perjantai 17. lokakuuta 2014

Tapaaminen ja tirkistelyä

Tapasin eilen ihmisen, jota en ole nähnyt lähes 3 vuoteen. Vilaukselta kyllä, mutta ei ole ollut mahdollisuutta edes vaihtaa kuulumisia. Tämän kohtaamisen (joka hieman venyi) jälkeen kotiin palatessani hymyilytti. Aamullakin vielä hymyilytti. Tuntuu, kuin olisin taas löytänyt osan siitä entisestä minästäni jota olen tiedostamattani kaivannut jo pitkään. Meidän kieroutunut ja erikoinen suhteemme oli juuri niin kieroutunut edelleen, mutta niin sen kuuluukin olla. Tajusin rakastavani sitä juuri sellaisena. Teki mieli rutistaa tyyppi halaukseen ja pussata poskelle ihan vain siksi, että se ihminen oli juuri niin ärsyttävän omanlaisensa kuin aina ennenkin. Nauratti, kun tarkkailin häntä silloin kun hän ei huomannut. Siinä se nyt oli, se sama ihminen jonka takia olen repinut hiuksia päästäni, jota olen loukannutkin joskus todella paljon, joka käytöksellään joskus on tehnyt hyvinkin selväksi ettei muka ole riippuvainen kenestäkään tai minusta ainakaan, joka kuitenkin nyt omalla eleettömällä tavallaan osoitti, että olen yhä tärkeä, mutta ei ikimaailmassa voisi sitä minulle myöntää. Siellä pienen baarin alakerrassa kahdestaan istuessa tuntui, kuin olisin taas palannut kotiin. En viittaa kodilla kyseiseen paikkaan, vaikka sielläkin on tullut lukuisia iltoja vietettyä, vaan siihen tunteeseen ja tunnelmaan.
 
Minun maailmani ei ollutkaan kadonnut, se on koko ajan ollut olemassa, minä itse olen vain yrittänyt sulkea sen pois mielestäni. Yli kaksi vuotta minun maailmani on rajoittunut jopa ajatusten tasolla lähinnä kotiin ja perheeseen, ihan kuin olisin jotenkin pettänyt sitä todellisuutta ajattelemalla kodin ulkopuolisia asioita.

ps. Sain eilen lahjoituksena tuntemattomalta ihmiseltä mp3-soittimen. Mikään sattuma tosin ei ollut kyseessä, vaan eräällä facebookin palstalla kyselin josko jollain olisi ylimääräisenä, sillä omani sanoi sopimuksensa irti. Tämä tosin ei ole oleellistä, oleellista oli saamani soittimen sisältämä musiikki. Kummallista, miten tuntui lähes tirkistelyltä käydä läpi niitä biisilistoja.  Edellinen omistaja ei siis ollut tyhjentänyt muistia.  Mietin ihan tosissani hetken aikaa, että pitäisikö poistaa ne, että onko toisen henkilökohtaisten soittolistojen kuunteleminen jo melkein loukkaus toisen yksityisyyttä vastaan.

En poistanut niitä, aloin kuunnella niitä. En voi olla pohtimatta, miksi juuri joku tietty biisi on valittu sinne. Kokoinaiset levyt ovat helpommin ymmärrettäviä, ehkä juuri se artisti on sen ihmisen suosikkeja. Mutta yksittäisille biiseille on yleensä aina tarkemmat syyt. Tosin voihan se syy olla vain se, että kyseinen biisi sattuu olemaan hyvä, mutta omilta soittolistoilta ja soittimista on aina löytynyt paljon yksittäisiä biisejä, jotka tavalla tai toisella ovat minulle tärkeitä muistoja ja melkein kuin pala menneisyyttäni. Nyt minä sitten kuuntelen jonkun toisen menneisyyttä, tietämättä edes mitä ne kappaleet sille toiselle ovat merkinneet ja miksi. On se vähän tirkistelyä.
 


 

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Asioita joista pidän


·         Hetken aikaa laukussa matkanneet eväsleivät. Tiedän, että monen mielestä hieman löllöksi muuttunut juusto ja mahdollisesti kasvisten nesteistä vettynyt leipä on kauhistus, mutta minä jostain kummasta syystä olen hyvin tykästynyt tuohon leivän kokemaan muutokseen

·         Ruisleipä valkohomejuuston ja vadelmahillon kera (kun kerran nyt leivästä aloin puhua, niin jatketaan samalla linjalla). Keksin tämän yhdistelmän kerran humala/laskuhumala/krapula – tilassa eräällä pitkällä ja sekavalla mökkireissulla. Aamun valjetessa oli nälkä ja väsy, jääkaapissa oli mitä erinäisimpiä aineksia muttei oikein mitään yhdistelykelpoista. Niinpä valitsin nämä ainekset ihan vaan mieltymysteni perusteella ja edelleen se toimii. Toimii myös pelkästään juuston ja hillon kera, leipä ei välttämätön.

·         Sytytetyn/sammutetun tulitikun tuoksu

·         Bensan tuoksu. Aah, muistan lapsuudesta, kun isän kyydissä aina huoltoasemalla tankatessa oli pakko saada veivata ikkuna auki ja vetää keuhkoihin tuota huumaavaa tuoksua. Tämä on ehkä ainut syy, miksi kaipaan yksityisautoilua. Kuka ottaisi minut mukaansa tankkausreissulle?

·         Pyykkien pesu käsin. Terapeuttista. Omaan kotiin muutettuani pesin pitkään kaikki pyykit (lakanoita ym. lukuun ottamatta) käsin. Yhden ihmisen taloudessa ei myöskään työmäärä ollut valtaisa. Nykyään pesen käsin tietyt vaatteet joita en viitsi heittää koneeseen ja satunnaisesti sellaisia, jotka haluan takaisin käyttöön pian enkä halua pestä vajaita koneellisia.

·         Kakku-/muffinssi-/leivos-/melkeinmikätahansamakea taikina. Voisin tehdä taikinan ihan vain taikinan itsensä takia, koskaan lykkäämättä tuotosta uuniin. Se olisi kuitenkin vähän outoa ja kokisin morkkista (kuka aikuinen muka söisi kulhollisen taikinaa?), joten tyydyn aina leipoessa säästämään pienen osan taikinasta herkutteluun. Myös kissani arvostaa tätä, kuten myös lapseni. Selkeästi olemme samaa perhettä, kun taikinakulhon ympärille muodostuu ruuhkaa jo heti leipomisen alkumetreillä.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Minä en osaa

En osaa sukeltaa. Nenäni ei pidä vettä. Teknisesti kaikki menee muuten hyvin, mutta sillä samalla sekunnilla, kun kasvot uppoavat pinnan alle, tunkeutuu vesi kirvelevänä nenäni sisään. Ei auta ilman ulos puhaltamiset ja muut poppaskonstit, vesi pääsee aina sisään ja saa aikaan "äkkiä pinnalle" -reaktion.
 
Tämä taitamattomuus on ehkä maailman pienin puute, mutta ärsyttävä sellainen. Käyn uimassa keskimäärin kerran vuodessa, joten asia ei senkään puolesta ole kovin akuutti, mutta minä haluaisin osata tuon taidon. On noloa napata nenästä kiinni pinnan alle painuessa, vaikka tuskin ketään muuta tämä asia kiinnostaa sen vertaa, että sitä edes huomioisi. Joskus cooliuden puuskassa sukellan ilman pelastavaa, nenää puristavaa kättä, ja joka kerta se on yhtä kamalaa. Coolin sukelluksen jälkitila on kaikkea muuta kuin cool räpiköinti äkkiä takaisin pinnalle.
 
Minä en myöskään osaa lopettaa murehtimista lapsen puheesta. Parin kuukauden saldo uusien sanojen suhteen taitaa olla yksi, "kava" eli kala. Yhteensä sanoja on edelleen alle 10, niistä suurin osa yksittäisiä äännähdyksiä/tavuja jotka vain minä ymmärrän. 
 
Välillä erehdyn maalailemaan mieleeni kauhuskenaarioita tulevaisuudesta. Jos se ei puhu puolen vuoden päästä, vuoden päästä, kahden vuoden päästä. Nyt jo ihan vähän itkettää, kun lapsi  minut näkyvistään kadottaessaan itkuun purskahtamaisillaan viittoo "äiti" yhä uudelleen ja uudelleen.  Kukaan ympärillä ei ymmärrä lastani, kukaan ei tiedä mitä hän viittomallaan viestittää. Eikä lapsi taida vielä ymmärtää, että viittomat ovat perheemme ylkopuolisille ihmisille täyttä hepreaa, eivät he tavoita mitään lapseni viestistä. Toki jokainen aikuinen jossain vaiheessa tajuaisi, että äitiään pieni lapsi etsii, mutta lapsen oma kieli ei heitä silti tavoita. Se on pelottavaa. Minä haluaisin kuulla lapsen joskus sanovan äiti. Vastaavan sanoilla puheeseeni. Ja olisi levollisempi olo, jos tietäisi lapsen kykenevän kommunikoimaan muidenkin kuin perheenjäsenten kanssa.
 
Joskus en murehdi pätkääkään, olen vain ylpeä lapsesta joka osaa niin hienosti muuten ilmaista itseään, vaikka juuri viittoen.  Sitten varsinkin muita samanikäisiä tavatessa se iskee päin kasvoja, noin paljon pitäisi osata. Let's face it, lapseni puhe on viivästynyt. Se ei kehity normaalia tahtia. Tarinat naapurin lapsista, jotka yhtäkkiä 4-vuotiaana alkoivat puhua eivät auta. 
 
Viittoma sanalle maito. Lähde papunet
 
 
 Mielenkiintoisia ovat myös läheisten reaktiot. Äitini on alkanut kieltää ongelman. Alunperin hän oli pitkään huolissaan ja kyseli "miksei se puhu", nyt jos yritän selittää  puhumattomuuden vaikuttavan mm. raivokohtauksiin ja levottomuuteen, hän saattaa tylysti todeta, että "osaahan se viittomalla pyytää maitoa". Sitäkö ihminen vain tarvitsee, maitoa? Mikään muu tarve tässä maailmassa ei aiheuta turhautumista, jollei sitä osaa ilmaista? Mummoni taas kuuluu "rahalla saa ja hevosella pääsee" -koulukuntaan. Puheterapian paperit nähdessään totesi, että hän maksaa käynnin jossain yksityisellä ammattilaisella, ei tarvitse mihinkään terapiaan jonottaa. Tuskin asia rahallakaan ratkeaa, ikävä kyllä.
 
 
 
 
 
 

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Päätös pitää

Yhtäkään uutena ostettua vaatekappaletta, asustetta tai mitään niihin verrattavaa ei ole kuukauteen kulkeutunut sisään ovestamme. Ei kuulosta pahalta, mutta yllättäen olikin verrattain vaikeaa löytää akuuttiin tarpeeseen juuri oikeankokoista, hyväkuntoista ja kohtuuhintaistakin vaatetta lapselle käytettynä. Omia tarpeita ei ole ilmennyt, tuskin ilmeneekään. Eli täten voin todeta, että vuoden haasteesta on nyt 1/12 suoritettu. Ei paha.

Tämä hörhöilyni kuluttamisen vähentämisen ja kaiken turhan karsimisen suhteen on liukunut uusiin ulottuvuuksiin myös kosmetiikan ja vastaavien tuotteiden osalta. Paljastus: en ole kahteen kuukauteen käyttänyt deodoranttia. Lopputulos: ei mitään muutosta entiseen.

Tunnen oloni lähes huijatuksi. Ei kukaan koskaan ole sanonut, että ei sitä deodoranttia kaikki ehkä tarvitsekaan. Minähän olen aina tiennyt etten sitä varsinaisesti tarvitse, silti yrittänyt suht säännöllisesti käyttää sitä, koska niin kuuluu tehdä. Vuosikausia olen kuitenkin varmaan 30% ajasta kulkenut ilman tätä tököttiä kainaloissani, koska sen laittamisen muistaminen on ollut vaikeaa (kun ei eroa käytön ja käyttämättömyyden välillä ei huomaa, motivaatio sen muistamiseen on aika pieni). Eräänä päivänä koin herätyksen ja lopetin käytön kokonaan.
-Minä en edelleenkään haise
-En hikoile yhtään enempää
-Mitään muitakaan eroja en ole huomannut. Paitsi ettei senttiäkään rahaa tarvitse laittaa tuohon tuotteeseen.
Kun hygienia on kunnossa, minun tapauksessani pelkkä vesipesu riittää, ei hajuhaittoja synny. Ja tiedän, että joillekin hikoilu ja sen haju on oikeasti ongelma, joten kaikki eivät tähän pystyisi. Siksipä pyydänkin heitä, joille hikoilu ei ole koskaan muodostunut ongelmaksi kokeilemaan mitä tapahtuu, jos deodoranttia ei käytäkään. Saatatte yllättyä.