lauantai 29. joulukuuta 2012

Lapsuusmuistoja

Nollavaimo haastoi blogissaan lukijansa kertomaan omia lapsuusmuistojaan. Näinpä aion nyt siis tehdä. Jotakuinkin kaikki siis ovat ajalta jolloin oma kykyni painaa mieleen pitkiä tapahtumaketjuja ei ollut vielä kehittynyt, joten oikeastaan nämä ovat äitini kertomuksiin perustuvia oletuksiani siitä, mitä pienempänä olen touhunnut.

Ensimmäisen tarinan ajankohdasta en ole varma, alle kouluikäinen kuitenkin olen ollut. Oltiin veljeni (kaksoisveli) kanssa naapurissa leikkimässä, kun tämän perheen äiti tulee tarjoamaan pullaa. Minä otan iloisena omani vastaan ja ilmoitan, että veli on allerginen pullalle eikä voi syödä sitä. Naapurin rouva luulee, että veljeni oikeasti on allerginen vehnälle/maidolle/kananmunalle tms. eikä uskalla pullaa antaa. Tosiasiassa veljelläni ei tähän päivään mennessä ole minkäänlaista ruoka-aineallergiaa koskaan todettu, eli ihan höpönlöpöjä selittelin. Motiiveista en tiedä, liekö kuvittelin itse saavani tuplasti pullia jos toinen ei syö yhtään? Tämä pieni lipsahdukseni paljastui, kun naapuri oli sitten illemmalla soittanut äidilleni ja kysellyt miksei veli saa syödä pullaa. Pitikin juoruilla tuostakin asiasta.

Tästä tuli mieleeni noin ziljoona muuta "näin kaltoinkohtelin veljeäni" tarinaa. Taaperoiässä, juuri ja juuri kävelemään oppineina olin aina laittanut veljeni työntämään minua taaperokärryssä. Tästä on lukuisia kuvatodisteita, veli työntelee  hymyilevää siskoaan pitkin pihoja. En muista tästäkään itse mitään, mutta väittäisin veljeni edes jollain tasolla siitä nauttineen, kun kerran toistuvasti suostui. En kai niin pienenä ole osannut kauheasti mitään uhkailu-/lahjontakeinoja? Tosin ollessamme noin 5-vuotiaita olin lyönyt veljeä nyrkillä naamaa, seurauksena hillitön nenäverenvuoto. Veli uskalsi vasta monen päivän kuluttua kertoa, että minä löin. Olin uhkaillut niin paljon, ettei raukka uskaltanut aiemmin kannella minusta. Aina myös huijasin ja petkutin veljeä minkä kerkesin, toinen oli niin kiltti, että oli ihan pakko ottaa siitä ilo irti.

Ihan hirveä sisko olen ollut. Varmaan jäi veljelle traumat ja siksi päätyi vartijan/portsarin hommiin ja siellä nyt pääsee paikkailemaan kolhiintunutta itsetuntoaan isottelemalla muille.

ps. Voin joskus koettaa keksiä jotain kivojakin lapsuustarinoita, nämä olivat oikeastaan aika kamalia.

torstai 27. joulukuuta 2012

Siitä ruokahifistelystä


Jurppii siis nykyinen ruokameininki jota lehdet ja netti ja blogit ja koko maailma on pullollaan. Eksoottista sitä, superia tätä ja helvetin kallista tota. Mitä erikoisempaa ja oudompaa, sitä parempaa. Diettejä toinen toisensa perään ja uusia ideologioita joiden mukaan syödä löytyy ihan loputtomiin.

Missä perinteet ja perusraaka-aineet, oikea taito ja kunnon ruoka? Minusta ei vaadi mitään taitoa ostaa raaka-aine x ja heittää se salaatin/pastan/keiton sekaan ja olla tekevinään jotain maailmaa mullistavia ruokaelämyksiä. Sanonpa vaan, että taitoa vaatii tehdä parempaa kaalilaatikkoa kuin mummoni tai maukkaampaa pannaria kuin minä. Haastakoon ken uskaltaa.

Mutta iskeppä tuollaisen ruokahifistelijän kouraan peruna ja se raukka ei edes tiedä miten se keitetään. Pyydä tekemään lettutaikina ja ohjeet pitää etsiä googlesta. Eikä mielenkään juolahda, että perunamuusi on helpompi tehdä, jos kuorii perunat ENNEN niiden keittämistä. Voi jumankauta, hävettää ihan tämä nykyinen meininki mitä ympärillä näkee. Nuo ei edes olleet keksittyjä esimerkkejä, todistetusti lähipiirini on täynnä uusavuttomia ruuanlaittajia jotka ruokahifistelyn puolella kuitenkin loistavat tai ainakin ovat loistavinaan.

En minä uusia ja eksoottisempia raaka-aineita sinällään halua mollata, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Lähdetään rakentelemaan käsittämättömiä luomuksia, vaikka ne yksinkertaisimmatkin ruuanlaiton perusteet on opettelematta, se minua jurppii. Ja se, ettei perinteitä ja varsinkaan suomalaista ruokakulttuuria arvosteta tarpeeksi. Perunaa perkele! Lanttua ja kaalilaatikkoa!

Jos kateus iskee Välimeren ruokakulttuuria miettiessä, niin on ihan hyvä palauttaa mieleen missä oloissa tätä kotoista ruokakulttuuria on täällä rakennettu. Ei ole parvekkeella viheriöinyt viiniköynnös ja terassilla tervehtinyt punaposkiset tomaatit meidän esi-isiä. On vähän erilaiset siis lähtökohdatkin olleet, kannattaa pitää mielessä.

Aihetta sivuten, minua hävettää myös sukupolveni uusavuttomuus monella muullakin osa-alueella. Olen kai elänyt niin tylsän tavallisessa kodissa jossa asiat on tehty siten kuin ne jo vuosikymmeniä on tehty (hyväksi havaitut ja toimivaksi todistetut keinot) ja lapset on pienestä pitäen pakotettu osallistumaan kaikkeen kodinhoitoon yms. liittyvään toimintaan.Voisin avautua loputtomiin siivoukseen ja muuhun kodinhoitoon liittyvistä asioista, siitä miten ne pitäisi tehdä ja miksi. Miten on mahdollista, että yli 20-vuotias naisihminen ei tiedä mihin huuhteluainetta käytetään, millä aineella saa ikkunat puhtaaksi tai epämiellyttävän hajun pois pesukoneesta? Kyllä minusta hyvän vaimon joku sais, ainakin osaisin kodin hoitaa paremmin kuin moni muu. Vaikka en minä edelleenkään naimisiin ole aikonut mennä, mutta silti.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Ei tullutkaan luvattuja postauksia

Tulikin flunssa. Palaan tänne kunhan olen varma henkiinjäämisestäni.

EDIT: Ei tullut postauksia vieläkään, tuli kurkunpääntulehdus. Poikaselle. Oirekuvauksessa puhutaan kumeasta yskästä ja vaikeasta uloshengityksestä joka kuulostaa merileijonan ääntelyltä. Indeed, paremmin ei voisi kuvata, lapseni kuulostaa merileijonan ja hylkeen risteytykseltä yrittäessään raukka hengittää. God jul vaan kaikille ja silleen.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Tämmöisestä minä revin riemuni

Tänään telkkarissa haastateltiin hauskaa pariskuntaa. Toinen oli mallia hujoppi ja toinen lähinnä kitukasvuisen tasolla. Kameramiehellä riitti töitä, kun nämä vuorotellen kertoivat mielipiteitään (kahvin hinnasta, jos jotakuta se kiinnostaa) ja kuva hyppi ylös ja alas ja ylös ja alas. Rasittavaa seurattavaa tosin, mutta huvitti kameramiehen ratkaisu. Pisti pohtimaan, olisiko voinut kuvata sen verran kauempaa, että olisi molemmat saanut samaan aikaan kuvaan? Mene ja tiedä, mutta kyllä oli liksansa se kameramies ansainnut tuon haastattelun jälkeen.

ps. Miksi kukaan haluaa seurustella ihmisen kanssa, joka on tuplasti itseä pidempi tai puolet lyhyempi? Miten ne ihmiset pussaavat? Rakkaus on sokea, kyllä kyllä, mutta joku roti tässäkin asiassa. Luulen asioiden sujuvan näppärämmin, kun valitsee oman kokoisensa puolison parikseen.

Nyt aivoni ovat liian solmussa tämän syvällisempiin pohdintoihin, mutta jossain välissä myöhemmin tulossa asiaa aiheesta "helvetin ärsyttävä ruokahifistely romahduttaa ruuanlaiton perustaidot" sekä ehkä myös aiheesta "mitä asioita ei kannata tehdä/ajatella väsyneenä itsesäälin pauloissa". Nyt naaman pesulle ja pojan viereen peiton alle, öitä kaikille tasapuolisesti.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kirje joulupukille

Rakas joulupukki

Koska viimejouluinen toivelistani nähtävästi eksyi matkalla, on minulla tänä jouluna samat toiveet kuin viime vuonnakin. Näet ne täältä. Jos jotain kysyttävää ilmenee, pyydän ottamaan yhteyttä allekirjoittaneeseen.

ps. Pehmiskone ei ole pakollinen, voisi tuhota viimeisetkin yritykseni syödä järkevästi.
pps. Se nopeuspeli mikälieonkaannimeltään on pakollinen.

...

Oikeasti ainut lahja mitä pyysin oli vauvapulkka poikaselle. Isäni vaan on ilmeisesti taas aloittanut juomisen eli lahjaa ei ole tulossa, pitää hankkia se itse. Vaikka kuinka koetan ajatella, että muihin ihmisiin ja heidän apuunsa pitää yrittää luottaa, niin todellisuus iskee aina avokämmenellä naamaan ja ilkkuu, että katsopas miten taas kävi. Jollet itse tee niin mitään et saa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Nälkä, mikä ihana tekosyy

 
Kun on nälkä niin on syötävä. Kun ulkona tulee lunta ja pakkanen puree varpaat tunnottomiksi, vaatii sopivan imetyspaikan löytäminen joskus hieman mielikuvitusta. Tässä kuvavihje tämänpäiväisestä ruokapaikasta:


Komeat oli puitteet poikasen päivälliselle tänään. Kirkko siis ruokapaikkana. Se oli ainut lähelle sattunut, lämmin ja auki oleva tila johon ilmaiseksi saatoin lampsia sisään. Pohdin jopa mahdollisuutta, että eivät katso ideaani hyvällä, mutta tämän jälkeen näin mielessäni otsikot "Kirkko kielsi imetyksen - pieni vauva ja äiti heitettiin ulos pakkaseen" ja totesin, ettei niillä ole pokkaa kieltääkään minua. Eikä kukaan tullut meille mitään sanomaan.

torstai 6. joulukuuta 2012

Hajanaisten ajatusten päivä

Pöly ei katoa, se vain siirtyy paikasta toiseen. Kissankarvojen kanssa on sama homma.

 Pakastimessa on piparitaikinaa, mutta tällä menolla ei ole enää yhtään siinä vaiheessa, kun leipominen pitäisi aloittaa.

Poden kamalaa ahdistusta kaiken katoavaisuudesta näin ihmisen näkökulmasta ajateltuna. Hirvittävän itsekäs ja suppea näkökulmakin vielä.

Sitten olis pari tyyppiä joita tekis mieli läimiä ympäri korvia, osa saattais pärjätä pelkällä ravistelulla.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Mihin minä tarvitsen toista ihmistä?

Lupaamani selvitys aiheesta "tilanteet, joissa kaipaisin/tarvitsisin sen toisen ihmisen elämäämme".

Se mainitsemani juttukaveri on varmaan useimmin ilmenevä tarve. Poikaselle toki juttelen lähes tauotta, kissallekin siinä sivussa ja varsinkin silloin kun poikanen nukkuu, mutta kovin syvälliselle tasolle noissa keskusteluissa ei koskaan päädytä. Tahtoisin rupatella niitä näitä, puhua ajankohtaisista asioista, välillä ehkä väitelläkin, kertoa päivän tapahtumista, heittää huonoa läppää tai oikein kunnolla keskustella. Kaikkea tätä kaipaan. Kaipaan toisen ihmisen näkemyksiä, vastakaikuja omille sanomisilleni ja ajatuksilleni. Kissa ja poikanen juttukavereina eivät tässä kohtaa oikein toimi, toista ei kiinnosta (kissa) ja toinen ei vielä ymmärrä vaikka kiinnostaisikin (poikanen). Ilman mahdollisuutta jutteluun tunnen itseni jotenkin vaillinaiseksi, asunto on niin hiljainen varsinkin iltaisin kun lapsi nukkuu. Silloin huomaa aina olevansa hyvin yksin.

Toinen konkreettinen asia johon toista ihmistä kaipaan on kaikki sellaiset tilanteet, joissa kaksi kättä ei vain tunnu riittävän. Kun pitää siirtää lipasto varastoon, lipasto jota hädintuskin saan edes liikuteltua yksin, ja joka pitäisi siirtää tiettynä päivänä ennen kuin  kello tulee liikaa ettei voi rappukäytävässä enää kolistella. Kun ähkin ja puhkin ja koetan saada lipastoa kohti hissiä, sisään hissiin, hissistä ulos, kohti varaston ovea, kynnyksen yli jne. on pakko roudata mukana myös lapsi jota en voi jättää kahdestaan asuntoon kissan kanssa, varsinkaan kun lapsi ei vahingossakaan nuku tuolloin. Siinä sitten keinuttelen turvakaukaloa ja yritän hivuttaa lipastoa eteenpäin yhtä aikaa, kyllä on naapureilla taas ollut katseltavaa (apuaan ei tietenkään voinut se miekkonen tarjota, joka ähinääni pitkään tuijotteli hissiä odottaessaan, minä kyllä muistan tämän!). Tai kun pitäisi hakea jokin isompi tavara jostain, ja mietin miten saan kädet riittämään vaunujen työntämiseen ja vaikeasti kannettavan (suuren) tavaran yhtäaikaiseen kuljettamiseen. Tai kun lapsi on kipeä ja itkee eikä rauhoitu ja minun on pakko mennä vessaan. Eihän se lapsi huutoon kuole jos lasken siksi aikaa lattialle/sängylle, mutta siinä tilanteessa olisi mukavampaa antaa se toiseen turvalliseen syliin eikä sinne lattialle.

Merkittävimmin toisen ihmisen puute kuitenkin loppupeleissä tuntuu tunnepuolella. Kukaan ei jaa tätä arkea ja näitä hetkiä minun kanssani. Ei iloa eikä murhetta, eikä tätä valtavaa vastuuta. Kukaan ei kysy miten päivä on mennyt, miten voin ja mitä minulle kuuluu. Sen tajusin hyvinkin vahvasti viimeistään sillä sekunnilla, kun astuin lapsen kanssa ensimmäistä kertaa kynnyksen yli asuntooni ja suljin oven. Olin onnellinen, minulla oli lapsi, ensimmäinen hetki lapsen kanssa kotona. Muistan, kun laskin kaukalon huoneen keskelle ja katselin nukkuvaa lasta. Olisin halunnut kertoa jollekin miten kauniilta lapsi näytti ja miten onnellinen olin, muttei ollut ketään kuuntelemassa. Minä vain, ja se maailman kaunein lapsi, meidän kodissamme. Nuo onnentunteet tuntuvat hetkittäin jopa vaikeammilta yksin käsiteltäviksi kuin huoli tai murheet. Niissäkin on tekemistä, mutta silloin pitää vain pysyä vahvana. Kyllä joskus toivoisi, että voisi olla hetken edes heikko, ei tarvitsisi aina tietää ja osata, olla niin järkähtämättömän luja ja vahva. Kun lapsi itkee hysteerisenä kipua tai mitä lie, ei rauhoitu,  ja tekisi mieli itkeä itsekin, niin minä en voi. En vaan voi antautua sille tunteelle, koska minä olen se ainut tuki ja turva sille lapselle. Olen myös ainut tuki ja turva itselleni siinä tilanteessa, eikä ole ketään lohduttamassa jos minä romahdan. Heijaan siis huutavaa lasta sylissäni ja nielen ne kaikki epätoivon ja epävarmuuden tunteet kerta toisensa perään. Ei ole varaa niihin, lapsen täytyy voida luottaa siihen, että minä edes pystyn ja jaksan. Jos voisi edes ääneen sanoa toiselle ihmiselle silloin, että nyt minä en osaa enkä tiedä enkä kohta enää jaksa, niin se auttaisi.

Kaikki lasta koskevat päätökset kuuluvat myös tuohon edelliseen. Neuvoja satelee sieltä ja täältä, mutta minä olen ainut joka kantaa vastuun päätöksistä. Helppo on muiden huudella neuvojaan, kun viimekädessä minä kannan vastuun jokaisesta pienimmästäkin päätöksestä yksin, ilman tasavertaista keskustelukumppania, jolla olisi myöskin kaikki pelissä päätöksiä tehdessään. Kai sitä osaa valita oikein, mutta se taakka on raskas ajoittain.

Tällä kaikella on myös kääntöpuolensa. Se, että voin valehtelematta sanoa tehneeni kaiken yksin ja ottaa kunnian kaikesta itselleni. Minä kannoin sisälläni ja synnytin, pesin puin pussasin kylvetin, minä tuuditin uneen ja kestin itkut. Voin olla yksinoikeudella ylpeä lapsestani, maailman ihanimmasta lapsesta josta minä pidän huolen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että en minä niinkään miestä tai parisuhdetta kaipaa, mutta minä kaipaan toista ihmistä.




keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Neuvolalalallaaaa ja imetysasiaa

En nyt avaudu siitä, miten vaikeaa ylipäätään oli päästä sinne 4kk lääkärintarkastukseen (ei minun vaan neuvolan takia), vaan keskityn vain kertomaan teille numeeriset faktat tuosta käynnistä.

Poikasen mitat:
  • pituus 68,3cm
  • paino7,9kg
  • pään ymp. 45cm
Ihan muhkean kokoinen mies. Näin ei siis lukenut lääkärin kirjoittamassa sepustuksessa, siinä oli vain jotain kehuja hienosta kasvusta ja jäntevyydestä, muhkeus oli ihan oma kommenttini. Näköjään tissini toimivat edelleen eikä näinollen ole syytä järkyttää lasta uusilla makuelämyksillä vielä hetkeen. Olen myös löytänyt itsestäni pienen imetysfanaatikon, pakko tunnustaa. Mutta ennen kuin joku ennättää kommentoimaan, että helppohan mun on kun kaikki sujuu, niin tiedän sen kyllä. Helppo on hehkuttaa imetyksen vaivattomuutta, kun ei ole ongelmia sen kanssa. Minä koen imetyksen näin: Ruoka on aina mukana, ei tiskiä, ei lämmitystä, ei hukkaan meneviä jämiä. Koskaan ei tarvitse miettiä miten paljon ruokaa tarvitsee mukaan, minä kun en tissejä voi jättää kotiin vaikka tahtoisinkin. Tissit eivät myöskään vie ylimääräistä tilaa laukussa, eikä niitä tosiaan tarvitse erikseen tiskata. Ja ruokakin valmistuu niissä itsekseen, voin vaikka nukkua ja safkaa vaan pukkaa varastoihin koko ajan lisää. Siistiä eikö häh!

Niin ja asiaa yksinhuoltajuudesta luvassa. Vaikka kuinka paasaan, etten minä mitään miestä/puolisoa/toista ihmistä tarvitse tässä arjessa, niin keksin kyllä muutamiakin hetkiä joissa se toinen ihminen olisi paikallaan olla olemassa. Mm. kaikki ne hetket kun K nukkuu, varsinkin iltaisin. Sen sijaan, että voisin vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa tai viettää mukavaa aikaa yhdessä toisen ihmisen lähellä, minä istun hiljaa yksin ja mietin pitäisikö tiskata nyt vai nukkuuko K niin pitkään, että voin hoitaa tiskit vartin päästä vasta. Juttukaveria kai eniten kaipaan, täällä kotona ei ole ketään jonka kanssa puhua. Mutta tästä aiheesta lisää juttua luvassa tänään tai huomenna tai ylihuomenna, sitten kun ehdin ja muistan.





torstai 22. marraskuuta 2012

Otsikko

Hiekkaa (multaa?) pesukoneessa. Luulin, että se imeytyy viimeistään huuhteluvesien mukana hus pois viemäriin. VÄÄRIN. Se leviää.

ps. Kissalla on jokin viiraus, painelee nyt kolmatta päivää pitkin kämppää ja tekee tuhoja. Liian vähän huomiota, I know, mutta aikaa on rajallisesti ja välillä haluan tehdä ei-mitään, vaikka pitäisi paijailla kissaa. Olen huono lemmikin omistaja tänään.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Laiskalauantai

Pullan syöminen kylässä/kahvilassa on paljon vähemmän paheksuttavaa kuin pullan syöminen kotona. Ei tule yhtään niin huono omatunto.

Lapsi riehuu leikkimatolla ja itse katselen lastenohjelmia. Pitää perehtyä nykyiseen tarjontaan. Telkkarista puheenollen, eilen taas epätoivon hetkellä istutin lapsen sitteriin ja tyrkkäsin tv:n eteen, itse torkuin lattialla vieressä. Ai että onko ollut levottomia öitä? En ole päiväkausiin saanut aikaan mitään kovin järkevää, arjen perusjutut toki hoituvat rutiinilla, mutta kaikki suunniteltu (laita kuvat albumiin, osta se albumi ensin, siivoa vaatehuone ja pese ne samperin ikkunat) on jäänyt. Jonkinlainen ryhtiliike olisi paikallaan.

Olen nyt hetken jo pohtinut blogin jatkoa kuvien suhteen, ja toistaiseksi päätin olla jakamatta enempää kuvia meistä. Ajatus lapsen kuvien leviämisestä netissä vain on kauhistuttava, siksi suurin osa aikaisemmistakin kuvista on ollut sellaisia, joissa lapsen kasvoja ei suoraan näy. Vaikka tätä asiaa en alunperin kauheasti stressannut, huomasin sen alkavan häiritä heti, kun kuvia julkaisin. Joten sorry beibs, ei enää kuvia meistä täällä ainakaan, haluan suojata lapseni yksityisyyden.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Huh vähän liian jännää

Eilinen oli allekirjoittaneelle jo liiankin jännittävä ja pelottava päivä, johtuen tapahtumista jotka laittoivat minut kyseenalaistamaan oman kykenevyyteni vanhemmuuteen, mutta joihin en nyt sen tarkkemmin mene, koska en halua muistella eilistä. Liian traumaattista.

Ulkona tuuuuuleeeeeee. Täydellinen "kääriydy peittoihin ja pysy sisällä" -päivä. Paitsi, että kohta pitää vaatettaa itsensä ja lapsi ja lähteä tuulta päin (kirjaimellisesti), on sovittuja menoja.

ps. En toteuttanut aikomustani laittaa lapsen isälle kortti, jossa kissan kokoisin kirjaimin olisi toivotettu hyvää isänpäivää. Vähän ajatus kutkutteli mieltä, mutta se olisi ollut sama kuin jos olisi napsauttanut Pandoran lippaan auki ja jäänyt tyytyväisenä odottelemaan ikävyyksiä.

Kuva ei ole väärinpäin, kissa on.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Mitäs me lähiöihmiset

Minä oon sellainen, lähiöihminen. Joku voisi sanoa, että viihdyn lähiössä vain koska minulla ei ole kokemusta muusta (totta), mutta en usko, että kyse on pelkästään siitä. Olen niin lopen kyllästynyt lähiöiden, niissä asumisen ja niiden asukkaiden mollaamiseen. LÄHIÖSSÄ ON HYVÄ ELÄÄ. Piste. Tässä lista lähiöelämän hyvistä puolista:

-Hyvät kulkuyhteydet, julkisilla pääsee. Säästää rahaa ja luontoa. Ja aikaa.
-Halpa asuminen.Joskus lähemmäs keskustaa haikaillessani laskin, että sillä rahalla, minkä voitan kuukaudessa vuokrassa täällä asuessani, voisin pari kertaa viikossa ajaa taksilla kotiin keskustasta. Sitäpaitsi, varsinkin sitä villiä baareilua harrastaessani huomasin, että lähempänä keskustaa asuvat ajelivat taksilla kotiin ihan yhtä usein (tai useamminkin) kuin minä. Että se siitä "pääsee kävellen kaikkialle" ideologiasta.
-Palvelut lähellä. Tämä ei ehkä koske kaikkia lähiöitä, mutta minulla on 200 metrin päässä kauppakeskus, jonka yhteydestä löytyy pari ruokakauppaa, apteekki, pankki, Vapaa Valinta (kauppa josta saa mm. kaiken mitä nyt kotona tarvitsee), terveyskeskus, kirjasto, Kela, R-kioski, suutari, pizzeria/kebabmesta, vaihtuvia ulkomaalaisten pitämiä puoteja joista saa ruokatarpeita tai vähän mitä milloinkin jne. Niin ja äitiys- ja lastenneuvola on siinä vieressä myöskin. Eläinlääkäri ja uimahalli ovat ainoita mitä tänne kaipaisin lisäksi.
-Myös lähiöelämään aika olennaisesti kuuluva vuokra-asuminen on ihan huippua. Jos jokin menee rikki (jääkaappi, hella, vessanpöttö), riittää kun naputtelee yhden sähköpostin ja kohta on huoltomies oven takana tuomassa uutta rikkoutuneen tilalle tai tulossa korjaamaan vanhaa. ILMAISEKSI. Vuokrattu asunto ei myöskään sido mihinkään, voin milloin tahansa ilmoittaa muuttavani muualle, eikä tarvitse alkaa säätää talokauppojen kanssa.

Minusta on näin syksyisin ihanaa kävellä kerrostalojen lomassa iltaisin pimeällä, katsella valaistuja ikkunoita ja arvailla millaisia ihmisiä ja elämäntapoja ne kätkevät taakseen. Viehätys on nimenomaan siinä, että yksi talo sulkee sisäänsä niin monta eri tarinaa ja taustaa, samaa viehätystä ei ole rivi- ja omakotitaloissa. Niiden ohi kulkiessa näkee jo niin paljon, pihassa on tietynlainen auto, x määrä aikuisten ja x määrä lasten pyöriä, ehkä talvella pari pulkkaa tai kesällä hiekkaleluja. Se ei ole kiinnostavaa, niistä voi nopealla vilkaisulla päätellä liikaa. Sitäpaitsi, minusta omakotitaloasuminen on kamalimmillaan sellaista kuin suurissa kaupungeissa yleensä, kun ikkunasta voi aamulla seurata naapurin aamukahvin juontia ja oman tontin suurin piha-alue rajoittuu tienreunaan ja bussipysäkkiin. Kiitos ei. Kerrostalossakin on enemmän yksityisyyttä kuin monessa omakotitalossa, naapuri ei ainakaan näe sisään, vaikka perheriidat kuulisikin. Jos oma talo olisi, pitäisi lääniä löytyä myös sen verran, että surutta voisi talsia pihalle alasti arskaa ottamaan eikä kukaan pahoittaisi siitä mieltään tai voisi omasta ikkunastaan tirkistellä.

Tuosta aiemmin mainitsemastani julkisen liikenteen taloudellisuudesta ja ympäristöystävällisyydestä muuten tuli mieleen, että meikäläisen hiilijalanjälki on aina kaikkien nettitestien (tottakai ne ovat luotettavia!) mukaan huomattavan pieni, kiitos autottomuuden ja asuinneliöiden. Kun me kaksi asumme tässä tilavassa 30 neliön perheyksiössä eikä talouteen sitä autoa kuulu, ollaan siltä osin aikamoisen ympäristöystävällistä porukkaa. Tätä ympäristöystävällisyyttä tosin vähän nakertaa harrastukseni laskuvarjourheilun parissa. Tosi ekologista lennellä ylös ja hyppiä alas ja toistaa tätä uudestaan ja uudestaan, mutta onneksi en nyt hetkeen pääse sen harrastuksen pariin maapalloa tuhoamaan. Kerosiinia on silti varmaan palanut litra ja toinenkin minun vuokseni, upsis.

Voi vitsit, ihan innostuin tästä aiheesta. Olisi vielä pari juttua lisääkin tähän liittyen, mutta velvollisuudet (lapsi) kutsuvat, kuulemiin siis.

perjantai 2. marraskuuta 2012

torstai 1. marraskuuta 2012

Näin!

"Mun mielest meil on hyvä joukkue, et ihan itte ollaan ryssitty." Tämä kommentti sai hyvälle tuulelle heti aamusta. Ei hajua kuka tämän lausui, ilmeisesti oli jääkiekosta kyse, mutta koska vain puolella korvalla aamun uutisia kuuntelin niin en mene takuuseen. Moni muukin voisi ottaa tästä oppia ja myöntää, että ihan itse tuli ryssittyä, ei ollut yhteiskunnan eikä naapurin eikä laiskojen äänestäjien eikä huonon kelin syytä. Nii.

Hyvää huomenta ja päivää itse kullekin, tästä on hyvä jatkaa.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Sensuuri pelaa vielä toistaiseksi

Olen hetkisen jo pohtinut pitäisikö laittaa pystyyn oma blogi kaikelle valitukselle ja ketutukselle ja muuten vain kärkkäille mielipiteilleni. Yritän ihan tietoisesti karsia pahimpia "ette osaa mitään, saakelin taliaivot, antakaa ku mä kerron miten asiat pitäs hoitaa" -aiheita, jotten antaisi itsestäni liian ylimielistä ja kaikkitietävää kuvaa. Mutta aivot alkavat kiehua, kun en pääse laukomaan mielipiteitäni kaikista maailman epäkohdista (niitä on paljon!) joita päivittäin kohtaan.

Toisaalta, jos antaisin aina etukäteisvaroituksen tyyliin "nyt kiehuu, teksti sen mukaista", eikö vastuu tekstin aiheuttamista reaktioista siirry silloin lukijalle itselleen? Mene ja tiedä.

Btw, pakko jakaa tämä ällö-osaston juttu teidän kanssannne. Jokainen nainen (no ainakin suurin osa) tietää miten veemäinen vaiva on hiivatulehdus tuolla alakerrassa. Nyt kun on tullut testattua sama vaiva rinnoissa, kiitos lapsen sammaksen ja imetyksen, voin kertoa sen olevan jopa astetta kamalampaa. Ainut plussa rintojen kohdalla on se, että niitä voi suht julkisestikin pahimman kutinan iskiessä raapia.

Tällaista meille tänään. Nyt tavarat kasaan ja kohti synkeää syysaamua.

maanantai 29. lokakuuta 2012

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Vauva sitä ja vauva tätä

Vauva ei nuku. Ei yöllä, ei päivällä, ei aamulla, ei illalla. Torkahtelee naurettavia 15-45min pätkiä öisin, tämän päivän pisin päiväunijakso kesti 10min. Hip hip hurraa. Yksikin "kyllä lapsi nukkuu kun vain nukuttaa" -tyylinen kommentti vielä niin mä potkaisen. Olen koettanut vaunuja, omaa sänkyä, hiljaisuutta, meteliä, musiikkia, tuttia, kapaloa, kantelua, laulamista, hytkytystä, heilutusta, tuuditusta, silittelyä, supattelua, pystymmässä nukuttamista ja tänään jopa varmuudeksi testasin särkylääkkeen antamista ennen nukuttamista (jos kyse olisikin kivusta). Yhtä tyhjän kanssa. Hukkaan energiaani ja aikaani tuohon. Kyllä se jossain välissä nukahtaa, mutta herää kitisemään hetken päästä.

Ei ole väliä mihin vuorokaudenaikaan vauva nukkuisi, kunhan se nukkuisi. Huomaan jo hieman katkerana kuuntelevani muiden "meidän pallero nukkui 3h päiväunet!" hehkutuksia, muiden yöunista en oikeastaan halua enää edes kuulla (jep, olen katkera ämmä). Lapsi hyvä, jollet sinä millään muotoa tahdo öisin nukkua, niin miten olisi yhdet edes tunnin päiväunet? Ole niin kiltti. Minulla on vino pino tekemättömiä hommia joita kasaantuu koko ajan lisää. Vauva ei hereillä ollessaan siis viihdy yksin oikein ollenkaan, jos yritän laskea sängylle tai lattialle niin itku alkaa ennen kuin ehdin kääntää selkäni. Oli kamalaa huomata tänään, miten minä ärsyynnyin tuohon kitinään. Minua ärytti se, ärsytti aivan suunnattomasti. Teki mieli alkaa saarnata, että "äidillä on tässä nyt vähän hommia, muakin väsyttää joo, että voitko nyt olla hetken edes hiljaa, edes sen aikaa että teen tämän voileivän loppuun, sulla ei ole mitään hätää niin lopeta." (toim. huom. en tietenkään saarnannut, nostin lapsen syliin ja jätin leivät kesken.) Heti tämän perään iski järjetön morkkis, en minä saisi vauvan kitinästä ärsyyntyä, ei se sitä tahallaan tee. Lopputulos: väsymys ja turhautuminen purkautuivat itkuun ja lapsi oli tyytyväinen kun pääsi syliin. Oltiin varmaan näky, minä nyyhkytän lattialla ja lapsi kiljahtelee sylissä ikkunan takana loistavalle auringolle.

Jottei menisi nyt ihan vinkumiseksi, niin vaihdan toiseen yhtä mielenkiintoiseen aiheeseen, nimittäin läskit ja kuinka päästä eroon niistä. Huomenna alkaa operaatio "takaisin kroppaan ennen raskautta". (AHAHAHAHA, toivossa on hyvä elää...) Ahdistus tästä nykyisestä kropasta alkaa olla sitä luokkaa etten tahdo edes riisuutua koska silloin väkisinkin näen karun totuuden, joten asialle on aika tehdä jotain. Koettakaa siis pitää minut erossa leivoksista ja karkeista, minun itsekurini on hieman vajavainen.

ps. Lapsi oppi tänään uuden äänteen, "eijeijeijeijei", jota treenasi kovasti joka kerta kun yritin hänelle laulaa jotain (kun kaikkialla aina toitotetaan, että lapselle pitää laulaa). Että kiitos tästä, tosi rohkaisevaa. Jatkossa meillä taidetaan kuunnella musiikkia vain levyltä.

torstai 25. lokakuuta 2012

Talvi?

Juurihan vasta alkoi syksy, mutta nyt jo näyttää siltä kuin talvi yrittäisi tehdä tuloaan. Aamulla oli maa kuurassa ja ilma raikas ja kirpeä, kun porhallettiin kohti vauvakerhoa. Oli muuten melkoisen idyllinen aamuhetki, mutta tapamme mukaan oltiin taas myöhässä ja piti kipitellä ei-niin-idyllistä vauhtia koko matka. Hyötyliikuntaa.


 
 
 


Kerhopäivät on hyviä, poikanen nukkuu sen jälkeen aina hyvät päiväunet. (Ja kyllä, tuolla vaunujen kuomun sisäpuolella on mauttomia hesekoira-tarroja, kiitos äitini. Mutta lapsi rakastaa niitä, ikävä kyllä, joten en voi niiden mauttomuuteen vedoten enää poistaakaan niitä.)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Aijaijai

Rasti seinään, lapsi nukahti omaan sänkyynsä ihan itsekseen! Bileet, wuhuu!

Mulla itselläni on helvetillinen selkähartianiskakylki -jumitus. Kyyhötän tässä koneen äärelläkin naurettavassa asennossa, hartiat jännittyneinä, mutten pysty rentouttamaan asentoa ilman oikeaan hartiaan/käteen iskevää kipua. Ai TÄHÄN ne viittasivat jo siellä sairaalassa, kun puhuivat ergonomisista imetysasennoista ja ryhdistä ja muista jutuista, jotka sivuutin ei-niin-tärkeinä asioina. Olen yrittänyt venytellä ja itsekseni painella ja hieroa kipeimpiä kohtia, mutta ei omat kädet riitä mihinkään hyödylliseen hierontaan. Yritin veljelleni ehdottaa, että mitenkä olis jos tulisin käymään ja runnoisi vähän noita hartioita. Ei vastausta, ei jää paljon tulkinnan varaa mikä oli hänen mielipiteensä asiasta.

Kirppiskierros tänään paljasti taas ihan uskomattomia myynti-yrityksiä. Paras ja ehdottomasti maininnan arvoinen oli korillinen joulupaperiin käärittyjä, myymättä jääneitä (tämä tosin oli ihan oma oletukseni) kamoja. Kyllä! Siinä myytiin sikaa säkissä, muutaman euron hinnalla olisi saanut itselleen kivan pikku paketin, jonka sisällöstä ei ollut edes vinkkejä. Ovela yritys, pahoin pelkään ettei menekki ole toivotunlainen.

To Do -lista tälle viikolle:

-ikkunoiden pesu (mukana menossa kissa ja vauva, tosi hauskaa hommaa!)
-pienien vauvanvaatteiden jatkosijoituspaikan pohdinta
-VENYTTELYÄ ja muuta tehokasta lihasjumeja parantavaa, tähän täytyy paneutua tosissaan niin kauan kuin vielä kykenen liikkumaan ylipäätään
-kylmäkellarin siivous. Tämä on pelottava homma, siitä on aikaa kun kävin siellä viimeksi. Voi olla, että osa sisällöstä kävelee vastaan jo itsekseen.
-naapurin teloitus. NO EI NYT OIKEASTI, mutta 3vrk keski-ikäisten alkkisten ryyppybileitä riitti. En voi nykyään enää hakata patteria mielenosoituksena naapureille, lapsi saa slaagin jos kesken sen unien alan paukuttaa.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ai niin!

Ostin värityskirjan. Itselleni. How cool is that! Ette saa siitä kuvaa, koska en jaksa nousta ylös kuvaamaan. Voin myöhemmin kuvata loistavia värityksiäni.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Urbaani etana ja möröt menneisyydestä (avautumista luvassa)

Olen aina vihannut luonto-ohjelmissa niitä kohtauksia, joissa leijona nappaa hitaimman antiloopin pitkän takaa-ajon jälkeen, krokotiili repii kappaleiksi viattoman joelle juomaan tulleen eläimen, tai ylipäätään niitä kohtia, joissa tietää sen heikomman osapuolen kohta mahdollisesti joutuvan saaliiksi. Samankaltaisia tunteita herätti eilinen bussimatka, sillä yksi epäonninen kotiloetana oli jollain kummalla tavalla joutunut bussin lattialle. Huomasin sen "vaunuosastolla" istuessani, se mateli hitaasti pitkin lattiaa juuri bussin keskiovien kohdalla. Joka kerta bussin pysähtyessä ja jonkun jäädessä pois jouduin kääntämään katseeni muualle, sillä pelkäsin jonkun matkustajista astuvan sen murskaksi. Minulla ei kuitenkaan ollut pokkaa käydä pelastamassa poloista, olisin kerännyt liikaa katseita. (kukaan muu myöskään tuskin sitä oli huomannut?) Niinpä sydän kurkussa pidätin hengitystä jokaisella pysähdyksellä, ja oman pysäkkini kohdalla helpottuneena luikin ulos toivoen koko sydämestäni, että tämä urbaani bussimatkaileva etana pelastuu ja pääsee sieltä poiskin joskus. Oli oikeasti kamala ja ikuisuudelta tuntuvan pituinen matka. Jatkossa en tutkaile lattioita noin tarkkaan, seuraavalla kerralla on pakko käydä pelastamassa etana, koska en  kestä tuollaista piinaa enää uusiksi.



En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hetkeen, sillä olen käynyt läpi vanhan blogini tekstejä. En aio kertoa missä tämä blogi sijaitsee, se on liian henkilökohtainen ja liian täynnä mörköjä menneisyydestäni. On järkyttävää, miten paljon sitä jollain tasolla unohtaa. Unohtamatta kuitenkaan. Ja miten vahvoina ne samat tunteet palaavat takaisin, kun lukee niitä sanoja. Yhtä aikaa kamalaa ja opettavaista käydä läpi niitä tunteita ja tapahtumia. Niitä lukiessa ja tunteitani käsitellessä olen nyt tajunnut, että on tiettyjä asioita jotka jättävät jäljet joita ei voi poistaa. Olen aina kuvitellut olevani jonkinlainen SuperIhminen (kuvittelen edelleen), menen läpi mistä vain ja jatkan eteenpäin vahingoittumattomana. Vahva minä olen, mutten sittenkään ehkä vahingoittumaton. Tajusin nimittäin, että tietyt tapahtumat ovat jättäneet minulle pelkoja ja jonkinlaisen turvattomuuden tunteen, joka on johtanut tähän "minä pärjään yksin enkä tarvitse ketään" ajatusmaailmaani. En tarvitse, koska en uskalla tarvita. En uskalla luottaa enää sillä tasolla, että päästäisin jonkun elämääni oikeasti. Alitajunnassa kytee jatkuva pelko ja epäilys, jos kaikki toistuu, jos en tunne toista tarpeeksi hyvin. Nyt varsinkin, kun minula on suojeltavana myös lapsi, en voi edes kuvitella päästäväni ketään tänne tuhoamaan kaikkea. Minä voin ottaa selkääni, laittaa silmät kiinni ja ilmekään värähtämättä ottaa vastaan iskut, olla tuntematta kipua, mutta jos kukaan ikinä koskisi minun lapseeni niin minä ehkä tappaisin sen ihmisen. Oikeasti.

Kaiken tuon muistelu saa minut voimaan pahoin. Ihan tosissaan, fyysisesti pahoin. Muistan miten nukuin vaatteet päällä, laukku sängyn vieressä valmiina ja pahimman ahdistuksen ja pelon aikana veitsi patjan alla. (näin jälkikäteen ajateltuna en todellakaan tiedä mitä meinasin tuolla veitsellä, olisinko oikeasti puolustautunut sillä tarpeen vaatiessa?) Pelkäsin, että hän jotenkin pääsee asuntooni taas, saa avaimen jostain ja tulee kun nukun. Vieläkin huomaan (en tietoisesti, mutta kuitenkin) tarkistavani porraskäytävän kotiin tullessa, ettei hän taas odota siellä piilossa. Olin pitkäksi aikaa jollain tasolla unohtanut tuon kaiken ja tosiaan kuvitellut, ettei mikään ole jättänyt jälkiä. Nyt kun olen viikon pohtinut syitä ja seurauksia, näen kaiken paremmin. Minä pelkään. Siinä se. En ole vahingoittumaton. Mutta minä elän vaikka koko elämäni yksin, hautaan asti, jos sillä voin olla varma siitä, etten ainakaan minä tuo lapseni kotiin ihmistä joka voisi vahingoittaa jompaa kumpaa meistä.

Mutta ei huolta, kaikista muisteloistani huolimatta olen ihan hyvinvoiva, korkeintaan hieman ahdistunut ajoittain. Aion jatkossa olla lukematta vanhoja kirjoituksiani ja palata niihin vasta eläkeiässä jolloin minulla on aikaa märehtiä menneitä. Nyt ei ole, nyt minulla on maailman suloisin poika ja haluan keskittyä vain häneen.





torstai 4. lokakuuta 2012

Joogabeibi ei nuku

Vois olla parikin sanaa sanottavana aiheesta ja toisestakin. Yritän kuitenkin pitää tämän blogin sellaisena, että voin seistä sanojeni takana myös livenä, joten jätän tällä kertaa sanomatta, olisi tulossa rumaa tekstiä. Olisi se kaikki ihan totta, mutta kun ei normielämässäkään ole tapana kippailla sontaa toisten niskaan kohdatessa, niin en tee sitä nyt täälläkään.

Hieman väsymystä ilmassa. Miten tuo lapsi selviää noin vähillä unilla, nukkuuko se koskaan? Huutelee öisin ja päivisin ja aamuisin ja iltaisiin vaan "GUU GUU" ja "GIYYYY ÄÄÄ", kun minä tahtoisin laittaa silmät kiinni ja ajautua nukkumatin matkaan. Ei yhtään parantanut mielialaa, kun sain kommentteja siitä, miten lapsi ei pärjää jollei nuku niin ja niin paljon päivisinkin, että minä en vain osaa nukuttaa tuota poikasta. Tervetuloa yrittämään, jos teillä on taikakeinoja tuohon. Tyytyväinen tuo näyttää olevan, joten en ole itse huolissani HÄNEN unistaan, omistani kyllä.

Käytiin edellispäivänä joogaamassa, poikanen ja minä. Tai minä yritin joogata ja poikanen hengaili tai söi tai toimi painona. Joidenkin liikkeiden kohdalla kaipasin pienempää lasta. Kuvitelkaa, miten lähes vuoden naurettavan laiskottelun ja liikkumattomuuden jälkeen ensimmäisen kerran yritätte lähteä palauttamaan kadonneita lihaksianne ja valmiiksi tehokkaiden liikkeiden (ainakin meikäläisen lihaksiin tehosivat) lisäksi syliin mätkäistään sellainen ~7kg paino. Oli nautinto kaukana, kun roikotti lasta käsien varassa jossain sivulla ja yritti muistaa hengittääkin. Kaikenkaikkiaan oli toki mukavaa, mutta pari tuollaista epätoivon hetkeä mahtui mukaan.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Älkää hätääntykö hetkellisestä sekavuudesta täällä

Ajattelin laittaa blogin uuteen uskoon, eikä ollutkaan niin yksinkertaista kun kuvittelin. heh.

EDIT: Urpo ilmoittautuu. Minä en osaa. En kykene. En jaksa tajuta. Yritin muokata blogin ulkoasua, no sen mokaaminen oli vain laiskuutta ja kärsimättömyyttä, joten palauduin tähän vanhaan. Mutta tahtoisin lisätä tänne sen "lukijat" osion, josta minä näppärästi näen ketkä tätä blogia seuraavat, ja josta joku mahdollisesti tästä blogista kiinnostunut pääsisi kätevästi lukijaksi. Ongelma: joka kerta kun sen tänne yritän lisätä, näkyy sen kohdalla loppujen lopuksi vain sellainen "sivua ei voi näyttää" tms. ilmoitus. Ainakin minulle näkyy. Mikä mättää ja missä mättää?

Kokeilen lisätä sen taas, näkyykö teillekin sama mitä minulle? (Tai että ei näy, siis se lukijat-boxi tai mikälie, en minä tiedä miksi sitä kutsutaan)

Laiskapäivä, hyvä päivä (ja niitä kuvia!)

Heräsin naurettavan aikaisin valtavaan rohinaan, jonka aiheuttajaksi paljastui vieressäni möyrivä lapsi. Vauvalla on flunssa. Alkuperäinen suunnitelma laiskasta kotipäivästä toteutui siis vähän liiankin hyvin, koska kumpikaan ei jaksanut paljon muuta kuin makoilla sängyssä typeriä ilmeitä keksien (minä) ja vähän väliä ruokaillen (molemmat). Luojan kiitos rohina helpotti aamun jälkeen, mutta laiskotus ei hävinnyt mihinkään. Sen verran sain itseeni puhtia, että kävin hakemassa kaupasta lisää syötävää itselleni.

Lupasin viime kerralla teille kuvia lapsen saamista lahjoista, mutta logistisista syistä (mitä ikinä se tarkoittaakaan, kuulosti vain sopivalta) saatte kuvia vain parista lahjasta, koska näköjään jätin suurimman osan äitini luokse. Korvauksena saatte kokoelman satunnaisia muita otoksia, lohduttaako yhtään?


Tässä kuitenkin pari lahjaa. Nuo kuulosuojaimet ovat ihan huiput! Menevät useamman vuoden ajan, eli voidaan käydä ulkoilmakonserteissa yms. meluisemmissakin paikoissa ilman huolta lapsen herkkien korvien puolesta. Ja ensimmäinen sovitus osoitti, että lapsi vihaa uusia kuulosuojaimiaan. Siksi piti hivuttaa ne päähän hänen nukkuessaan. Hienoista petkutusta, mutta ei näyttäneet nukkumista haittaavan joten oletan niiden olevan ainakin kohtuullisen mukavat käytössä.
toim.huom. Poikanen ei ole ihan syyttä suotta puettu vaaleanlilaan/pastellisävyihin, sattuu olemaan äitinsä vanha puku<3
 
 
 Raha-asiatkin on otettu huomioon, tästä on hyvä jatkaa säästämistä tulevia seikkailuja varten. Pitäisikin muistaa selvittää lapsen oman tilin avaamiseen liittyviä juttuja. Tai lähinnä avata lapselle se oma tili, tuskin siinä sen kummempia kiemuroita on.


Oli siellä jo pieni pesämuna valmiinakin sisällä
 
Loput lahjat ovat joko pesussa (vaatteita) tai edelleen siellä äitini luona. Niihin saatan palata myöhemmin, saatan myös olla palaamatta.  Loput kuvat ovat satunnaisotantaa kuluneista päivistä.


 
Innostuin maustekutsuilla hieman tilailemaan täytettä mauste-/kuiva-ainekaappiini


Pääsen taas toteuttamaan neuroosiani nro 735116 eli asioiden purkittaminen ja järjestely

 
Aiheesta kolmanteen. Avauduin tänään jo naamakirjan puolella aiheesta neuvola ja neuvolan älyttömät kyselylomakkeet, mutta koen tarvetta jakaa tämän asian vielä täälläkin. Hykertelin huvittuneena itsekseni jälleen kerran erästä kyselyä täyttäessäni, sillä yksinhuoltajuuteni ei ole asia jota näissä neuvolan lomakkeissa olisi otettu huomioon. Vai mitäs sanotte, kun minulta kysytään "montako kertaa aterioitte yhdessä oman perheen kanssa?" Lasketaanko meidän perheeksi siis minä ja lapsi, pelkkä minä, vai minä ja lapsi ja kissa? Onko lapsen imettäminen samalla kun syö itse sama asia kuin yhteine ateria? Valitsin vastausvaihtoehdon, jonka mukaan syömme yhdessä perheen kanssa useasti päivässä. Tulkitkoot miten tykkäävät.


tiistai 25. syyskuuta 2012

Niitä hyviä asioita

Aivoni ovat vaihteeksi jonkinlaisessa standby-tilassa. Saatte ranskalaisilla viivoilla listan asioista, jotka viime päivinä ovat ilahduttaneet ja/tai parantaneet elämäni laatua:

-Uusi kamera! Ei voi kai sanoa uusi, kun ei minulla ollut sitä vanhaakaan. Kyllästyin huonon puhelimeni huonoihin kuviin, marssin kauppaan ja ostin ok:n oloisen ja suht edullisen Canonin. Suomeksi: luotin siis sokeasti myyjään, kun hän väitti että juuri tuo on se jonka hän ottaisi niistä kahdesta vaihtoehdosta joiden välillä arvoin. Arvatkaa oliko myyjän suosittelema se kalliimpi? Ylläripylläri, tietenkin. Mutta en jaksanut alkaa tivata miksi miksi miksi, ostin kiltisti sen kalliimman ja kaikki olivat sen jälkeen iloisia.

-Päivittäinen suklaa-annos. Ei liene kaipaa selityksiä, suklaa auttaa mm. kaikkeen.

-Lapsen nimiäiset tulivat ja menivät. Löysin niitä varten jopa mekon, jossa lapsen ruokkiminen onnistui ilman suurempia riisuutumisia. Enkä näyttänyt makkaralta mekossa, toivottavasti.
 Lapsonen sai monia kivoja lahjoja, joista saatte kuvia (!) myöhemmin, en jaksa juuri nyt liikkua niitä kuvaamaan. Ruokaa riitti kaikille, lapsi kulki sylistä toiseen eikä suuremmin aiheuttanut ongelmia. Mitä nyt vähän kitisi ja kuolasi kaikkien vaatteet.

-Tunsin itseni tänään ihan nätiksi. Se uusi mekko, vaatehuoneesta kaivettu siistimpi takki ja suosikki saappaani toimivat. Huomasin jopa ajattelevani, että ehkä joku jonain päivänä voisi pitää minua sen verran viehättävänä, että saattaisi päätyä jonkinlaiseen suhteeseen kanssani. Tai sitten ei. (Minulla ei ole oikein käsitystä miten lapsi vaikuttaa miesten suhtautumiseen, mutta voisin kuvitella, ettei siitä ainakaan lisäpisteitä saa.  Sitäpaitsi, karu totuus on se, etten minä ikinä milloinkaan ja mitenkään voisi mennä mihinkään kenenkään kanssa, siis ilman lasta. Huomaan pitäväni jonkinlaisena itsestäänselvyytenä jo sitä, että olen yksin nyt ja aina. Enkä oikein tiedä mitä ajattelen siitä.)

-Kävin kakkukahvittelemassa toisen heinäkuisen vauvan ja hänen vanhempiensa luona. Yritin (jälleen kerran) esitellä lapseni talonväen jälkikasvulle, mutta tätä nuorta herraa ei minun lapseni näyttänyt edelleenkään juuri kiinnostavan. Yritys hyvä, ensi kerralla taas uudestaan ehkä paremmalla onnella. Koska lapset jatkossakin tapaavat toisensa pakostikin ainakin kahdesti viikossa, on suuri todennäköisyys, että jonain päivänä he vielä hoksaavat toistensa olemassaolon.

Koska oma pienokaisena juuri lähti nukkumatin matkaan toivottavasti useammaksikin tunniksi, poistun tästä takavasemmalle ja palaan varmaan tänään vielä kuvien kera takaisin. Siihen asti näkemiin!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Hä, miten ne pystyy siihen?

Olen nyt tosissani tsempannut, yrittänyt löytää asioista hyviä puolia, poistanut mielestä turhat ärsyyntymiset ja yrittänyt olla positiivisempi ja myönteisempi. Tässä on nyt yksi pikku ongelma: minun aivoissani on joku sellainen ilkimys/vitutus -ääni joka aina tilanteen tullen sieltä huutelee. Siis ulospäin sitä ei näe, mutten osaa vaientaa sitä. Voin antaa muutamia käytännön esimerkkejä.

1) Olen bussissa vaunujen kanssa, istun siinä "vaunuosaston" penkillä, kun ei muitakaan vaunuja ole sillä hetkellä. Kun toiset vaunut kuitenkin pian tulevat, nousen kohteliaasti ylös (vaikka vaunut ehkä mahtuisivatkin muutenkin), sillä vaunuja lykkäävä nainen näyttää haluavan ne vaununsa juuri sille kohtaa, jossa istun. Nostan penkin ylös ja nainen lykkää vaununsa siihen, ihan minun vaunuihini kiinni JOTTA MAHTUU ITSE TOISEN PUOLEN PENKILLE ISTUMAAN. Ja minähän en enää istumaan mahdu siis. Vaikka miten yritän ajatella, että ei se ole minulta pois, istukoon jos sitä niin kovin tarvitsee ja hienovaraisesti pakotti minut siirtymään, niin aivoissani tämä ääni huutaa, että "on se pois sinulta, jumalauta se ämmä pakotti sut nousemaan että itse saa perseensä tuohon penkkiin, saatana! Mä olin täällä ensin, nopeat syövät hitaat, perse ylös ja vähän äkkiä sittenkin!"

Tuossa tilanteessa haluaisin pysyä tyynenä (miltä näytän ulospäin), mutta sisälläni kiehuu. Tai toinen esimerkki:

2) Ystäväni valittaa ylipainoaan. Kuuntelen ja nyökkäilen, tsemppailen laihdutukseen liittyvissä asioissa ja koetan neuvoa ainakin sen verran, mitä hän näyttää neuvoja kaipaavan. Joo, kyllähän sitä kaikki joskus sortuu, heh heh, no ei se ole niin paha jos joskus sen kebabin syö. Tuo siis näkyy ulospäin. Se mitä minun pääni sisällä kuuluu, on paljon rumempaa. "Niin just, et hait sitten sen kebun iltapalaks, miten mä muistelisin et eilenkin oli sama ruokavalio? Ai että sä oikeasti kelaat mikset sä laihdu, no siks kun syöt ihan saatanasti tollaista moskaa ja makaat kotona kaiken vapaa-aikas. Et turha valittaa, kato sitä saa mitä tilaa."

No nuo nyt olivat aika kärjistettyjä tilanteita, mutta tuollaista tekstiä päässäni pahimmillaan liikkuu. Luojan kiitos jonkinlainen sensuuri aivojen ja suun välillä pelaa, koska vois olla muuten aika yksinäistä meikäläisen elämä, jos tuollaisia laukoisin kaikille. Kysymys kuuluukin, ovatko ne aina positiiviset ja niin niin NIIN myönteiset ja optimistiset ihmiset sellaisia sisäisestikin? Eikö niiden koskaan tee mieli sanoa jollekin suoraan, että saamarin tumpelo, oma mokas, naama umpeen ja lopeta vinkuminen ja hanki elämä? Tiedättekö sen ihmistyypin, ne kun kaikkein karmeimman ja epäonnisimmankin tapahtumaketjun jälkeen vain toteavat tyynesti jotain yltiöpositiivista/-optimistista ja alkavat setviä sotkuja ilman pienintäkään ärtymystä. Miten ihmeessä ne tekevät sen?

Voin vain kummastella ja jatkaa harjoituksia tämän myönteisemmän ajattelun suhteen. Öitä ihmiset, menen lappamaan suklaanougat-moskaa kiduksiini, jotta en varmastikaan kiinteydy takaisin entisiin mittoihini ikinä.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Hyvä kiertää ja tulee aina moninkertaisena takaisin

Jotenkin sen vain huomaa. Mummoni (joka kaikesta sekopäisyydestään huolimatta tuntuu olevan oikeassa tässä asiassa) aina sanoo, että kaiken mitä antaa, tulee moninkertaisena takaisin. Ei kyse ole aina konkreettisesta materiasta, se voi olla mitä tahansa. Mutta se toimii. Myönteiset asiat vetävät puoleensa myönteisiä asioita, myönteiset ajatukset johtavat myönteisiin tapahtumiin. Toimii myös päinvastoin, negatiivisuus johtaa negatiivisuuteen.

Täytyisi muistaa pitää mielessä tuo aina.

torstai 6. syyskuuta 2012

Älyttömät aamuherätykset ja märinää

Klo 5.00 on hieno aika herätä. Lapsen mielestä. Ei siinä mitään muuten, mutta pyykkien ja tiskien ja yleisen hengailun (sisältäen toki lapsen hoitoon liittyvät toimenpiteet) jälkeen kello on edelleen niin vähän, ettei kannata lähteä mihinkään. Meinasin jo pakata lapsen vaunuihin ja suunnata kohti kauppaa, mutta onneksi tarkistin ko. liikkeen aukioloajat ja selvisi, ettei kauheasti ennen kymmentä kannata mennä norkoilemaan oven taakse tai tulee pitkä odotus.

Pitäisi tehdä jonkinmoinen kirppiskierros taas tänään, mutta minulla on pieni ärsytys jo valmiiksi. Tämä johtuu viime viikon kokemuksista liittyen asioihin joista jokainen kirppiksiä säännällisesti käyttävä varmaan marisee joskus, mutta marisen vielä minäkin. Asia yksi: Ihan sama onko se kassi/paita/maljakko tuotu ulkomailta tai ollut oma lemppari, käytetty on käytetty ja hinnan pitäisi olla sen mukainen. Sama koskee näitä "vähän pidetty" tai "melkein kuin uusi" -merkintöjä. Jos haluan maksaa uuden tuotteen verran, haen sen kaupasta. (tiedän, ei tyhmä ole se joka pyytää vaan se joka maksaa, mutta silti.) Asia kaksi: Mitä hittoa jotkut tekevät vaatteilleen, että saavat niistä sellaisia kovia/haalistuneita korppuja??? Tähän tahtoisin oikeasti jonkunlaisen selityksen. Lukeeko kukaan enää vaatteiden pesuohjeita, ne kun ovat siellä ihan syystä. Ja vaikka jättäisi lukemattakin, niin miten puuvillaisen ja hyvälaatuisen vaatekappaleen saa pestyä sellaiseksi karheaksi koppuraksi joita kirppiksillä ihan liian usein näkee? Minä en ymmärrä. OPETELKAA IHMISET HUOLTAMAAN VAATTEITANNE OIKEIN, kiitos.

Tekisi mieli avautua hieman itsekkäistä vaunullisista kanssamatkustajista busseissa (vievät koko vaunuille varatun tilan eivätkä tee tilaa, vaikka joku muukin pyrkisi kyytiin vaunujen kanssa), mutta jätän sen myöhempään.

Meikäläisen sängyssä alkaa olla ahdasta

Onnea on..


Täydellinen pieni perheemme. Ei enempää sanoja tänään, tänään vain ollaan.

(No pakko lisätä sen verran, että kissalla alkaa mennä hermot. Taisi juuri ymmärtää, että tuo pieni äänekäs olio ei ole lähdössä mihinkään ja tulee jatkossakin viemään suuren osan aikaani. Niin että kannattiko totuttaa kissa päivittäisiin maraton-ulkoiluihin äitiysloman alussa, ei kannattanut.)

perjantai 24. elokuuta 2012

Alan keski-ikäistyä

Tai siltä tietyt nykyiset ruutinit ja toimintamallit ja ajattelu tuntuvat. Voisi kai puhua oikeammin aikuistumisesta? Olen alkanut arvostaa asioita, joiden merkitys oli vähintäänkin minimaalinen vielä vuosi tai pari takaperin. Innostun joistain arkisista (tylsistä) asioista siinä määrin, että itseänikin joskus huvittaa. Tästä esimerkkinä mm. Vapaa valinnan tarjouslehtinen silloin, kun huomaan siellä tarjouksessa olevan juuri niitä juttuja joille on tarvetta. Enkä puhu edes mistään vaatteista tai muusta joka jopa voisi olla ihan siistiäkin, vaan lähinnä vessapaperista ja tiskiaineesta. Voi miten pienen ihmisen mieltä voikin lämmittää niin paljon ne säästetyt pari euroa! (jep, pienestä saa riemua revittyä)

Olen myös taas alkanut potea huonoa omatuntoa valinnoistani kuluttamisen yms. suhteen. Kyllä, käytän toistaiseksi kertakäyttövaippoja lapsellani. Olen ollut laiska. Myös mukavuudenhaluinen. Näen mielessäni vaippapinon, joka päivä päivältä kohoaa yhä korkeammalle kaatopaikalla. Pitäisi nyt ryhdistäytyä ja vähintäänkin hetkeksi perehtyä kestojen ihmeelliseen maailmaan ja kokeilla mikä meillä toimisi. Sen verran tosin jo tiedän, että kokonaan tuskin siirrytään kestovaippoihin, mutta varsinkin näin kotioloissa olisi hyvin aikaa ja energiaa niiden kanssa elämiseen. Sen verran voin sentään puolustautua, että sentään lähes kaikki muu materia lapseen liittyen on ostettu/saatu käytettynä. Tähän tosin on syynä myös raha, koska en vain käsitä miten joku haluaa maksaa vaunuista satoja euroja tai yhdestä bodysta monta kymppiä. Meikäläinen saa muksulle jätesäkillisen vaatetta, jos kouraan isketään 25e ja päästetään tonkimaan kirppiksiä. (allekirjoittaneella ei myöskään olisi rahaa tuollaisiin satojen eurojen hankintoihin, myönnettäköön sekin)

Hetkittäin stressini valinnoista on jo järjetöntä ja tekopyhää jopa. Tarkoitan sitä, että ensin voin ilman tunnontuskia ostaa jotain isompaa miettimättä sen tarkemmin miten tuote on valmistettu, kenelle rahat menevät ja voisinko mahdollisesti saada sen vaikka käytettynä. Seuraavana päivänä seison ahdistuneena kahvihyllyn edessä miettimässä, onko parempi ostaa luomua, reilua kauppaa vai jotain muuta mikä ei riistä ketään eikä mitään. Haluanko pelastaa alipalkatut työntekijät/viljelijät, vai luonnon? Eikä tämä ollut keksitty tilanne, kerran varmaan 10 minuuttia seisoin ahdistuneena tuijottamassa ja hypistelemässä kahvipaketteja, tajuten järjettömyyteni, mutta voimatta karistaa typerää ahdistusta aivoistani pois. Ja jos kiinnostaa mihin päädyin, niin ostin reilua kauppaa. Muistaakseni.

Muitta mutinoitta takaisin kylmän aamukahvin pariin. Adios.

tiistai 21. elokuuta 2012

Syksyn tuntua

Koululaiset ovat palanneet opintielle, opiskelijat valloittavat yökerhoja bileillään ja viimeiset kesälomalaisetkin alkavat palailla arkeen. Tänään tuoksui ensimmäistä kertaa syksyltä. Rakastan näitä päiviä pojan kanssa, heräämistä pirteään öhinään tai uniseen kitinään, aikatauluttomia kävelylenkkejä ja vierekkäin nukuttuja öitä ja päiväunia. Tunnen jopa jonkinlaista haikeutta seuratessani pojan kasvua, nämä päivät kuluvat ihan liian nopeaan, voisin vain maata tuijottamassa tuota pientä ihmettä ikuisuuksiin asti.

Ettei kukaan saisi liian ruusuista kuvaa päivistämme, niin kyllä niihin ahdistustakin mahtuu. Suurta (ja turhamaista) sellaista koin tänään etsiessäni itselleni housuja. Poistuneet raskauskilot ja 9 kuukauden odotusaika ovat luonnollisesti muokanneet kroppaani, ja sovituskopissa se iski aika kipeällä tavalla tietoisuuteeni. Kauan kadoksissa ollut itseinhoni hyökkäsi niskaan oikein urakalla, ääni päässä ilkkui läski-laulujaan ja teki mieli repiä kroppa kappaleiksi. Takapuoli roikkuu ja vatsassa on löysää. Ei sillä, että siinä sinällään olisi mitään ihmeellistä kun synnytyksestäkin on vasta muutama viikko, mutta totuuden kohtaaminen sovituskopin armottomissa valoissa ei ollut  mieluisa. Karistin onneksi nuo ajatukseni päästäni, päätin jättää vaatteiden etsimisen myöhempään ja kipitin kotiin köllimään pojan kanssa.

Ihanan tylsä ja tavallinen elämäni. Kissa ja lapsi nukkuvat sängyllä ja minä hörpin kahvia. Tilasin uudet kumisaappaat puhki kulutettujen tilalle, nyt voi syksy sateineen tulla.

perjantai 10. elokuuta 2012

Lisäys edelliseen, asioita yksin odottaneen / yksinhuoltajan näkökulmasta

Koska tänne blogiin melko usein näyttää joku löytävän tiensä googlen kautta yksin odottamisesta tai vauvan kanssa yksin olemisesta tietoa hakiessaan, niin jaan sen vuoksi keräämääni tietoa ja oivalluksia siltäkin saralta. Ja hei, minulta saa myös kysyä, jos joku (ihan vaikka joku anonyymikin) pohtii jotain minkä olettaa minun tietävän tai käyneen itse läpi tässä odotuksen ja nyt vauva-arjen aikana. Mutta asiaan, tässä juttuja joita itse pohdin ennen/jälkeen synnytystä, ja jotka sitten selvisivät:

-Isyyden selvitys, minun tapauksessani isyyden selvittämättä jättäminen. Ensinnäkin, ainakin täällä lastenvalvojalta tulee automaattisesti kutsu saapua paikalle isyyden selvittämistä varten melko pian lapsen syntymän jälkeen. Eli itse ei tarvitse alkaa soitella mihinkään tms.
Minä stressasin hirveästi sitä, saanko niskaani ryöpyn kysymyksiä ja syyllistämistä, kun en isyyttä halua selvitettävän. Lopputulos: kerroin kantani asiaan, ja asia oli sillä selvä. Nimi alle paperiin jolla vahvistetaan se, etten isyyttä halua selvitettävän, ja olin valmis lähtemään kotiin. Toki lastenvalvoja käy läpi faktat siitä mihin isyyden selvitys / selvittämättä jättäminen vaikuttaa (elatus, perimisasiat etc), mutta se on ihan ruutiini joka niiden pitää siellä kertoa. Voin milloin tahansa myös muuttaa mieleni ja vaatia isyyden selvittämistä, myös lapsen isällä on oikeus milloin tahansa niin halutessaan ilmoittaa olevansa lapsen isä, jolloin lastenvalvoja aloittaisi  selvityksen. Äiti ei siis voi estää miestä tunnustamasta isyyttään. Niin ja tämän jälkeen voi kelalta hakea elatustukea lapselle, näppärä netissä täytettävä hakemus. Muutama hassu klikkaus (siellä mm. kysyttiin onko lapsella tuloja:D näin pienen vauvan äitinä tuo herätti hilpeyttä minussa) ja asia on selvä.

-Harva hoitohenkilökunnan edustaja tai kukaan muukaan arvostelee yksin odottavaa/yksinhuoltajaa, vaikka tätäkin stressasin etukäteen. Tuntui vaikealta sanoa ensimmäistä kertoo neuvolassa, että lapsen isä ei enää olekaan mukana odotuksessa tai elämässäni muutenkaan. Yksi neuvolan terveydenhoitaja jopa ihan suoraan sanoi, että olen hänen mielestään tehnyt hyvän päätöksen, jos elo lapsen isän kanssa ei toiminut, varsinkin kun lapsen isän käsitys mm. alkoholin käytöstä oli ihan jotain muuta kuin mikä perheelliselle sopii. Kertoi nähneensä ihan liikaa naisia jotka jäävät huonoihin parisuhteisiin vain lapsen takia, ja se ei pidemmän päälle ole kenenkään etu.

-Vauva-arki yksin ei ole kovin rankkaa, ainakaan vielä ei ole ollut. Tätä aihetta olen vähän sivunnutkin jossain tekstissä jo, mutta ainut selvä ero on se, että arjen pyöritys vaatii ehkä hieman enemmän hetkellistä tehokkuutta. Ei voi jäädä tyhjänpanttina hengaamaan vauvan nukkuessa, jos on jotain pakollisia hommia hoidettavana. Kotihommat kannattaa hoitaa kerralla ja tehokkaasti loppuun niin omaakin aikaa jää ihan riittävästi. Minun vinkkini: Hoida tiskit heti kun vähänkin tiskiä tulee, niin tiskivuori ei kasva suureksi eikä vaadi kerralla pitkää aikaa. Näin ollen vauvan nukkuessa koko aikasi ei mene esim. tiskaamiseen, vaan ne muutamat astiat hoituvat hetkessä ja sen jälkeen voi hyvällä omallatunnolla istua vaikka koneella. Sama pätee muihinkin kotitöihin.

-Kerro ystävillesi/perheellesi/muule tukiverkostolle missä oikeasti tarvitset tai et tarvitse apua. Kukaan ei osaa lukea ajatuksiasi, eikä voi tietää haluatko esimerkiksi olla rauhassa yksin kotona vai kaipaatko seuraa. Minun piti ainakin sairaalasta kotiutumisen jälkeen aika suoraan sanoa joillekin, että ei ole auttamista hengata täällä luonani "auttamassa" minua, jos sillä hetkellä kaipaisin vain unta ja rauhaa. Jouduin jopa melkein heittämään mm. mummoni ulos, koska hän ei ymmärtänyt hienovaraisista tai edes suorista vihjauksistani, että minä tahdon nukkumaan ja hänen olisi aika poistua. Jos joku pahoittaa mielensä, se on hänen ongelmansa, ihan oikeasti.

Ja vaikka tämä kuulostaa vähän urpolta ehkä, niin kannattaa osallistua johonkin yksin odottaville/yksinhuoltajille suunnattuun toimintaan tms jos omalla paikkakunnalla on sellaista. Kävin itse muutaman kuukauden sellaisessa yksin odottaville suunnatussa ryhmässä, jonka idea oli ihan vain se, että kokoonnutaan kerran viikossa ja keskustellaan milloin mistäkin mikä nousee esille, ei aina kaikki edes liittynyt suoraan siihen odotukseen. Muutamilla kerroilla paikalla oli ns. ulkopuolisia vierailijoita "luennoimassa" meitä kiinnostavista asioista, mm. kelan tukiasioista, juridisista asioista (isyyden tunnustaminen/tunnustamatta jättäminen ja sen vaikutukset esim. vanhempien tapaamisoikeuksiin tai elatukseen yms), kätilö kävi vastailemassa synnytykseen liittyvistä asioista ja kaikkea sellaista.

Minulla oli alunperin ihan hirveitä ennakkoluuloja tuota ryhmää kohtaan, kuvittelin sen olevan täynnä jotain super ongelmaisia tulevia teiniäitejä tms (yhtään teiniäiteyttä väheksymättä, älkää käsittäkö väärin), mutta väärässä olin. Oli suorastaan TAIVAALLISTA päästä ensimmäistä kertaa siellä purkamaan kaikkia ajatuksia ja kysymyksiä, koska kaikki muutkin olivat miettineet hyvin samankaltaisia asioita, vaikka alunperin luulin olevani tyyliin ainut itsekäs paskamutsi, joka aikoo olla vaatimatta isyyden selvittämistä ja näin ollen vähintääkin aiheuttaa lapselle jättimäiset traumat isättömyytensä takia. No, en sitten ollutkaan ainut joka näitä asioita oli pohtinut.

Apua, taas eksyn aiheesta ja lörpöttelen tällaisia romaanin mittaisia postauksia. Olisi vaan niin paljon kaikkea sellaista kerrottavaa, mitä itse olisin odotusaikana kuulla joltain samassa tilanteessa olleelta.







sunnuntai 5. elokuuta 2012

Asioita jotka olen oppinut/selvittänyt/todennut viimeisen 9 kuukauden aikana

-Nännilävistykset ja imetys -> ei estä imetystä. Lävistykset siis toki poistin jo aikoja sitten raskauden alussa, mutta hyvin näyttää pelittävän lävistetyt tissitkin. En tosin tiedä mikä toimintavalmius niillä olisi jollei niitä koskaan olisi lävistetty, mutta liekö sillä väliä, kun toimii erinomaisesti nytkin.

-Kaikki hypetys siitä mitä vauva tarvitsee EHDOTTOMASTI on suurimmaksi osaksi turhaa. Vauva tarvitsee ravintoa (tissit, jos mahd.), vaatetta ja vaipat. Mahdollisesti kulkuvälineen jossa saa kätevästi kuljetettua paikasta A paikkaan B ja C. Älkää hyvät ihmiset lukeko niitä vauvantarvikkeiden tuoteselostuksia joissa kerrotaan, miten VAIN tämä tavara tai tuote on tarpeeksi ergonominen/anatomisesti muotoiltu/selkää tukeva/tarpeeksi ravitseva/iholle paras jne jne jne. Sitä sekoaa! Luottakaa maalaisjärkeen ja säästäkää rahanne oikeasti tarpeellisiin juttuihin. (koska nuo tuotteet poikkeuksetta maksavat maltaita) Nyrkkisääntönä voisi pitää sitä, että jos et tiennyt tarvitsevasi jotain erikoiselta kuulostavaa juttua, todennäköisesti et sitä tarvitse.

-Yksin oleminen vauvan kanssa ei ole mitenkään ylitsepääsemättömän rankkaa. Pitää osata priorisoida joitain asioita, eli kun lapsi nukahtaa ja tekemistä olisi paljon ja syödäkin pitäisi, täytyy asiat laittaa tärkeysjärjestykseen ja toimia tehokkaasti. Voileivät ensimmäisenä valmiiksi (jos huuto yllättääkin, voi niitä syödä yhdellä kädellä samalla kun lohduttaa huutavaa lapsukaista), tiskit likoamaan ja pyykkikone päälle. Melkein kaikki muu paitsi oma syöminen voi odottaa huomiseen, siitä on hyvä lähteä.

-Ei-suomalaistaustaiset miehet ovat kohteliaimpia/huomaavaisimpia raskaana olevia ja vaunujen kanssa liikkuvia kohtaan. (siis maahanmuuttajat yms) Ovet avataan ja istumapaikka vapautuu heti. Suomalainen nainen on julmin, ovet vaan lävähtelevät päin naamaa ja tuhistaan vihaisena kun olen "tiellä" vaunujen kanssa.

-TV:stä tulee uskomattoman paljon paskaa. Ei liene yllätys kenellekään, mutten tajunnut sitä ennen näitä imetyshetkiä jotka sopivat hyvin tv:n tuijotteluun. Tv taitaa jatkossakin siis pysyä meillä suljettuna.


(tästä muuten näyttää nyt väliaikaisesti muodostuvan aika vauvatäyteinen blogi, koettakaa kestää, palaan muihinkin aiheisiin taas kun arki alkaa rytmittyä muutenkin kuin tissi-vaippa-tissi-unet-tissi-vaippa -muottiin)

lauantai 4. elokuuta 2012

Aika rientää!

Päivät taas vilahtelevat ohi ja minä ihmettelen joka päivä yhtä ihastuksissani tuota lapsukaista. Olemme viettäneet aikalailla kotielämää vain, kauppareissuja ja äidin luona vietettyjä paria päivää lukuunottamatta.  Aivoni ovat jotenkin ihan höttöä, varsinaista väsymystä en tunne, mutta tiedän sen piilevän jossain tuolla taustalla (kiitos lapsen joka nukkuu 2 tunnin pätkiä yölläkin). Kaikki rullailee kuitenkin paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan, tuo pikkujätkä vain sujahti osaksi elämää ihan kuin olisi aina niin ollut.

Hyviä juttuja viime aikoina:

-Olen taas saanut kroppani takaisin. Rakastan tätä tunnetta, lähes kaikki kilot kadonneet ja voin taas olla ja tehdä juttuja miettimättä pystynkö siihen vatsan tms. takia. Mahdun myös useampiin vaatteisiin kuin kaksiin housuihin ja pariin toppiin! En nähkääs paljon jaksanut äitiyvaatteisiin panostaa.
-Minulla on ihan riittävästi rahaa, vaikka etukäteen raha-asioita stressasinkin. Ei tässä ehdi kuluttaa turhia edes, järkeviä hankintoja lähinnä.
-Kissa ei ole yrittänyt syödä vauvaa, se enimmäkseen pelkää sitä.
-Osasin mennä bussiin vaunujen kanssa ja jopa poistua sieltä! Jostain syystä stressasin tätä asiaa, ajattelin, että varmaan jään jotenkin jumiin jos bussi ei aja tarpeeksi lähelle kadun reunaa, tai jos bussi on sellainen korkeampi malli ja en saa yksin vaunuja nostettua sisään tms. (ja koska olen skeptinen ja pessimistinen ihmisyksilö, en jaksa uskoa että kanssamatkustajat rientäisivät apuun jos jäisinkin jotenkin jumiin ovelle)

Ei niin hyviä juttuja:

-Poden infernaalista huonoa omatuntoa siitä, etten pysty/jaksa tällä hetkellä siivota niin usein kuin aikaisemmin olen tottunut. Neuroottinen "matot ulos ainakin kerran viikossa, imurointi ja lattian pesu kahdesti" siivousminäni kärsii nykytilanteesta, mutta ajattelin toistaiseksi antaa sen kärsiä ja keskittyä vain olemaan ja nauttimaan. Hieman hankalaa hetkittäin, mutta vaikeimpina hetkinä yksinkertaisesti käännän katseeni pois mahdollisista roskista lattialla ja kömmin vauvan viereen sängylle hengaamaan.
-Lantionpohjalihakseni ovat ihan mäsänä, kiitos synnytyksen. Pitää tosissaan välillä miettiä, voiko aivastaa jos on rakko täynnä ja vessaan ei pääse sillä hetkellä. Ärsyttävää ja jotenkin noloa, mä kun luulin että nää "ei voi nauraa jos pissattaa tai pissaan housuuni" -jutut olis jäänet vain raskausaikaan. Nooh, treeniä treeniä!
-Ulkona on synkän näköistä ja minä tahtoisin lähteä ulos. Onneksi on sadetakki ja sadesuoja vaunuihin.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

täällä ollaan!

Kotona siis. Ötökkä syntyi pitkän sekkailun (joo oli vähän rankkaa) jälkeen 19.7. klo 18.42. Ei ollut kovin pikkuinen ötökkäinen, 4230g ja 52cm. Kaikki voivat hyvin, ja kotiin tultiin jo eilen pojan ollessa reilu 2vrk ikäinen.

Ötökkä 2h Tyksissä
Ihmeellisin ja ihanin pikkuihminen, tietenkin. Tarkempia kuulumisia sitten kun ehdin ja maltan irrottaa katseeni pojasta<3

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Ihan vain jotta ette kuvittele turhia

Niin että ei uutisia, ei vauvoja eikä supistuksia. Väsymystä ja turhautumista. Näen silmissäni miten pusken ulos 5-kiloista sumopainijavauvaa pitkällisten ja tuskallisten käynnistysyritysten jälkeen. Voin muuten ihan hyvin, mutta en saa nukuttua ja hermot alkavat sen vuoksi pettää. En halua jättiläisvauvaa enkä sitä, että synnytys joudutaan käynnistämään. Ja nuo molemmat lähestyvät tunti tunnilta. (no vauvan koosta en tiedä, mutta tuskin sieltä mitään ihan mini-tyyppiäkään on tulossa)

Kärttyilen kaikille ja käyttäydyn kuin mielipuoli. Itkuinen ja alakuloinen olo lähinnä, olen niin kertakaikkisen  väsynyt.

Juuri nyt kaipaisin:

-kunnon yöunia
-jonkun kuuntelemaan huoliani ja pelkojani
-kunnon aterian jota ei tarvitsisi itse valmistaa
-lapseni vatsan tälle puolen, kiitos

On minulla sentään maailman suloisin ja ihanin kissa, sydän pakahtuu rakkaudesta kun katselen miten tuo otus nukkuu minua vasten käpertyneenä ja niin pehmoisena.

EDIT: Unta ei kertynyt yöltä ainuttakaan tuntia. Syy on kuitenkin mitä parhain (ja kamalin), supistukset! Soitin juuri neuvolaan, että sori meitsi ei oo nyt tulossa sinne, ei kykene kävelemään enää edes tuota muutamaa sataa metriä. Kärvistelen kotona ja odotan, että olo käy sietämättömäksi jotta kannattaa lähteä TYKSiä kohti.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Siitä yksin odottamisesta

Lupasin joskus palata tähän aiheeseen, mutten jotenkaan ole saanut aikaiseksi. Tämä on myös niin valtava vyyhti asioita jotka kaikki liittyvät kaikkeen, että on vaikea erotella asioita selkeiksi ja johdonmukaisiksi ajatuksiksi. Nyt kuitenkin yritän, parin käytännön esimerkin tasolla.

Aloin muutama päivä takaperin täyttää lahjaksi saamaani vauvakirjaa. Kirja on ihana (kiitos J jos joskus eksyt tänne lukemaan jotain kautta), mutta kaikkien isää koskevien tai isä täytttää -osioiden kohdalla en tiedä mitä tehdä. Ok, isä täyttää -kohdat nyt vain sitten jäävät tyhjäksi, se on selvää, mutta entä kaikki tiedot yms. isästä? Vaikka miten olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, minä ja lapseni, ei muita, huomaan noiden sivujen saavan minut hämmentyneeksi. Jopa vihaiseksi. Tekisi mieli liimata ne sivut täyteen valokuvia tai muuta sälää, olla kuin niitä ei olisi. Se olisi hyvä ja helppo ratkaisu, minulle. Kuitenkin, kun kuvittelen itseni lapseni asemaan, haluaisin varmasti, että jollen isääni koskaan olisi oppinut tuntemaan, olisi hän olemassa edes paperilla. Jotenkin konkreettisena. (enhän minä tiedä mitä tuon isä-asian kanssa käy lapsen synnyttyä, tuo oli vain äärimmäinen esimerkki miten siinä voi käydä).  En halua, että tuosta isä-asiasta muodostuu lapselleni koskaan mikään mysteeri tai tabu mistä ei puhuta, ihan kuin koko isää ei olisi olemassakaan.

Mutta minä en pysty, en kykene ottamaan kynää käteeni ja kirjoittamaan edes isän nimeä. Joka kerta jään tuijottamaan sitä samaa sivua, ja joka kerta aikani sitä tuijotettuani suljen kirjan ja päätän palata asiaan myöhemmin. Ehkä järkevin ratkaisu ainakin toistaiseksi on jättää sivu tyhjäksi ja päättää myöhemmin mitä siihen kirjoitan tai en kirjoita. Ehkä ajatukseni selkiytyvät ajan kuluessa ja joku kerta tiedän tasan tarkkaan minkä verran tietoa on hyvä ja tarpeeksi. Haluaisin niin kovasti pystyä ajattelemaan ja toimimaan vain lapseni kannalta parhaana näkemälläni tavalla, mutta tässä asiassa omat tunteeni ja asenteeni estävät sen. En kykene estämään sitä tietynlaista vihaa mitä nuo tyhjät sivut saavat minut tuntemaan, en kykene kirjoittamaan edes sitä hemmetin nimeä. Ja minua hävettää myöntää se.

Toinen konkreettinen asia yksin odottaessa on hetkittäinen yksinäisyys. Kyllä, minä olen onnellinen, en minä ole mitenkään kroonisesti yksinäinen tai koe oloani hylätyksi, mutta tämä on vain niin iso asia, sen haluaisi jakaa jonkun kanssa. Kukaan muu ei osaa samalla tasolla iloita tästä lapsesta, kukaan muu ei myöskään osaa tuntea samanlaista huolta ja vastuuta. Ihanat ystäväni ja perheeni tietenkin iloitsevat puolestani ja myös kanssani, kuuntelevat jos puran huoliani ja pelkojani, mutta ei se ole sama asia. Joskus iltaisin ja öisin, kun kuvittelen elämää lapseni syntymän jälkeen, minut valtaa suunnaton haikeus. En voi soittaa kellekään siihen aikaan, en kertoa miltä lapseni mielikuvissani näyttää tai millaisena persoonanan kuvittelen hänet. Tai voisin minä soittaa, mutta kukaan ei jaa sitä tunnetta minun kanssani, se ei ole heidän lapsensa. Kyllä he varmaan jaksaisivat kuunnella vuodatuksiani, mutta olisivat helpottuneita kun lopetan puhelun ja päästän heidät takaisin nukkumaan.
 Kun olen ostanu jotain lapselleni, laittanut sängyn valmiiksi odottamaan, pessyt ja silittänyt ja viikannut vaatteet valmiiksi, haluaisin jakaa ne hetket jonkun kanssa. Katso mitä ostin! Kuvittele, miten lapsi nukkuu ensimmäisen kerran tuossa sängyssään. Eikö olekin suloinen paita, miltähän pikkuinen näyttää se päällään? Sen sijaan istahdan sängylle yksin katselemaan pinnasänkyä ja tunnen haikeutta ja tietynlaista yksinäisyyttä. Kukaan ei jaa tätä pakahduttavaa onnea, ketään ei kiinnosta tämä lapsi samalla tavalla, ei vaikka se on suurinta ja ihmeellisintä mitä minä tiedän.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Tekemisen "puute"

On hirmuisen vaikea keksiä enää tekemistä mitä a) jaksaisi tehdä ja b) voisi huoletta tehdä ilman pelkoa siitä, että jos lähtö synnärille tuleekin yllättäen, ei se tekeminen jää kesken ja jätä kotiin jonkinlaista kaaosta. En haluaisi palata laitokselta pikkuisen nyytin kanssa kotiin, jossa odottaa joku keskeneräinen, levälleen jäänyt projekti. Kaikki pikkunäpertely alkaa olla jo tehty, enkä ole niin kovin luovalla tuulella, että jaksaisin alkaa maalaamaan tai aloittaa lisää käsitöitä tms. Kysymys kuuluukin, mihin ihmiset kuluttavat aikansa raskauden viimeisinä päivinä/viikkoina? Ei minun vointini edelleenkään mikään este tekemiselle ole, mutta kuumuus rajoittaa mm. bussissa istumista (mieluummin en istu ollenkaan, en näillä keleillä).

Olen kyllä varsinainen erakko muutenkin välillä, että ei haittaa yhtään vaikka päiväkausia touhuilen omissa oloissani, poistuen ulos vain kauppaan tai kissan kanssa hengaamaan. Pidän tästä rauhallisesta elämänrytmistä ja päivistä, joiden huikeimmat elämykset liittyvät lähinnä siihen mitä teen ruuaksi tai kävelläänkö kissan kanssa ehkä jonnekin kauemmas missä ei olla ennen ulkoiltu.


Maanantaina saan uuden jääkaapin tuon vanhan rakkaan (paskan) tilalle. Sitä ennen ei kyllä tarvis lapsosen vielä syntyä siis, sen jälkeen saa tulla vaikka heti.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Raskauspostaus rv38+5

Koska vahvasti raskaana tässä kuitenkin ollaan, niin menköön nyt tämän postauksen ajaksi kokonaan tälle raskaus/vauva/maha/synnytys -linjalle. Jos ei nappaa etkä tahdo tietää mitään likaisia yksityiskohtia voinnistani tai inhoista oireistani, skippaa loput tekstistä.

Minulla on kuuma. KUUMA. Ihan koko ajan, ihan kaikkialla tällä hetkellä.  Olen koko ikäni ollut oikein kunnon vilukissa, kesähelteilläkin olen tyytyväisenä voinut vetää maiharit jalkaan ja olla riisumatta pitkähihaista edes auringossa. Eikä edes ole tullut hiki! Nyt hikoilen kun käännän kylkeä sängyssä. Hikoilen kun istun bussissa. Hikoilen kun tiskaan. Ja minä vihaan hikoilua. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka valittavat kuumaa ja hellettä ja hikoilua, nyt ymmärrän. Tämä on ihan saatanallista ja tunnen itseni likaiseksi ja ällöttäväksi noin vartin kuluttua siitä, kun olen tullut suihkusta. Että ei haittaa yhtään, jos luvatut helteet jäävät tältä kesältä saapumatta.

Kiva näppärä mahani on myös paisunut valtavaksi, eikä se enää olekaan niin kiva. Tiedän, ei saisi valittaa, on se edelleen kokoluokkaa "kulkee suht kätevästi mukana", mutta minua ahdistaa. Mikään ei mahdu päälle ja peilatessani itseäni kauppojen näyteikkunoista ja erinäisistä peileistä en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tämän uuden ulkomuotoni vuoksi. Tästä seuraa myös väistämättä ajatus synnytyksen jälkeisestä ajasta: millainen mahani ja olemukseni on vauvan syntymän jälkeen? Voi alkaa itkettää viimeistään siinä vaiheessa. Toivon jonkinlaista aivojen lamaantumista, joka estäisi itseinhon käynnistymisen ainakin muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Sen jälkeen voisi alkaa silleen hiljalleen palautumaan realistisempaan maailmaan ja katselemaan varovasti muuttunutta kroppaansa.

En osaa vieläkään pelätä synnyttämistä tai edes sitä kipua (tietämättömänä on helppo hymyillen odotella vain), tahtoisin vain niin kovasti jo nähdä pikku-Ötökän, että toivon joka ilta nukkumaan mennessäni sen yön olevan viimeinen yö kotona ilman vauvaa. Seuraavana aamuna sitten yhtä ärsyttävän hyvävointisena kuin muinakin aamuina herään ja keksin jotain tekemistä päiväksi, ihan vaan jotta voisin toistaa saman rutiinin aina uudelleen ja uudelleen ilta ja aamu ja päivä. Synny jo!



38+ jotain (ei arpia!)
Ai niin, ja siitäkin huolimatta, että olen välillä avautunut yksin odottamisen huonoistakin puolista, täytyy tunnustaa, että koko tämä odotus ja lapsi ja tuleva perheemme ja kaikki tuntuu vain niin oikealta, näin sen kuuluukin olla. Minusta ei tunnu yhtään siltä, että tästä puuttuisi jotain, että lapsen isän poissaolo vaikuttaisi ainakaan mitenkään negatiivisesti. Korkeintaan sellaisilla käytännön tasoilla mistä olen maininnutkin, että ei ole sitä toista käsiparia sitten auttamassa jne. se vaikutus varmasti tulee tuntumaan, mutta en usko että henkisesti niinkään. Minä (me) emme tarvitse tähän ketään muuta juuri nyt. En ehkä koskaan ole ollut näin varma elämääni liittyneiden päätösten suhteen, mutta tämä odotus, minun odotukseni ja minun tuleva lapseni ovat juuri se mitä olen toivonut. Kaikki on loksahtanut jotenkin kohdalleen, ei ole enää sellaista levotonta kaipuuta minnekään.


tiistai 26. kesäkuuta 2012

Onnea on...

... vesisade ja uunituoreet porkkanasämpylät.


Tyylipisteitä ei näistä palleroista lie heru. Makupisteitä sitäkin reilummin. Ja Oivariinia, reilusti. Paino plus 11,9kg ensimmäisestä neuvolasta.  Ei haittaa, Ötökkä myllää tyytyväisenä vatsassa ja olen tänään armeliaalla tuulella jopa itseäni kohtaan. rv 37+5. En kyllä usko, että ennen laskettua päivää olen synnyttämässä, vointi on siihen nähden aivan liian hyvä. Ajatus pätkii. Onnellinen olo kaikenkaikkiaan. Näin tänään peilistä nuoren naisen, joka pystyi hymyilemään peilikuvalleen.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

....

Ei niin kertakaikkisen mitään oikeaa asiaa. Saatte kuvia ja hajanaisia ajatuksia ehkä niihin kuviin liittyen.

Tällaisista päivistä me tykätään

Ollaan viime päivinä vietetty paljon aikaa äidin luona, minä ja kissa siis. Kissalla on tekemistä ja minä saan keskittyä olemiseen, kun kissa ei raavi ovea ja vaadi jatkuvaa ulkoilutusta.

Pääsiäisenä äidin luona. Kissa kävi taittelemassa narssissit uuteen uskoon.

Juhannus lähestyy, eikä mitään suunnitelmia ole. En usko joutuvani (pääseväni) vielä silloin synnyttämään, mutta ajatus mökkeilystä pitkän matkan takana, ties missä korvessa, ei-ajokuntoisten ihmisten seurassa ei houkuttele. En halua ottaa sitä riskiä, että h-hetkellä ensimmäinen huolenaiheeni on se, miten pääsen ajoissa sairaalaan.

Juhannus 2011. Tuollaisia juhannuksia tuskin enää tulee, ehkä en jää kaipaamaankaan, en tiedä.

En jaksa ymmärtää, miksi niin paljon täysin käyttökelpoista tavaraa heitetään roskiin. Poden huonoa omatuntoa siitä, etten tarpeeksi aktiivisesti jaksa enää käydä tonkimassa roskiksia ja pelastamassa tavaroita, joita joka itse tarvitsen tai voin laittaa kiertoon. Tehkää ihmiset palvelus itsellenne ja kaikille, kurkatkaa edes ohimennessänne sinne roskalavalle tai roskakatokseen jätettyyn pahvilaatikkoon, saatatte yllättyä iloisesti.

Beibille dyykattu keinuhevonen. Joutunee hetken vielä odottelemaan oikeaa aikaa ja ikää, mutten voinut jättää ottamatta.

Huonoa omatuntoa poden myös niistä kaikista asioista, mitä äitiyslomalla muka piti ehtiä. Pah, olkoot. Virkattu peitto valmistui sentään, mutta näkisittepä sen keskeneräisten käsitöiden vuoren.


Käsitöitä on tehty, kera pikku apulaisen

Lisää dyykattua. Mummolafiilis<3

Maha kasvaa. Ja paino. Tarvitseeko minun sanoa muuta? Nyt alan jo tahtoa tästä eroon, haluan oman vartaloni takaisin ja hallinnan kropastani. Siltikin, vaikka tätä palloa ja sen sisältöä rakastankin.


Pakollinen mahakuva

Paljon laiskoja päiviä ja suloisista suloisin tyttöni 

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Niistä koiranulkoiluttajista ja vähän muustakin

Äitiyslomalaisena on aikaa kiinnittää huomiota asioihin, jotka normikiireiden keskellä joko jäävät huomaamatta tai unohtuvat samantien. Niiden ärsyttävyys moninkertaistuu mitä enemmän niihin kiinnittää huomiota, ja lopulta niiden kohtaaminen saa verisuonet poksahtelemaan päässä, kun ärsyynnys on kasvanut liian suureksi käsiteltäväksi. Näistä ärsyttävistä asioista ärsyttävimpiä ovat viime päivinä olleet nuo otsikossa mainitsemani koiranulkoiluttajat, ruuansulatusjogurttimainokset (no oikeastaan kaikki suoliston tai muun elimistön osien toimintaan liittyvät mainokset) ja roskansa väärin lajittelevat ihmiset. Ja ennen kuin kukaan vetää herneitä nenäänsä tai muuten loukkaantuu, antakaa minulle hetki aikaa selittää miksi nämä asiat ovat alkaneet nyppiä.

Koiranulkoiluttajat. Ensinnäkin, rakastan eläimiä, myös koiria, eikä minulla sinänsä ole koiria tai niiden omistajia vastaan mitään. Päinvastoin. Mutta onko se ihan saatanan mahdotonta ymmärtää, että sillä omalla käytöksellä se koiransa kanssa pihalla liikkuva ihminen vaikuttaa aika paljon siihen, miten heihin suhtaudutaan nyt ja jatkossa. Pikku vinkki teille koirallisille ihmisille: kaikki eivät pidä koirista, eivät kaikki ihmiset, eivätkä varsinkaan muut ulkoilevat lemmikit. Jotkut suorastaan pelkäävät niitä. Tästä hyvänä esimerkkinä kissani, joka päivittäin kulkee kanssani hihnan päässä ulkoilemassa. Jos näen lähestyvän koiran, pyrin hyvissä ajoin joko vaihtamaan suuntaa tai siirtymään sivummalle, koska koiran havaitessaan kissa jähmettyy paikalleen ja aloittaa hurjan suojautumisrituaalinsa (karvat pystyyn, selkä kaarelle, murinaa ja kummallisia laulavia ääniä sitä mukaa kun koira lähestyy). Ja mitä odotan koiran omistajan tekevän? No ainakin jotain ihan muuta, kuin päästävän koiransa iloisesti häntää heiluttaen lähestymään paniikissa sähisevää kissaa, huolimatta huomautuksistani ja pyynnöistäni jatkaa matkaa ja pitämään koiransa poissa.

Monesti tuossa tilanteessa saan vastaukseksi jotain "tää on tottunut kissoihin, ei tää pelkää!" heittoja, ja tekee mieli tirvaista. Ihan turhaa huutaa takaisin, että joo kiva mutta kun tää kissa ei tykkää koirista, että viitsitkö nyt oikeasti vetää sen rakkisi vittuun siitä läähättämästä ennen kuin kissa vetää kyntensä sen kuonoon. Ei auta, eivät ne kuuntele. Kertaalleen kissa ehti huitaista erästä koiraa, huolimatta meidän siirtymisestä tien sivuun, varoituksistani sen suhteen ettei kissa pidä koirista ja pyynnöistäni viedä koira kauemmas. Arvaatteko kuka sai huudot ja kasan uhkauksia niskaansa? Minä ja kissani. Mies uhkasi soittaa poliisit ja maksattaa mahdollisen eläinlääkärilaskun minulla, lopuksi toivoi kissani joku kerta karkaavan ja eksyvän hänen tielleen, joka kuulemma olisi kissani viimeinen tie. JUMALAUTA. Ymmärtänette nyt ärsyynnykseni? Onneksi suurin osa koirallisista ihmisistä on fiksuja ja ymmärtävät ilman kehoituksia kiertää kissan sopivan välimatkan päästä, mutta nuo muutamat vatipäät ovat nyt aiheuttaneet sen, että joka kerta koiran nähdessäni alkaa jo valmiiksi vituttaa tuleva kohtaaminen ja pyyntöjeni kaikuminen kuuroille korville.


Mainokset suoliston tms. toiminnan parantamiseen liittyen. Lyhyestä virsi kaunis: Ihmiset hyvät, laittakaa ruokavalionne ja liikuntatottumuksenne ja elämäntapanne muutenkin kuntoon. Minä en halua joka välissä kuulla miten jotakuta turvottaa, yhden alapää kutiaa ja toisella on muuten vain huono olla, ja miten vain ja ainoastaan  se tietty hienoja ainesosia ja lääkeaineita sisältävä tuote tuo helpotuksen vaivaan. Paskat. Tarve niiden lääkitsemiseen vähenisi aika hemmetisti, jos viitsittäisiin miettiä syitä oireisiin ja hoitaa ne syyt eikä pelkkiä oireita. Jos syötte moskaa ja juotte moskaa ja nostatte perseenne ylös penkistä vain pakosta, ei ihme että suoli ei vedä, kurkkua polttaa ja hiiva rehottaa alakerrassa. Maalaisjärkeä hyvät ihmiset, maalaisjärkeä. Ei lisää lääkkeitä.

Väärin jätteensä lajittelevat ihmiset. Avauduin tästä aiheesta kertaalleen naamakirjassa, joten laiskuuttani kopioin silloisen avautumisen ja selityksen suoraan tänne: 
 
"Voi ny jumalauta. Mulle on ihan yksi lysti, jos joku ei vaivaudu lajittelemaan jätteitään, vaan heittää kaikki surutta siihen samaan pussiin ja samaan astiaan. Mutta mitä vatipäitä ovat ne, jotka muka lajittelevat ja sitten lehtiroskiksessa on MUOVIpussiin tungettuna sekaisin lehdet ja pahvit, vaikka siinä laatikon vieressä on pahveille oma loota ja varmana tyhmempikin tajuaa, ettei se muovi kuulu sinne lehtien joukkoon. Saatana.
 Tai siis ei ole ihan yks lysti jos ei lajittele, mutta pystyn vielä käsittämään ne jotka kaiken heittää siihen samaan pussiin. Mutta en niitä, jotka tunkee muovit ja metallit ja kaiken muun paskan oikein erikseen tunkee lajiteltujen jätteiden sekaan. Ihan vaan vittuillakseen vai?

Tää on asia mikä vuodesta toiseen saa mut näkemään punaista. Oikeasti, jos ei itse viitsi tehdä mitään, niin onko sit pakko sabotoida muidenkin yritykset toimia oikein? Kyllä mua vituttaa, kun erikseen kerään lehdet ja pahvit ja lasit ja metallin, sitten kun vien ne niihin omiin laatikoihinsa niin joku on tunkenut ne täyteen kaikkea mikä sinne ei kuulu, mikä tavallaan tekee tyhjäksi sen kaiken vaivan mitä ite olen nähnyt asian eteen."

Puuh. Kylläpä helpotti avautua. Nyt voidaan levollisin mielin siirtyä iltapalalle ja nukkumaan.