sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Mummoista ja kasveista

Mummoni toi tupaantuliaislahjana meille orkidean. Hienosti on kukka selvinnyt jo kuukauden verran, lisää nuppuja ja kukkia vaan puskee jatkuvasti. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys meidän taloudessa. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että noin 90% kasveista kuolee ensimmäisen 2 kuukauden sisällä. Ne, jotka selviävät, kestävätkin sitten ihan mitä tahansa eivätkä kuole koskaan. (Jep, eniten meiltä siis löytyy kaktuksia.)

Tuossa sitten huvikseni kyselin googlelta, että miten sitä orkideaa ihan oikeasti pitäisi hoitaa, jotta ehkä saisin sen jatkossakin pysymään hengissä. Suomen Orkideayhdistys (tsiisus, on niitä kaikenmaailman yhdistyksiä) ohjeistaa näin:

Perhosorkidea tarvitsee hieman enemmän valoa kuin tavallinen viherkasvi, mutta suoraan auringonpaisteeseen sitä ei pidä laittaa. Lyhyestä aamu- tai ilta-auringosta ei ole haittaa. Hyvä valinta on itä- tai länsi-ikkuna, johon tulee runsas hajavalo.

Ehheh, pieleen meni tältä osin. Orkideani on ikkunalla, johon paistaa aurinko jotakuinkin koko päivän siitä asti, kun aurinko aamun vaihtuessa päiväksi siirtyy paistamaan tuohon keittiöön. Noh, minä vähän kyllä arvelinkin ettei kukka kestä paahdetta, joten reippaana tyttönä olen siirrellyt kasvia välillä pois auringosta. Virhe, koska hoito-ohjeen teksti jatkuu näin:

Älä siirtele kasvia turhaan paikasta toiseen, se haittaa kasvin viihtymistä ja hidastaa uuden kukinnan alkamista.

Tosin ei se siirtely turhaa ollut, joten siltä osin toimin melkein oikein. Tässä vaiheessa muuten lopetin hoito-ohjeiden lukemisen, nyt vain toivon parasta ja pidän peukkuja sen puolesta, että minun orkideani sattuisi olemaan sitkeä yksilö. Wish me luck.

ps. Mummostani tuli mieleen yksi juttu. Mummoni kuuluu siihen kastiin, jonka mielestä aina "ne muut" tekevät kaiken pahan. Samalla logiikalla mummoni on vankkumattomasti sitä mieltä, että hänen lapsenlapsensa eivät juokse baareissa, eivät ryyppää, räyhää, käyttäydy asiattomasti tai harrasta esiaviollista seksiä. Tai tee mitään muutakaan, mitä ne MUIDEN lapset ja lapsenlapset harrastavat. Aina ja kaikkialla jaksaa korostaa, että hänen lapsenlapsensa eivät ole sellaisia. Mitenhän mummo on itselleen selittänyt lapseni sikiämisen? Enhän minä siis mitään siveetöntä aktia toisen sukupuolen kanssa ole harrastanut.



tiistai 23. huhtikuuta 2013

sääennustus

"Sateen todennäköisyys klo 06-18: 98%", lupaa Foreca.

Ei varmana sada, koska aion vetää kumpparit jalkaan ja sadetakin niskaan. Se on se maailman kiero huumorintaju, saan hikoilla sadetamineissa auringonpaisteessa sitten loppupäivän.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Oma aktiivisuus ratkaisee?

Joissain asioissa olen sinisilmäinen. Kunnes tajuan, että hommat eivät hoidukaan itsestään kuten luvataan, vaan minun pitää itse olla se aktiivinen osapuoli joka niin sanotusti laittaa liikettä niveliin.

Tein muuttoilmoituksen jo viikkoja ennen muuttoa. Tarkistin sieltä täältä ja tuolta minne kaikkialle osoitteeni automaattisesti päivittyy ja mihin minun itse on se ilmoitettava. Luottavaisin mielin uudessa kodissa odottelin lehtiä, joiden nettisivujen mukaan osoitteenmuutokseni päivittyy heille automaattisesti. Ja pah, kuinkas sitten kävikään. Vasta 1,5kk muuton jälkeen tajusin, että lehtiä ei näy. Pari numeroa ehti tulla postin kääntäminä uuteen osoitteeseen, loput jäivät saamatta. Asiakaspalveluun näpytelty viesti ja siihen saatu vastaus kertoivat, että "uuden osoitteen pitäisi päivittyä meille, ei nyt olekaan päivittynyt, tilaa jälkilähetyksenä puuttuvat lehdet". No minäpä tilaan, mutta pikkusen ketuttaa. Heräsi kyllä pari kysymystä, niinkun esimerkiksi, että miksi siellä lukee osoitteen automaattisesti päivittyvän, jollei se ole ihan varmaa?

Vanhan asunnon takuuvuokran kanssa oli vähän sama juttu. Odottelin ja odottelin, ei kuulu rahoja eikä mitään yhteydenottoa aiheeseen liittyen. Sähköpostiin vastaaminenkin kesti, kunnes vastaus tuli. Se oli tyyliä "hyvä kun otit yhteyttä, oli päässyt unohtumaan, laitetaan tulemaan rahat".  Eikä edes ole kyse yksityisestä vuokranantajasta (jonka voisi helposti olettaa noin vain unohtavan tai "unohtavan" maksaa vuokravakuuden takaisin), vaan ihan isosta ja julkisesta tahosta joka asuntoja vuokraa. Yllättäen tästäkin herää kysymyksiä, kuten että eikö niillä ole mitään systeemiä miten makselevat takuuvuokria takaisin? Että onko kiinni vaan siitä, sattuuko joku muistamaan asian? Luulisi, että noinkin isolla taholla olisi joku rutiini noiden asioiden hoitamiselle.

Voin kiittää onneani ollessani suht täyspäinen ja kykenevä huolehtimaan näistä asioista. Vähän kauhistuttaa, että miten käy niille jotka eivät tajua/osaa/pysty kyselemään heille kuuluvien rahojen yms. perään? Monenko lehdet jäävät saamatta ja takuuvuokran palautus "unohtuu"?

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Suosittelen!

Ah, melkein unohdin kertoa uuden salaisen aseeni puhelinmyyjiä vastaan: poikanen! Tähänastiset kokemukset ennen lasta ovat olleet jokseenkin turhauttavia, ne pirut (puhelinmyyjät) kun eivät lannistu mistään! Kerran hätäpäissäni satuilin yhdelle, kuinka olen lähdössä pitkälle, kuukausia kestävälle reissulle, enkä siksi aio tilata hänen kauppaamaansa lehteä. Nerokas myyjä vain tokaisi, että kyllä ne lehdet siellä odottavat kun tulet kotiin. Totta. En silti tilannut.

Tässä päivä tai pari takaperin soitti taas lehtimyyjä. Poikanen esitti juuri samaan aikaan äänekästä "en saa koskaan tehdä mitään, maailma on paha" oopperaansa lahkeessani roikkuen. Keskeytin myyjän mainospuheen uudistuneesta Hesarista kertomalla, ettei oikein ole aikaa nykyään lukea lehtiä. Myyjä vaikeni ja toivotti pikaisesti hyvät päivänjatkot ja lopetti puhelun, ilmeisesti poikasen esitys oli tarpeeksi vakuuttava.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Vanhemmuudesta


Nyt melkein 9kk:n vanhemmuuden jälkeen voin todeta, että ei minulla kovin hyvää käsitystä vanhemmuudesta ollut ennen omaa lasta. Vauvan hoitaminen ja muu konkreettinen tekeminen oli aikalailla sellaista kuin olin kuvitellutkin, se osa arjesta ei tullut mitenkään yllätyksenä, mutta se psyykkinen puoli, se jatkuva huoli, pelko ja toiveet.

Ensimmäiset päivät ja viikot sitä mietti muistaako se lapsi hengittää ja saako se tarpeeksi maitoa ja miksi sen kakka on tuon väristä. Kun huoli lapsen eloonjäämisestä alkoi helpottaa, alkoi huolestuttaa lapsen kehitys. Miksi se pitää päätä noin? Onkohan se kuuro, kun ei reagoi koviin ääniin? Saikohan se jonkun aivovaurion äskeisestä kaatumisesta, menikö kaikki kehittymässä olleet hampaat pilalle kun kaatui päin pöydän reunaa?

Nämä konkretian tasolle jäävät huolet on helppo karistaa pois mielestä, mutta entäs ne tulevaisuutta ja lapsen pärjäämistä maailmassa koskevat huolet. Apua. En minä tällaista osannut kuvitella. Pelkkä ajatuskin oman lapsen joutumisesta koulukiusaaminen uhriksi tai jonkun vähäpätöisemmänkin syrjimisen tai ikävän kohtelun kohteeksi saa minun sydämeni käpristymään kasaan. Ei ikinä, ette koske minun lapseeni, ei minun lastani saa kukaan satuttaa!

Puhumattakaan siitä valtavasta vastuusta, joka minulla on tuosta poikasesta. Minun pitäisi tietää mikä on parasta ja oikein, en aina tiedä olenko yksin kykenevä siihen. Ihan liian suuri vastuu, silti se on kannettava. Yhtä aikaa luotan omiin kykyihini (ja sormet ristissä toivon parasta jos joskus metsään meneekin), mutta toki sitä isompien päätösten kohdalla tuntee itsensä aika pieneksi. Kornia jotenkin, että vielä ihan pieni hetki sitten sitä nippanappa sai oman pienen elämänsä ja arkensa hoidettua edes melkein kunnialla, nyt pitäisi selvitä toisenkin ihmisen elämän hoitamisesta. Ai että ahdistaako ajoittain, no joo-o. Joskus jossain tekstissä taisin sivuta tätä aihetta liittyen yksinhuoltamisen varjopuoliin, siihen ettei kukaan muu ole jakamassa vastuuta eikä tukemassa päätöksissä, vaan pitää vaan  seisoa tukevasti jalat maassa ja toivoa parasta omien valintojensa suhteen.

Tämä vastuu ja tunne omasta keskeneräisyydestä ja keskinkertaisuudesta saa minusta esiin tiettyjä puolia joista en ole ihan varma, ovatko ne hyviä vai huonoja. Imetysfanatismini sai luonnollisen jatkumon luomuruokafanatismin muodossa. Tunnen ihan hirveää syyllisyyttä, jos joudun ostamaan lapselle valmisruokapurkin joka ei ole luomua. Pelkkä valmisruoka jo aiheuttaa vuorokauden morkkiksen, vaikka olisi sitä luomuakin. Naurettavaa, ihan kuin lapsi menisi pilalle, jos se saa muuta kuin äitinsä valmistamaa luomumössöä. Ei se mene, mutta minä vanhempana tunnen syyllisyyttä, tämänkin asian olisi voinut tehdä vielä hieman paremmin. Sitäpaitsi, tämä fanaattisuuteni on huvittavaa myös siksi, etten kuitenkaan kaikessa pyri yhtä ehdottomiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kestovaippailusta luovuin parin kuukauden satunnaisten testien jälkeen, liian vaivalloista lapsella joka, noh, käyttää vaippoja sangen tehokkaasti ja monta päivässä. Olin siis liian mukavuudenhaluinen ja luovuin siitä ihan ilman tunnontuskia. Sitten kieriskelen itsesyytöksissäni jonkun hemmetin ruokapurkin takia, ei jeesus mitä touhua.



lauantai 6. huhtikuuta 2013

Uusi koti, uudet naapurit

Ensivaikutelma uuden kotimme naapureista (lasken naapureihin tässä tapauksessa kaikki ison kerrostalon asukkaat, naapureita me kaikki tavallaan ollaan) oli positiivinen. Täällä on näköjään tapana tervehtiä kaikkia rappukäytävässä, myös meitä uusiakin naapureita ja vieläpä ihan kuuluvasti ja iloisesti. Hämmästyttävää! Juro suomalainen kansa osaa yllättää. Täällä jopa enemmistö taitaa suomalaissyntyisiä olla, ainakin jos nimitaulun (vai mikä sen nimi on, se missä lukee kuka asuu missäkin asunnossa) tietoihin on uskominen. Eli ei voi kulttuurieroihinkaan vedota.

Kummajaisia mahtuu aina joukkoon. En tiedä onko kyse tuosta seinän takana asuvasta vai alakerran naapurista, mutta tasaisin väliajoin sieltä kuuluu kovaääninen "PERKELE, JUMALAUTA!" tai muuta vastaavaa. Ei siis usein, noin joka toinen päivä vain, mutta säännöllisesti kuitenkin. Se mikä tässä hämmästyttää, on se ettei sieltä muuten kuulu mitään. Hiljaista hiljaista hiljaista vain, sitten yhtäkkiä napsahtaa ja JUMALAUTA, niin kovaa kun keuhkoista lähtee. En koe häiritsevänä, lähinnä huvittavaa. Vaikka ymmärränhän minä, joskus vain palaa kiinni ja tekee mieli huutaa.

On muuten ihan puppua, että huutaminen ei auta. Se auttaa ihan kympillä, aina pitäisi saada huutaa jos tuntuu siltä. Minulla ei ole pokkaa karjua kerrostalossa (sitäpaitsi lapsi saisi slaagin jos alkaisin vaikka keskellä yötä väsymysahdistusvitutus-kohtauksen seurauksena huutaa suoraa huutoa) ja joskus olen haaveillutkin seisovani keskellä korpea jossa voisi purkaa huutamalla kaikki patoumat. Huuto on voimakasta, se on täyttä energiaa. Jos kropassa on liikaa patoutunutta energiaa, se pitää purkaa. Tai niinkuin synnytyksessä, kun se kipu vie järjen ja jäljelle jää vain alkukantainen tarve karjua. Karjuinkin ihan kiitettävästi, vaikka tukihenkilönä toiminut opiskelukaverini yritti väittää (hän siis valmis kätilö tätänykyä, joten tietääkin asioista kai jotain), että huutaminen ei auta. Varmana auttoi, se järjetön huuto ja karjuminen piti minut järjissäni ja keskittäessäni sen kivun aiheuttaman negatiivisen energian tulvan siihen huutamiseen, tuntui se helpottavan kipuakin. Sori vain viereisten huoneiden synnyttäjät, toivottavasti ette saaneet traumoja pitämästäni metelistä. Vaikka osasivat ne toisetkin mölistä, ehkä ne ymmärsivät minua.

ps. Säälittää vähän kissani, poikanen on nyt liikkeelle lähdettyään tauotta kissaraukan kimpussa. Kulkevat peräkanaa täällä, kissa stressaantuneen (vittuuntuneen) oloisena etunenässä etsien pakopaikkaa ja poikanen perässä kontaten, hihkuen riemusta, koska kissa on hänen mielestään siisteintä koko maailmassa. Luulin, että tämä olisi joku lyhytkestoinen VAIHE ja mielenkiinto lopahtaisi. Mitä vielä, vauhti vaan kiihtyy ja kissa saa juosta päivä päivältä lujempaa. Kyllä minä siis kiellän käsiksi käymästä, mutta en minä liikkumasta voi kieltää.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Todistusaineistoa tulevia vuosia varten

Jokavuotinen piina on taas takana. Kyseessä on rairuohon kasvatus. Tämänvuotinen tulos oli pakko dokumentoida ihan kuvaksi asti, koska tällä kertaa se jopa onnistui. Yleisimpiä rairuohon kanssa tulleita ongelmia edellisinä vuosina ovat olleet:

-ruoho ei kasva ollenkaan
-ruoho kasvaa liian harvaksi
-ruoho on kylvetty liian myöhään eikä ehdi pääsiäiseksi (yleisin ongelma)
-ruoho on kylvetty liian aikaisin ja pääsiäisenä se jo tekee kuolemaa
-kissa on hoitanut ruohoa
-kissa on pissannut (!) ruohoon
-joku (...) on unohtanut kastella ruohoa
-joku on kastellut ruohoa liikaa

Jopa yhtä paljon ja hyvin kasvanutta ruohoa joka purkissa, ei paha!