maanantai 23. heinäkuuta 2012

täällä ollaan!

Kotona siis. Ötökkä syntyi pitkän sekkailun (joo oli vähän rankkaa) jälkeen 19.7. klo 18.42. Ei ollut kovin pikkuinen ötökkäinen, 4230g ja 52cm. Kaikki voivat hyvin, ja kotiin tultiin jo eilen pojan ollessa reilu 2vrk ikäinen.

Ötökkä 2h Tyksissä
Ihmeellisin ja ihanin pikkuihminen, tietenkin. Tarkempia kuulumisia sitten kun ehdin ja maltan irrottaa katseeni pojasta<3

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Ihan vain jotta ette kuvittele turhia

Niin että ei uutisia, ei vauvoja eikä supistuksia. Väsymystä ja turhautumista. Näen silmissäni miten pusken ulos 5-kiloista sumopainijavauvaa pitkällisten ja tuskallisten käynnistysyritysten jälkeen. Voin muuten ihan hyvin, mutta en saa nukuttua ja hermot alkavat sen vuoksi pettää. En halua jättiläisvauvaa enkä sitä, että synnytys joudutaan käynnistämään. Ja nuo molemmat lähestyvät tunti tunnilta. (no vauvan koosta en tiedä, mutta tuskin sieltä mitään ihan mini-tyyppiäkään on tulossa)

Kärttyilen kaikille ja käyttäydyn kuin mielipuoli. Itkuinen ja alakuloinen olo lähinnä, olen niin kertakaikkisen  väsynyt.

Juuri nyt kaipaisin:

-kunnon yöunia
-jonkun kuuntelemaan huoliani ja pelkojani
-kunnon aterian jota ei tarvitsisi itse valmistaa
-lapseni vatsan tälle puolen, kiitos

On minulla sentään maailman suloisin ja ihanin kissa, sydän pakahtuu rakkaudesta kun katselen miten tuo otus nukkuu minua vasten käpertyneenä ja niin pehmoisena.

EDIT: Unta ei kertynyt yöltä ainuttakaan tuntia. Syy on kuitenkin mitä parhain (ja kamalin), supistukset! Soitin juuri neuvolaan, että sori meitsi ei oo nyt tulossa sinne, ei kykene kävelemään enää edes tuota muutamaa sataa metriä. Kärvistelen kotona ja odotan, että olo käy sietämättömäksi jotta kannattaa lähteä TYKSiä kohti.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Siitä yksin odottamisesta

Lupasin joskus palata tähän aiheeseen, mutten jotenkaan ole saanut aikaiseksi. Tämä on myös niin valtava vyyhti asioita jotka kaikki liittyvät kaikkeen, että on vaikea erotella asioita selkeiksi ja johdonmukaisiksi ajatuksiksi. Nyt kuitenkin yritän, parin käytännön esimerkin tasolla.

Aloin muutama päivä takaperin täyttää lahjaksi saamaani vauvakirjaa. Kirja on ihana (kiitos J jos joskus eksyt tänne lukemaan jotain kautta), mutta kaikkien isää koskevien tai isä täytttää -osioiden kohdalla en tiedä mitä tehdä. Ok, isä täyttää -kohdat nyt vain sitten jäävät tyhjäksi, se on selvää, mutta entä kaikki tiedot yms. isästä? Vaikka miten olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, minä ja lapseni, ei muita, huomaan noiden sivujen saavan minut hämmentyneeksi. Jopa vihaiseksi. Tekisi mieli liimata ne sivut täyteen valokuvia tai muuta sälää, olla kuin niitä ei olisi. Se olisi hyvä ja helppo ratkaisu, minulle. Kuitenkin, kun kuvittelen itseni lapseni asemaan, haluaisin varmasti, että jollen isääni koskaan olisi oppinut tuntemaan, olisi hän olemassa edes paperilla. Jotenkin konkreettisena. (enhän minä tiedä mitä tuon isä-asian kanssa käy lapsen synnyttyä, tuo oli vain äärimmäinen esimerkki miten siinä voi käydä).  En halua, että tuosta isä-asiasta muodostuu lapselleni koskaan mikään mysteeri tai tabu mistä ei puhuta, ihan kuin koko isää ei olisi olemassakaan.

Mutta minä en pysty, en kykene ottamaan kynää käteeni ja kirjoittamaan edes isän nimeä. Joka kerta jään tuijottamaan sitä samaa sivua, ja joka kerta aikani sitä tuijotettuani suljen kirjan ja päätän palata asiaan myöhemmin. Ehkä järkevin ratkaisu ainakin toistaiseksi on jättää sivu tyhjäksi ja päättää myöhemmin mitä siihen kirjoitan tai en kirjoita. Ehkä ajatukseni selkiytyvät ajan kuluessa ja joku kerta tiedän tasan tarkkaan minkä verran tietoa on hyvä ja tarpeeksi. Haluaisin niin kovasti pystyä ajattelemaan ja toimimaan vain lapseni kannalta parhaana näkemälläni tavalla, mutta tässä asiassa omat tunteeni ja asenteeni estävät sen. En kykene estämään sitä tietynlaista vihaa mitä nuo tyhjät sivut saavat minut tuntemaan, en kykene kirjoittamaan edes sitä hemmetin nimeä. Ja minua hävettää myöntää se.

Toinen konkreettinen asia yksin odottaessa on hetkittäinen yksinäisyys. Kyllä, minä olen onnellinen, en minä ole mitenkään kroonisesti yksinäinen tai koe oloani hylätyksi, mutta tämä on vain niin iso asia, sen haluaisi jakaa jonkun kanssa. Kukaan muu ei osaa samalla tasolla iloita tästä lapsesta, kukaan muu ei myöskään osaa tuntea samanlaista huolta ja vastuuta. Ihanat ystäväni ja perheeni tietenkin iloitsevat puolestani ja myös kanssani, kuuntelevat jos puran huoliani ja pelkojani, mutta ei se ole sama asia. Joskus iltaisin ja öisin, kun kuvittelen elämää lapseni syntymän jälkeen, minut valtaa suunnaton haikeus. En voi soittaa kellekään siihen aikaan, en kertoa miltä lapseni mielikuvissani näyttää tai millaisena persoonanan kuvittelen hänet. Tai voisin minä soittaa, mutta kukaan ei jaa sitä tunnetta minun kanssani, se ei ole heidän lapsensa. Kyllä he varmaan jaksaisivat kuunnella vuodatuksiani, mutta olisivat helpottuneita kun lopetan puhelun ja päästän heidät takaisin nukkumaan.
 Kun olen ostanu jotain lapselleni, laittanut sängyn valmiiksi odottamaan, pessyt ja silittänyt ja viikannut vaatteet valmiiksi, haluaisin jakaa ne hetket jonkun kanssa. Katso mitä ostin! Kuvittele, miten lapsi nukkuu ensimmäisen kerran tuossa sängyssään. Eikö olekin suloinen paita, miltähän pikkuinen näyttää se päällään? Sen sijaan istahdan sängylle yksin katselemaan pinnasänkyä ja tunnen haikeutta ja tietynlaista yksinäisyyttä. Kukaan ei jaa tätä pakahduttavaa onnea, ketään ei kiinnosta tämä lapsi samalla tavalla, ei vaikka se on suurinta ja ihmeellisintä mitä minä tiedän.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Tekemisen "puute"

On hirmuisen vaikea keksiä enää tekemistä mitä a) jaksaisi tehdä ja b) voisi huoletta tehdä ilman pelkoa siitä, että jos lähtö synnärille tuleekin yllättäen, ei se tekeminen jää kesken ja jätä kotiin jonkinlaista kaaosta. En haluaisi palata laitokselta pikkuisen nyytin kanssa kotiin, jossa odottaa joku keskeneräinen, levälleen jäänyt projekti. Kaikki pikkunäpertely alkaa olla jo tehty, enkä ole niin kovin luovalla tuulella, että jaksaisin alkaa maalaamaan tai aloittaa lisää käsitöitä tms. Kysymys kuuluukin, mihin ihmiset kuluttavat aikansa raskauden viimeisinä päivinä/viikkoina? Ei minun vointini edelleenkään mikään este tekemiselle ole, mutta kuumuus rajoittaa mm. bussissa istumista (mieluummin en istu ollenkaan, en näillä keleillä).

Olen kyllä varsinainen erakko muutenkin välillä, että ei haittaa yhtään vaikka päiväkausia touhuilen omissa oloissani, poistuen ulos vain kauppaan tai kissan kanssa hengaamaan. Pidän tästä rauhallisesta elämänrytmistä ja päivistä, joiden huikeimmat elämykset liittyvät lähinnä siihen mitä teen ruuaksi tai kävelläänkö kissan kanssa ehkä jonnekin kauemmas missä ei olla ennen ulkoiltu.


Maanantaina saan uuden jääkaapin tuon vanhan rakkaan (paskan) tilalle. Sitä ennen ei kyllä tarvis lapsosen vielä syntyä siis, sen jälkeen saa tulla vaikka heti.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Raskauspostaus rv38+5

Koska vahvasti raskaana tässä kuitenkin ollaan, niin menköön nyt tämän postauksen ajaksi kokonaan tälle raskaus/vauva/maha/synnytys -linjalle. Jos ei nappaa etkä tahdo tietää mitään likaisia yksityiskohtia voinnistani tai inhoista oireistani, skippaa loput tekstistä.

Minulla on kuuma. KUUMA. Ihan koko ajan, ihan kaikkialla tällä hetkellä.  Olen koko ikäni ollut oikein kunnon vilukissa, kesähelteilläkin olen tyytyväisenä voinut vetää maiharit jalkaan ja olla riisumatta pitkähihaista edes auringossa. Eikä edes ole tullut hiki! Nyt hikoilen kun käännän kylkeä sängyssä. Hikoilen kun istun bussissa. Hikoilen kun tiskaan. Ja minä vihaan hikoilua. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka valittavat kuumaa ja hellettä ja hikoilua, nyt ymmärrän. Tämä on ihan saatanallista ja tunnen itseni likaiseksi ja ällöttäväksi noin vartin kuluttua siitä, kun olen tullut suihkusta. Että ei haittaa yhtään, jos luvatut helteet jäävät tältä kesältä saapumatta.

Kiva näppärä mahani on myös paisunut valtavaksi, eikä se enää olekaan niin kiva. Tiedän, ei saisi valittaa, on se edelleen kokoluokkaa "kulkee suht kätevästi mukana", mutta minua ahdistaa. Mikään ei mahdu päälle ja peilatessani itseäni kauppojen näyteikkunoista ja erinäisistä peileistä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tämän uuden ulkomuotoni vuoksi. Tästä seuraa myös väistämättä ajatus synnytyksen jälkeisestä ajasta: millainen mahani ja olemukseni on vauvan syntymän jälkeen? Voi alkaa itkettää viimeistään siinä vaiheessa. Toivon jonkinlaista aivojen lamaantumista, joka estäisi itseinhon käynnistymisen ainakin muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Sen jälkeen voisi alkaa silleen hiljalleen palautumaan realistisempaan maailmaan ja katselemaan varovasti muuttunutta kroppaansa.

En osaa vieläkään pelätä synnyttämistä tai edes sitä kipua (tietämättömänä on helppo hymyillen odotella vain), tahtoisin vain niin kovasti jo nähdä pikku-Ötökän, että toivon joka ilta nukkumaan mennessäni sen yön olevan viimeinen yö kotona ilman vauvaa. Seuraavana aamuna sitten yhtä ärsyttävän hyvävointisena kuin muinakin aamuina herään ja keksin jotain tekemistä päiväksi, ihan vaan jotta voisin toistaa saman rutiinin aina uudelleen ja uudelleen ilta ja aamu ja päivä. Synny jo!



38+ jotain (ei arpia!)
Ai niin, ja siitäkin huolimatta, että olen välillä avautunut yksin odottamisen huonoistakin puolista, täytyy tunnustaa, että koko tämä odotus ja lapsi ja tuleva perheemme ja kaikki tuntuu vain niin oikealta, näin sen kuuluukin olla. Minusta ei tunnu yhtään siltä, että tästä puuttuisi jotain, että lapsen isän poissaolo vaikuttaisi ainakaan mitenkään negatiivisesti. Korkeintaan sellaisilla käytännön tasoilla mistä olen maininnutkin, että ei ole sitä toista käsiparia sitten auttamassa jne. se vaikutus varmasti tulee tuntumaan, mutta en usko että henkisesti niinkään. Minä (me) emme tarvitse tähän ketään muuta juuri nyt. En ehkä koskaan ole ollut näin varma elämääni liittyneiden päätösten suhteen, mutta tämä odotus, minun odotukseni ja minun tuleva lapseni ovat juuri se mitä olen toivonut. Kaikki on loksahtanut jotenkin kohdalleen, ei ole enää sellaista levotonta kaipuuta minnekään.