi helpoin ikinä! Astiat ja tavarat voisi suoraan kantaa täältä toisen kämpän kaappeihin, ei tarvis pakkailla. Sen kun nappaisi syliin ja vähän ajelis hissillä.
+päivähoitomahdollisuudet tällä alueella paremmat, JOS äitini ei pystykään poikasta hoitamaan
+palvelut lähempänä ja pikkuisen paremmat kulkuyhteydet
- säilytystilaa vähemmän (!) kuin nykyisessä yksiössä. Iso vaatehuone vaihtuisi kahteen kaappiin, eli tavaraa pitäisi laittaa menemään (nurinkurista, että muutto isompaan asuntoon tarkoittaisi sitä, ettei ole tilaa yksiöön mahtuville tavaroille)
-Ei erillistä keittiötä eikä pakastinta. Niitä kaipasin, voisi poikasellekin tehdä kerralla ison satsin ruokaa, eikä joka päivä melkein tehdä soseita
-kesä kuluisi pressujen ja rakennustelineiden takana, parveke poissa käytöstä ja kaikki ikkunat peitettynä. Remontti siis tulossa tähän taloon



Minulla särkee pää kaikesta miettimisestä. Tiivistettynä: tällä alueella olisi edullisempaa asua ja pikkusen paremmat yhteydet yms, mutta asunnon ja hoitoavun kannalta tuo toinen on ehdoton. Heitänkö kolikkoa, vai?

Kysymyshaastetta pukkaa

H ja A blogista eloA Hetkessä viskasivat minulle kysymyshaasteen. Simppeli juttu. Paitsi että ei ole, siinä pitää keksiä sitten keksiä seuraaville vastaajille uusia kysymyksiä, siinä olen huono, joten olen vältellyt haastetta. Tartun särkää harvista nyt, vieläkään en ole keksinyt kysymyksiä, mutta eiköhän jotain saada kasaan.

1. Koska olet viimeksi nauranut vedet silmissä, miksi?
-Tämä on niin äitimäinen vastaus, että ihan hävettää, mutta poikaselle nauroin. Poikasen mielestä muussattu banaania on kamalinta, mitä voin hänen kurkustaan yrittää ujuttaa alas. Seurauksena on teatraalinen sarja kummallisia ilmeitä, kokovartalopuistatuksia, kakomista ja yökkäilyä. Ja kamala äiti tikahtuu nauruun, samalla kun toinen esittää myrkytettyä/tukehtuvaa tms.

2. Paras kirpputorilöytösi?
-Jotakuinkin tuliterät vihreät maiharit parilla eurolla (missähän ne muuten nykyään on?). Ne oli mahtavat! Maiharit olivat aikoinaan (aina edellisvuoteen asti) jokapäiväinen kenkävalintani, niitä oli aina useita pareja.

3. Milloin viimeksi nukuit muualla kuin kotona? Missä ja miksi?
-Viime viikolla, laivalla. Ja siksi, koska oltiin laivalla (ahahahaha). Niin siis menossa Ruotsiin.

4. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
-Jaa-a, joku oman navan ainutlaatuisuuteen liittyvä tarve tuoda julki minun näkemykseni ja kohtauksia elämästäni? Aikoinaan aloitin Livejournalin puolella, ensin ihan vain itseäni varten tarkoitetulla "päiväkirjalla", joka myöhemmin tosin muuttui julkiseksi. Tykkään kirjoittaa ja kertoa näkemyksiäni milloin mistäkin, blogi on hyvä kanava ja blogiin voi märistä loputtomiin, silloin en vaivaa kanssaeläjiäni niin kovin märinöilläni.

5. Mitä sinulla on aina mukanasi, jos ei lasketa avaimia, lompakkoa ja puhelinta?
-Vaikka mitä! Olen aina se "jollei mulla ole sitä mukana niin sitä ei tarvita" -henkilö. Mm. kynä, jotain mihin voin kirjoittaa, huulirasva, kalenteri (no kalenteri ei ole mukana jos lähikauppaan lähden), purkkaa/pastilleja tms, pieni rasvatuubi (olen ihavammainen, siksi), kesäisin kun ollaan enemmän liikenteessä niin lisäksi laastaria, pikkusakset yms. Ja koska nykyään poikanen on aina mukana kun lähden ovesta ulos, mukana on toki hänen tarvitsemansa tavarat. Ai miks mä en käytä pikkulaukkuja?

6. Suosikkisi nettikaupoista?
-Ei ole, en harrasta nettikauppoja. Ja olen huomannut, että moni tuttu shoppailee netin kautta yli varojensa, koska siinä ihanuuksia ostoskoriin klikkaillessa ei samalla tavalla tajua rahan kulumista, kuin jos konkreettisesti kassalla joutuisi ne eurot latomaan tiskiin. Tykkään myös hypistellä tavaroita ennen ostospäätöstä, minulle se on oleellinen osa valintaprosessia.

7. Minne siirtyisit, jos saisit mahdollisuuden käyttää aikakonetta?
-Kesään, ihan sama olisiko se eteen- vai taaksepäin ajassa.

8. Mikä kirja sinulta on jäänyt kesken?
-Peter Høegin Lumen taju. Olen pari kertaa aloittanut, mutta koskaan en ole ns. saanut otetta kirjasta. Onneksi opus löytyy omasta hyllystäni, joten ehtiihän sitä. Vaikka eläkkeellä. Vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta ja olen muista kyseisen kirjailijan kirjoista pitänyt, jotenkin vain tuolle kirjalle hetki on aina ollut väärä.


9. Missä näet itsesi 10 vuoden päästä?
-Toivottavasti opiskelemani alan töissä. Muuten en osaa oikein sanoa. Vaikea kuvitella meidän elämään toista aikuista mukaan, mutta ei sitäkään tiedä. Minulla ei itse asiassa ole hajuakaan millainen on elämämme 10 vuoden kuluttua.

10. Mieleenpainuvin lapsuusmuistosi?
-Se kun reissattiin asuntoautolla Euroopassa ja kateuksissani tiputin veljeni pienen dinosaurusfiguurin asuntoauton patterin taakse, ei saatu sitä enää pois. Äiti sai melkoiset kilarit. No tuskin tämä oli kaikkein mieleenpainuvin, mutta tuli ensimmäisenä mieleen.

11. Suosikkiruokasi?
-Kasvissosekeitto ja sen kyytipoikana vastaleivottu leipä.

------------------


Ja nyt se kamala osuus, minun pitäisi keksiä kysymyksiä. Saako jäädä miettimään, jos keksin vaikka huomenna? Jään joka tapauksessa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Kohtalon viemää

Ratkaisin asunto-ongelman luovasti heittäytymällä sattuman varaan: laitoin pariin eri paikkaan hakemuksen. Siis en yksittäisistä asunnoista, vaan järjestöille ja yhtiöille jotka asuntoja vuokraavat ilmoituksen, että kaksio meille kiitos. Ei liikoja kriteereitä, kunhan huoneluku ja hintataso jotenkin täsmäävät toiveisiini, muun jätin avoimeksi. Katsotaan minne päädytään, minä en jaksa pähkäillä enää.

Asioilla on tapana lutviutua. Loksahtelee paikalleen sen mukaan miten edelliset palat ovat asettuneet.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ikinä ette pääse eroon tästä aiheesta

Lapsen isästä siis. Se vainoaa minua, joten saatte tekin osanne päätäni vaivaavista ajatuksista.

Minä en pääse yli ajatuksesta, jossa joudun keksimään (no en valehtelemaan, mutta keksimään sopivan tavan kertoa) miksi isä ei halua nähdä poikasta. Minulla ei ole hajuakaan mitä vastaan. Minä en myöskään usko, että muutaman vuoden päästä aihe on yhtään helpompi kuin nytkään, tai että olen keksinyt jonkun maailmaa mullistavan, täydellisen vastauksen. En varmasti ole.

Minua suututtaa, että joudun miettimään tällaisia. Varmasti meillä on helpompaa ilman lapsen isän kanssaan tappelemista, mutta minun sydämeni musertuu joka päivä vain enemmän ja enemmän siitä ajatuksesta, että jossain vaiheessa joudun väistämättä kohtaamaan kysymyksen "Missä isä on, miksei isä halua tavata minua?"

Alkuaikojen vihan jälkeen oli pitkään tyyni vaihe, en miettinyt (halunnut miettiä) asiaa enkä välittänyt. Nyt kun ympärillä näen päivittäin onnellisia perheitä, isiä lastensa kanssa ja vaimoineen/tyttöystävineen, se  kouraisee aika syvältä. Kirjaimellisesti kouraisee mahanpohjasta, kun näen jonkun isän nostavan lapsensa syliin, tietäen että oma lapseni tuskin tulee sitä kokemaan. Se on epäreilua. Ja minä koen olevani syyllinen siihen, jollain tavalla. Se tunne kourii päivä päivältä enemmän ja syvemmältä.

ps. Ja kun luen herra isukin fb päivityksiä,"Delightful Valentines day folks! Give a hug to someone today!" tekisi mieli karjua kirjainten välityksellä, että mitäpä jos itse aloittaisit vaikka pojastasi.

torstai 14. helmikuuta 2013

Terveisiä ulkomailta!

Niinkin kaukaa kuin Ruotsista. Stressasin ihan turhaan reissaamista poikasen kanssa, paljon enemmän reissussa kului turhaa energiaa äitini kanssa kinaamiseen kuin lapsen hoitamiseen. Poikanen on siis todistetusti oikein kelpo matkakumppani, kunhan ruokaa tulee usein ja paljon niin kaikki sujuu. Ainuttakaan ylimääräistä kitinää ei kuulunut. Tarkempaa matkaraporttia tulossa, nyt en jaksa ajatella riittävän johdonmukaisesti.

Tulipa vain kotiin palatessa taas todistettua, että minä olen ehdottomasti koti-ihminen. Rakastan omia tuttuja nurkkia, jokaista neliötä (vaikka niitä vähän onkin) ja jopa niitä "lajittele nämä jonnekin pois tästä tieltä" -vaatekasoja. Aina reissussa tai kylässä ollessa olen jollain tasolla jatkuvassa jännitystilassa, en osaa ihan täysin rentoutua. Pitää ihan eri lailla miettiä onko puhtaita vaatteita vielä jäljellä, milloin se paluumatkan lähtö olikaan, onkohan otettu nyt oikeat kamppeet mukaan säitä ajatellen, missäs syödään seuraava lounas. En mieti noita koko aikaa enkä aktiivisesti stressaa, mutta jossain mielen pohjalla ne koko ajan pyörivät. Rakastan lyhyitä seikkailuja, mutta enemmän rakastan kotiani. Omaa pientä pesääni.

ps. Ruotsalaiset tykkäävät lapsista enemmän kuin suomalaiset, tai vähintäänkin ovat tavan vuoksi paljon huomaavaisempia. Siitäkin lisää tuonnempana, en lupaa milloin, koska en voi tietää milloin saan aikaiseksi.

torstai 7. helmikuuta 2013

Kantapään kautta

Tietyt asiat hoidetaan aina tietyllä tavalla tietystä syystä. Käytännön testien perusteella voin kertoa mm.

- miksi maalipurkissa lukee "sekoita" eikä "ravista" (Ei, ne pienet ilmakuplat eivät itsestään katoa maalin kuivuessa)
-miksi kauppalista kannattaa laittaa paperille eikä päähän (kolme kauppareissua tänään)
-miksi kannattaa hoitaa yksi työvaihe kerrallaan loppuun eikä kaikkia yhtä aikaa vuorotellen (kakkupohja nro2 uunissa, ensimmäinen jäi ilman korppujauhoja, vuoka siis, tuli kymmenen osainen kakkupohja)

Vanhenin alkuviikosta vuodella, ihan yhdessä päivässä, humps vain ja tuli vuosi lisää. Lahjomuksia ei näkynyt, en ole tainnut olla tarpeeksi kiltti. Vai päteekö se kiltteysjuttu vain jouluun? No oli miten oli, jokin meni selkeästi vikaan tälläkin kertaa.

ps. Varasin kirjastosta E. Valtaojan laatiman teoksen Kaiken käsikirja. Itse hän kuvailee kirjaa näin:

  "Mitä teemme kaikella tiedolla? Parempaa maailmaa. Meille ei ole enää sijaa maailmassa, josta tulimme tiedon portit ovat avautuneet eikä menneisyyteen ole paluuta. Mutta tieto on jäsenneltävä, siitä on koetettava löytää se olennaisin ydin, jonka varaan voi sitten omien halujensa, kykyjensä ja tarpeittensa mukaan rakentaa oman Kaiken käsikirjansa, oppaansa maailmaan. Tämä kirja on minun yritykseni tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun."

Olen tällä hetkellä varausjonossa numerolla 107. En tainnut olla ainut, joka päätti kerralla sivistää itsensä mm. kaiken suhteen. Tosin aloitin jonossa numerolla 119, joten aika pitkälle on jo tultu!





keskiviikko 6. helmikuuta 2013

kirjotushärö

Minä, joka aina olen kritisoinut ja napissut muiden kirjoitusvirheistä, joudun nyt nöyrtymään. Kirjoitus näppiksellä plus väsymys plus huolimattomuus on johtanut siihen, että tulee ihan julmetun paljon näppäilyvirheitä, lukee mitä sattuu ja kirjaimia puuttuu sieltä ja täältä.

Vastedes lupaan olla pilkkaamatta muiden huonoa kieltä netissä, minä en näköjään enää pysty yhtään parempaan. Tänään varmaan yksi lause ollut virheetön, ehkä. Tai sitten en ole koomatilassani vain huomannut jotain pikkuruista puuttuvaa kirjainta tai ylimääräisiä välilyöntejä tai tai tai... No, jotain niistä missä koko ajan mokailen.

-----------------

Loppukevennykseksi lastentarvikkeista asiaa (ja kiviäkin kiinnostaa). Minä olen ihan tietoisesti pyrkinyt välttämään kaikki vaunu-/turvakaukalo-/syöttötuoli-/ensilusikka-/potta- ym. kiihkoilut ja panikoinnit. Ihan sama mikä merkki vaunuissa lukee, ihan sama onko siinä joku ominaisuus x, oikeasti ihan yksi hailee missä tuolissa se lapsi istuu syödessään. Kunhan tavara on sopiva käyttötarkoitustaan ajatellen ja kestää käyttöä, niin minä olen tyytyväinen. Ja pakko kehaista, että tällä taktiikalla olen säästänyt erittäin pitkän pennin ja toisen ja kolmannenkin pennin. Käytettynä, viiden vuoden takainen malli ja ilman merkkejä, kiitos. Eikä ole poikanen saanut traumoja. Minä olen edelleen siis sitä mieltä, että lapsiperheille (=äideille) myydään ihan käsittämättömän kalliita tavaroita, jotka ovat joko a) aivan ylihinnoiteltuja, b) turhia tai c) sekä ylihinnoiteltuja että turhia. Mutta vanhemmille myydän näköjään mitä tahansa, jos joku tarpeeksi vakuuttavasti jossain väittää sen olevan Ainoa Oikea ja Paras lasta ajatellen.

Tekisi mieli tehdä joskus kuvapostaus aiheesta, näkisitte konkreettisesti mitä tarkoitan. Esimerkkinä voin sanoa, että vauvan syöttölusikka merkkiä x (joku halpa"merkki") ei maksa juuri mitään, mutta se eräskin tunnettu keittiötarvikkeita kauppaava kotimyyntifirma kiskoo ihan järjettömiä hintoja lusikoistaan. En usko, että ovat ainakaan hintaansa nähden NIIN paljon parempia. (Mummoni siis koitti tänään kaupata minulle ko merkin lusikoita, en ostanut.)

Lastentarvikkeista aloin puhua oikeastaan siksi, että ostin tänään melkeinpä vahingossa poikaselle seuraavan istuimen autoon, edellinen kun alkaa käydä hitusen ahtaaksi. Vahingossa siksi, etten ollut etsimässä sellaista (netissä surffailin muuten vain, netin kautta siis ostin), se vain pomppasi eteen ja päätin, että se on tuo. Huh huh, säästyinpä siltäkin ahdistavalta pohdinnalta, olen vältellyt aihetta aika ahkerasti viime viikot tuon ahdistuksen takia. En lukenut kuin yhden turvallisuusraportin (no mitä testejä ne nyt on) tuosta istuimesta, vaikutti siltä että normaalioloissa lapsi pysyy siinä hengissä.


ps. Nopea oikoluku paljasti jo 5 pientä näppäilyvirhettä tästä tekstistä. Korjasin ne, tervemenoa bongailemaan niitä lisää, minä menen syömään iltapuuroa.



maanantai 4. helmikuuta 2013

Se puuttuva tekijä

Joku aina välillä kyselee/sivuaa kysymyksillään tätä luonnollisestikin aika suurta tekijää lapseen liittyen: hänen isäänsä. Tässä siis selvitys nykyhetkestä ja siihen johtaneista tekijöistä:

Alustuksena sanottakoon, etten missään vaiheessa sekuntiakaan edes harkinnut aborttia, vaikka tilanne oli ajoittain aika kaoottinen. Olimme lapsen isän kanssa yhdessä, kun poikanen ilmoitti aloittaneensa kasvamisen sisälläni. Raskaus ei ollut suunniteltu, kuitenkin iloinen yllätys. Meidän suhteemme taas oli melkoinen sotku. Päätimme yrittää, mutta ei siitä mitään tullut. Meillä oli liian suuria näkemyseroja asioista, jotka ovat mielestäni hyvin perustavanlaatuisia tekijöitä elämässä, lapsiperheen elämästä nyt puhumattakaan. Näitä ovat mm. rahankäyttö, päihteet ja elämänhallinta noin niinkuin ylipäätään. Edes raskaudesta kerrottuani hän ei osoittanut minkäänlaista halua muuttaa tapojaan. Hän meni mieluummin kaljalle kuin toi minulle jotain mikä pysyy sisällä, kun pahoinvoinnin kourissa kärvistelin ("kun miehet menee bisselle niin naiset on hiljaa", oli vastaus jonka sain, kun soitin miksei hän tullutkaan töistä luokseni kuten oli puhuttu). Joi myös työpaikkansa, ei kerennyt töihin kesken hyvän (pari päivää kestäneen) humalan. Kusi kännissä sänkyyni ja huoritteli. Minulla ei ollut edes oikeutta ottaa esille näitä asioita, niiden kritisoimisesta puhumattakaan,  ne eivät merkinneet mitään, koska humalassa tehdyt asiat eivät hänen mielestään tarkoita mitään eikä niitä lasketa. "No mä olin kännissä!" Niinpä olit. (Näköjään olen aika perusteellisesti silloisesta tilanteesta tänne avautunutkin.)

 Kymmenien tappeluiden (pahoittelut naapureille, joutuivat todistamaan näitä aika rajuja yhteenottoja), satojen viestien, itkujen ja pohdintojen jälkeen oli selvää, että meistä ei tule yhtä onnellista perhettä, minä en aio muuttaa yhteen hänen kanssaan enkä aloittaa yhteistä elämää, koska mikään ei muuttunut lupauksista huolimatta. Minulle riittää yksi alkoholiongelmainen isä, omani, en tarvitse sellaista enää lapselleni. Hän ei siis aikonut lopettaa päihteidenkäyttöä, ei vaivautunut hankkimaan töitä ("äiti antaa rahaa") eikä liikauttamaan eväänsäkään siihen suntaan, että olisi tosissaan yrittänyt edes jotain.

Tästä oikeastaan alkoi se tilanne jossa nyt olemme, eli odotin yksin ja synnytin yksin ja olen nyt lapsen kanssa yksin. Hän ei halunnut tunnustaa isyyttään, näköjään helmikuussa hän tämän päätöksen silloin teki, viikkoa ennen raskauden puoliväliä. Kysyin asiasta siis suoraan (tosin hän tarvitsi miettimisaikaa melkein kuukauden, ja aina asiasta kysyessäni sain "en voi puhua kanssasi koska loukkaat minua", "minulla on paha mieli", "pelaat vain valtapeliä" yms. -tyylisiä vastauksia.) Lopulta sanoi, että ei halua tunnustaa, koska ei ole rahaa maksaa elatustukia eikä hän halua lasta jollei meistä tule perhettä. Tässä välissä oli myös useampaan kertaan pyytänyt minua tappamaan lapsen, se oli hänen mielestään ainoa vaihtoehto jos en suostu muuttamaan yhteen. Muistan eräänkin kerran hänen luonaan, kun itkien ja lähes kirkuen huudan hänelle, että turha hänen enää on lapsen tappamisesta haaveilla, koska aborttia ei enää saa. Se oli kamalaa aikaa.  Rakenneultrassa hän rv21 oli vielä mukana, sen jälkeen emme ole tavanneet kuin kerran. Hän oli silloin(kin) kauheassa krapulassa, ei kertonut muuta kuulumisistaan eikä kysynyt miten voin. Vilkuili kyllä silloin jo selvästi erottuvaa mahaani.

Kerran lapsen syntymän jälkeen hän on tullut kaupungilla vastaan, meidät nähdessään vaihtoi tien toiselle puolelle. Kuten kerroinkin, laitoin hänelle joku aika takaperin viestiä, että haluaako nähdä/tavata edes lapsensa. Mitään vastausta en koskaan saanut. Fb kertoo, että tässä välissä hän on seurustellut jo useamman eri henkilön kanssa ja ollut kihloissakin. Pieni katkera ääni päässäni sanoo, että varmaan seuraavaksi tekee lapsenkin jonkun kanssa. Siis minä en ole katkera siitä, ettemme me ole yhdessä, mutta toki lapsen puolesta toivoisin hänen edes haluavan tavata poikasen. Ihanan ja täydellisen lapsensa. Ja minun sydämeni puristuu kasaan jo pelkästä ajatuksesta, kun mietin miten joskus lapselle selitän sen, ettei isä halua tavata häntä.

Minä väitän, että ihan tosissani yritin sopia ja sovitella asioita, olla aikuinen ja pysyä keskusteluissa vain käytännön asioiden tasolla. Tietenkin minäkin alennuin ajoittain vaikka kuinka lapselliselle tasolle riidoissa, mutta siltikin kerta toisensa jälkeen yritin uusiksi. Otin jopa yhteyttä hänen äitiinsä. Lähetin järjettömän pitkän sähköpostin, joka tiivistettynä piti sisällään sen, että haluaisin hänen ja muun sen puolen suvun olevan mukana lapsen elämässä, vaikka minun ja lapsen isän välit olisivat mitkä. Kerroin myös oman näkemykseni ja syyt omiin päätöksiini ja ratkaisuihini, ja siis todella nätisti ja ketään haukkumatta. Toki rehellisesti sanoin, että hänen poikansa päihteidenkäyttö, rahankäyttö yms. ovat tekijöitä joiden vuoksi en voi yhteistä tulevaisuutta ajatella, mutta sanoin sen niin nätisti ja neutraalisti kuin tuollaisen asian vain voi sanoa. Mitään vastausta en saanut, kunnes sain puhelun. Äiti (siis tämän miehen äiti) hysteerisenä huusi minulle, että olen tuhonnut hänen ja hänen poikansa elämän, että hänen poikansa juo minun takiani, se työpaikan menettäminen oli minun syytäni, kuten kaikki muukin. Ainut mitä koko puhelun aikana sain sanottua väliin, oli se ettei todellakaan ole minun syytäni, jos aikuinen ihminen dokaa päiväkausia eikä mene töihin ja siksi saa potkut. Kuulemma on, kaikki minun syytäni. Hän kertoi (huusi) kuinka minä kuvittelen olevani jotenkin parempi ja enemmän kuin he, mutta että pian tulee se päivä kun minä ja koko elämäni luhistuu, että hän oikein odottaa näkevänsä kun minä ja kaikki minulle tärkeä tuhoutuu. En edes muista mitä kaikkea hän minulle huusi, mutta samaa sarjaa se oli, että toivoo minun elämäni tuhoutuvan jne. Tässä vaiheessa, kun hän noin 2 minuuttia oli suoraa huutoa huutanut noita solvauksia minulle, minä katkaisin puhelun. Ei ole sen jälkeen oltu yhteyksissä. Tekisi melkein mieli julkaista hänelle lähettämäni sähköposti, näkisitte miten hemmetisti minä ihan oikeasti yritin ja kuinka kauniisti ja kivasti minä hänelle kirjoitin. Ei kai se mitään lakia riko, jos itse kirjoittamani viestin julkaisen? Toki ilman nimiä yms.

------

Välillä tuo koko odotusaika tuntuu hyvin kaukaiselta ja epätodelliselta. Miten minulla oli niin suuri usko itseeni ja asiaani, että selvisin luhistumatta kaikesta tuosta? Kertaakaan koko aikana en epäillyt valintojani, puskin vain eteenpäin. Kai siksi, koska tiesin tekeväni oikein ja tiesin, että minun valintani vaikuttavat suoraan lapseen. Ja nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että ihan hiton fiksuja valintoja minä olen tehnytkin. Elin myös tarkoituksella jonkinlaisessa kuplassa. Kun tiemme silloin puolivälissä raskautta erosivat, minä suljin koko sen sotkun taakseni ja keskityin vain itseeni ja kasvavaan vatsaani, rakensin oman odotukseni ja suljin kaikki ikävyydet sen ulkopuolelle. Olin onnellinen. Ja olen edelleen onnellinen.

 Ei tämä ehkä helpoin tie ole ollut eikä varmaan ole jatkossakaan, mutta harvoin ne helpot vaihtoehdot johtavat kovin pitkälle. Meillä on poikasen kanssa hyvä pieni perhe.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Missä minä aion asua?

Yritän pähkäillä tulevaa muutto-asiaa, mutta en pääse puusta pitkälle, kun jo olen solmussa omissa ajatuksissani. Kaikissa asuinalueissa on puolensa, sekä etäisyyksien että palveluiden suhteen, päivähoitopaikoista ja mahdollisista lähellä asuvista tukiverkostoista nyt puhumattakaan. Mistä minä tiedän mitkä tekijät pitkällä aikavälillä osoittautuvat kaikkein tärkeimmiksi.

Faktahan nyt on se, että minun ei ole rahallisesti mitenkään mahdollista asua sen päiväkodin lähellä, joka ympärivuorokautista hoitoa tarjoaa. Se päiväkoti nimittäin sijaitsee jotakuinkin aivan ydinkeskustassa. Ja kiitos hoitoalan opintojen ja harjoittelujen ja toivottavasti myöhemmin työpaikan, poikanen voi joutua olemaan hoidossa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Joten asuinpa missä tahansa mihin minulla on varaa, päiväkoti on vähintäänkin vartin tai jopa reilun puolen tunnin bussimatkan päässä (minulla ei ole autoa eikä ajokorttia, eli bussilla sitten vaan aamulla viiden jälkeen liikkeelle, jos vuoro vaikka klo 7.00 alkaa). En oikeastaan halua ajatella noiden aamujen herätyksiä vielä, koska en tiedä missä välissä sitten nukun.

Mutta tässä ajatuksia eri asuinpaikkavaihtoehtojan plussista ja miinuksista.

Vaihtoehto 1, eli alue jolla nyt asun:

+edulliset vuokrat
+palveluja kattavasti (palveluiden kattavuudesta yms. avauduinkin jo joskus, jos kiinnostaa niin löytyy täältä )
+erinomaiset kulkuyhteydet, pääsen myös kouluun ja sairaalaan eli harj.paikkaan yhdellä bussilla nopeasti
+muuttomatka olisi lyhyt, parhaimmassa tapauksessa saattaisin saada kaksion tästä samasta tai viereisestä talosta
+vuoropäiväkoti (jossa tosin vain klo 22 asti hoitomahdollisuus) lähellä, jos jotenkin saisin asiat sumplittua siten ettei öitä tarvitsisi olla töissä/harjoitteluissa
-tukiverkko heikohko, mummo asuu melkein vieressä ja samoin veli, mutta mummo on liian epäluotettava poikasta hoitamaan ja veli aina töissä

Vaihtoehto 2, alue ihan toisella puolella kaupunkia

+ Äitini asuu siellä. Tämä on erittäin suuri plussa, sillä helpottaisi hoitokuvioita ja ihan kaikkea todella paljon. Äiti voisi vapaapäivinään hoitaa poikaa vaikka kokonaan, tai auttaa tarhaan viemisissä ja sieltä hakemisissa. Äitini on tällä hetkellä ainut, jonka hoiviin voisin kuvitella pojan antavani. Myöskin HALUAA auttaa, ei tarvitsisi miettiä kehtaanko kysyä viemään poikaa vaunulenkille tms. siksi aikaa kun siivoan vaikka. Nyt kun asutaan ihan eri puolilla kaupunkia, ei ole mitään mieltä pyytää häntä auttamaan jossain tuollaisessa, kun matka yhteen suuntaan bussilla kestää noin tunnin, edestakaisin siis kaksi. Ei hänkään kahta tuntia istu bussissa sen takia, että käytän matot ulkona tai otan päiväunet, eli tällä hetkellä hän ei välimatkan takia ehdi kauheasti auttamaan. (ei siis autoa hänelläkään, ollaan hyvin autoton perhe)
+edulliset vuokrat
+ihan ok kulkuyhteydet, yhdellä bussilla pääsen sairaalalle, vaikka hieman pidempi matka tuolta onkin
-ei kovin hyvät palvelut, eli keskustaan pitäisi useammin lähteä asioita hoitamaan
-kouluun en pääse yhdellä bussilla, tarkoittaisi aikaisempia herätyksiä
-muuttomatka pidempi. Ihan normaali muutto siis, mutta verrattuna muuttoon saman talon sisällä huomattavasti hankalampi autottomana ja pienen lapsen kanssa
-vuoropäiväkoteja ei lähistöllä, tosin matka sinne ympärivuorokautista hoitoa tarjoavaan p.kotiin ei merkittävästi pidempi kuin nykyiseltä asuinalueeltanikaan

Vaihtoehto X, jokerikortti, eli joku mitä en ole tullut vielä ajatelleeksikaan:

Eli entä jos nyt vahingossa jätän jonkun muun varteenotettavan vaihtoehdon huomiotta? On ehkä liiankin helppoa pähkäillä pääasiassa noiden kahden vaihtoehdon välillä, ne ovat tuttuja ja turvallisia. Pitäisi varmaan vielä kartoittaa ihan kaikki mahdolliset alueet mitkä olisivat sopivalla etäisyydellä koulusta ja muista tärkeistä kohteista ja selvittää niiden vuokrataso, julkisen liikenteen yhteydet, päiväkodit ym. mikä nyt oleellista on.


Plussien ja miinusten määrästä ei voi päätellä mitään, koska eri asioilla on niin eri painoarvo. Palvelut lähellä on hyvin jees, mutta varma hoitoapu lähellä on paljon oleellisempi juttu. Sehän tästä vaikeaa tekeekin, ei voi matemaattisesti ynnätä plussia ja miinuksia ja välttyä sillä tältä pähkäilyltä.

Ihan liikaa informaatiota ja vaihtoehtoja minun aivoilleni! Nyt olisi kiva olla parisuhteellinen ihminen, voisi peilailla omia näkemyksiä sen toisen näkemyksiin, keskustella, väitellä, löytää eri näkökulmia asioihin. Eikä joutua päättämään yksin ja ehkä toteamaan, että paska päätös, oma moka.

EDIT: Pakkoa lisätä tämä, vaikka tämän kirjoittamista ensin vähän mietinkin. Minä en ole varma haluanko poikasta tämän nykyisen asuinalueeni päiväkotiin tai myöhemmin mahdollisesti kouluun. Syy on alueen erittäin suuri maahanmuuttajaväestön osuus. Ja ennen kuin vedätte sen rasistikortin esiin ja kivitätte minut, antakaa minun selittää. Minulla ei ole mitään maahanmuuttajia tai ulkomaalaistaustaisia tai muita vastaavia vastaan. En ole koskaan tällä alueella asuessani kokenut ongelmaksi, että melkeinpä joka toinen vastaantulija ei ole saman värinen kuin minä tai puhu samaa kieltä kotonaan (tämä siis ihan todistettua tilastollista faktaa, täällä on enemmän ulkomaalaistaustaisia kuin millään muulla alueella Suomessa). MUTTA, kyllä pikkuisen epäilyttää laittaa lapsi päiväkoti-/kouluryhmään, jossa hän täysin suomalaistaustaisena mahdollisesti tai jopa hyvin todennäköisesti olisi vähemmistönä. Kulttuurierot ovat hieno asia ja eri kulttuurit tuovat kivan lisän meidän maahamme ja sen kulttuuriin, mutta liika on liikaa. Enkä tiedä olenko oikeassa vai väärässä tässä käsityksessäni, mutta varmasti ryhmässä, jossa kaikilla lapsilla on eri kieli kotona ja hyvin erilaiset kulttuuriset ja uskonnolliset taustat, aikaa menee suhteettoman paljon sen sekavan joukon hallintaan, verrattuna ryhmään jossa kielelliset ja kulttuuriset erot eivät ole niin isoja tai ainakaan niitä ei ole niin paljon.

Noniin, nyt saatte kivittää minut jos edelleen tahdotte, tai ainakin oikaista näkemykseni jos ne ovat täysin vääriä.