En osaa enää kirjoittaa. Pääni on sekamelska. Yhtä aikaa kaikkialla eikä silti missään, ajatukset.
Olen käynyt muutamassa päivässä läpi elämääni, noin niinkuin pääni sisällä. Muistoja ja muistikuvia, kaikki ne samat tunteet ovat fyysisestikin välillä olleet läsnä. Huisia jotenkin, että yhtä aikaa olen se sama ihminen kuin vaikka 5 vuotta sitten, kuitenkaan en ole enää se sama.
Tärkeimmät aiheet, joita olen käynyt päässäni läpi:
-Minä ja oma suhtautuminen itseeni, syömisvammailut ja viihtyminen omissa nahoissani (huonosti menee sillä saralla)
-Kaikki parisuhteisiin ja miehiin liittyvä toiminta (vielä huonommin menee sillä saralla)
-Se, miten menneisyyden epämieluisat ja ikävät kokemukset vaikuttavat nykyhetkeen, niiden synnyttämien pelkojen ja ahdistusten kautta
-Mitä olen milloinkin toivonut elämältä ja miten paljon olen huomaamattani saavuttanut niitä asioita, olivat ne sitten hyviä tai huonoja toiveita
-Kaikki ne ihmiset, jotka erottamattomasti liittyvät tiettyihin ajanjaksoihin elämässäni. Ikävä monia ihmisiä, vaikka en tiedä ikävöinkö edes oikeasti niitä ihmisiä vai ainoastaan niitä muistoja hetkistä heidän kanssaan.
Tällaisia ajatusmaratoneja tulee harrastettua aina silloin, kun jostain syystä on hankalaa tai raskasta tai ahdistavaa. Nyt on jotenkin sellaista. Varmasti paljolti väsymyksestä aiheutuvaa, poikanen sairastaa (rokotuksia lie kiittäminen tästä) ja minä en nuku, minä vain imetän imetän imetän imetän imetän imetän imetän tuota kuumeilevaa ja ripuloivaa lasta. Vihaan imettämistä tällä hetkellä, mutta en nyt voi oikein muutakaan. Minuun sattuu, hartiat ja niska selkä eniten, kiitos kamalien imetysasentojen ja "nukkumisen" samalla läpi yön imettäen. Pää särkee ja oksettaa, liikaa kahvia ja liian vähän unta. Minä olen kireä ja kärttyinen, haluaisin heittäytyä sänkyyn ja ummistaa silmät. Mutta joka kerta, kun lasken lapsen sylistä ja yritän vaikka hiipiä vessaan, alkaa itku ennen kuin edes istun pöntöllä. Vittu saatana, ei paljon naurata.
Sitten tässä ahdistusten lomassa päätin, että pitää ihan tosissaan laihduttaa. Tämä läskipaska saa riittää, minä en ole oikeasti tällainen enkä halua olla tällainen. Minusta tulee taas laiha.
Ensinnäkin <3
VastaaPoistaOot aivan hurjan upea että kaikesta ikävästä kivusta sun muusta KAIKESTA huolimatta imetät pientä koska se jos mikä helpottaa varmasti oloa. Itse odotan vielä mitä tapahtuu tänään annetun mpr-rokotteen ja kahden muun ylimääräisen (vahingossa annetun) takia. Omat tissini ovat jo kuivahtaneet ja pullotkin olen heitellyt pois. Mistä lohtu?
Oisko sun mahdollista heivata lasta päiväksi vaikka äitisi luokse että saisit vähän levättyä? Muisatn vieläkin ihan selkeästi miten hajalla itse olin vielä muutama kuukausi sitten unen puutteen vuoksi. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Joka ikinen asia. Ja teikä kierii nyt vissiin niissä tunteissa. :< Lepo auttaisi, pienikin, jaksamaan taas pätkän eteenpäin upeana äitinä ja naisena.
Pidän peukkuja pystyssä laihduttamisellesi! Molempien käsien. Yritän minäkin kokoajan mutta otteeni lipsuu joka toinen päivä.