Olotiloja

Minulla on ollut häilyvä olo viime aikoina. Kaikki on menossa jonnekin, tulossa jostain, alkamassa tai loppumassa tai muutoin liikkeessä. Minä kellun keskellä.




Olen usein iltaisin ja öisin maannut tyynyjen keskellä olkkarin lattialla yksin ja yrittänyt järjestellä asioita mielessäni. Yhtäkkiä välillä liiankin hitaasti etenevät asiat ovatkin totta. Yksi ilta havahduin siihen, että tässä sitä taas ollaan, tyynyjen keskellä kuuntelemassa rauhallista hiljaisuutta, mutta ei yksin. Kaikesta epävarmuudesta (ja siitä, että kertaalleen jo epätoivoissani heitin hanskat tiskiin ja sanoin miehelle heiheit) huolimatta olimme siinä ja kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Luojan kiitos jotkut meistä ovat vähemmän ailahtelevia ja näkevät ilmeisesti myös minun häilyväisyyteni läpi.


Rakastan niitä hetkiä, kun saa keittää kahvit kahdelle, kattaa pöydän kolmelle ja lapsen nukahdettua olla hetki vain hiljaa sylikkäin.


Mikään yksinkertaisin kuvio tämä ei lukuisista muuttujista johtuen ole, niistä mainittakoon nyt vaikka oman lapseni järjetön mustasukkaisuus ja miehen omat lapset.


Tästä hempeilyosuudesta voidaan siirtyä suoraan taas tavanomaisempaan minääni, siihen ärsyttävän itsekriittiseen vinkujaan. Nimittäin, tämä uusi tilanne on saanut minut väistämättä kiinnittämään itseeni taas huomiota. Olen lapsen syntymän jälkeen lähinnä vältellyt ajattelemasta sitä miltä näytän ja miten vartaloni koen, nyt se pakostakin nousee esille ja tuo mukanaan vanhoja mörköjä. Yksin eläessä on helppo olla ajattelematta tuota pään jatkeena roikkuvaa ruumista, mutta toisen ihmisen läheisyydessä se muuttuu taas konkreettisemmaksi. Ja se ällöttää minua.  Tunnustan, olen muutamana iltana sortunut taas oksentamaan. Nyt kun olen sen sanonut "ääneen", se tuntuu vielä typerämmältä kuin mitä päässäni. Minä en aio enää antaa itseni lipsua syömissekoiluihin, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. Nyt olisi huono hetki sairastua uudelleen.


Minulla on jotenkin tarve tehdä itsestäni täydellinen toiselle, poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole niin hoikka ja niin kaunis kuin  voisin olla. Ei siihen auta toisen sanat, se on pääni sisäinen ongelma. Raivostuttava sellainen. Minä en totta puhuen tiedä miten tämän tällä kertaa ratkaisen, edellisillä kerroilla en ole ratkaissut mitenkään ja uusi parisuhde on ajanut minut aina takaisin sairauden syövereihin. Mutta nyt en ole menossa sinne, minun täytyy keksiä jotain.

Kirppisääliöt

Kuka (ja miksi) kirjoittelee sekä nettikirppiksillä että livekirppiksillä niitä tuotekuvauksia, joissa mainitaan sanat ihana/suloinen/söpö/lemppari/meidän suokki/kaikkea vastaavaa soopaa? Eikö se nyt jumalauta ole minun tai ylipäätään muiden ostajien päätettävissä onko se paita tai sen kuosi ihana? Se sammakkopaita on mielestäni edelleen susiruma, vaikka myyjän mielestä se oli suloinen. Sitä paitsi on _aivan sama_ vaikka se koirapaita olisi ollut teidän kaikkien aikojen rakastetuin vaate. Ei vaikuta, ei kuulu ostajalle, älä tuhlaa omaa tai ostajan aikaa kirjoittelemalla turhia sepustuksia tuotteesta.


Livekirppiksillä toinen erikoinen tapa on mainita tuotteessa onko se mahdollisesti "vain paristi käytetty" vai "melkein uusi" tms. Että tällaisia asioita ei sitten itse voi ostaja päätellä tuotteen kuntoa tarkastellessa? Huvittavinta näissä on se, ettei tuotteen todellinen kunto aina vastaa hintalapun "vain paristi pidetty" luomaa mielikuvaa. Kyllä vaatteen saa pilattua ensimmäisessä pesussakin, jos tarpeeksi uuno on eikä lue pesuohjeita.


ps. Poikanen ei puhu vieläkään sanaakaan. Pitäisi skarpata noiden viittomien opettelun kanssa, jotta saataisiin lapsen sanavarastoa viittomien suhteen hieman laajemmaksi. Ilahduttaviakin hetkiä viittomien suhteen on koettu, kylpylässä lapsi omatoimisesti (noh, saatettiin tuota asiaa parina päivänä aika paljon jankata toki) viittoi, että vettä ei saa juoda vaan siinä uidaan. Alkeellistahan tuo meidän viittominen on, tukiviittomat käytössä eli viitotaan vain olennaisimmat sanat. Joten tuo lapsen viittoma "lause" meni käytännössä näin: "vesi, juoda, ei, vesi, uida" ja päälle ylpeä virnistys. Aika mahtavaa silti.

Nautintoja ja hyviä asioita

-lämpö
-aurinko (aurinkoihottumasta muutama miinuspiste)
-loma
-hyvät yöunet
-hyvät päiväunet
-pelkkä ensimmäisen vuorokauden saldo kirppikseltä kattaa jo parin viikon myyntipaikan
-uunilohi
-uudet perunat
-lapsen riemu vedessä läträtessä
-jäätelö
-spontaani "no ihan hyvin me tähänkin voidaan viltti levittää ja eväät syödä" -piknik bussista myöhästymisen johdosta

kesäkesäkesä

Erilaisten kriisien hyödyllisyydestä ja kasvattavuudesta (tarpeellisuudesta nyt puhumattakaan) voi olla montaa mieltä. Mutta yhden asian olen itsestäni oppinut kriisien kautta: mitä vaikeampia tilanteita kohtaa, sitä selvemmin oppii näkemään mikä itselle on oikeasti tärkeää. Eli mistä on valmis luopumaan ja minkä puolesta on valmis taistelemaan vaikka viimeiseen hengenvetoon asti. En lähde avaamaan tätä henk.koht. tasolla sen enempää, tämä riittäköön päivän syvälliseksi ajatelmaksi.

 Kesä tulee vauhdilla, muutamaa sade-, räntä- ja raekuuroa lukuun ottamatta.  Voikukkia! Puissa lehtiä! Siitepölyallergia! Niiskutuksesta huolimatta olo on SUPER. Aamulla lintujen laulu saattelee minut kouluun ja yöllä töistä tullessa tuoksuu ja tuntuu jo kesäyö.

ps. Onko muista ihmisistä tullut ärsyttävämpiä vai minusta hankalampi? Veikkaan jälkimmäistä ja syytän hienoista väsymystä.

Myllerrystä

Yhteenottoja ja itkuja. Jos satuitte eilen kävelemään ohitseni jokirannassa kun istuin siellä parkumassa ahdistustani noin tunnin verran, niin ei hätää, olen ihan kunnossa, eilen vaan tuli mitta täyteen ja ahdistus oli pakko purkaa jotenkin. Tai se purkautui ihan itse vailla mitään hallintaa.


No tänäänkin ehkä hitusen vuodatin kyyneleitä viestejä kirjoitellessa, mutta tänään se oli lähinnä suuttumuksesta johtuvaa, sellaista lähes pyhää vihaa joka saa aika tunteelliseksi.


Minun mittani on täynnä ja enää en pysty ottamaan vastaan mitä tahansa kuitaten niitä sillä, että perheenjäseniä tässä ollaan. Varpailleni on nyt astuttu niin monta kertaa, että sietokykyni ylittyi. Se on nyt loppu. Tässä on raja. Minun elämäni, meidän elämämme. Meidän asioitamme, meidän kotimme. Ilman lupaani niihin ei tunkeuduta enää.

Sanaton lapsi

Meinasin laittaa otsikoksi Hiljainen lapsi, kunnes tajusin miten harhaanjohtavalta se olisi kuulostanut. Ei, lapseni ei todellakaan ole hiljainen, lapseni vain ei osaa muodostaa sanoja.

Ennen kuin joku tulee kertomaan miten tuon ikäisen ei vielä tarvitsekaan puhua mainitsen jo heti alkuun, että minä tiedän sen. Kohta 2-vuotiaan kuitenkin pitäisi keskivertotason saavuttaakseen pystyä tuottamaan edes yksittäisiä sanoja, neuvolakäsikirjan mukaan jopa tuottamaan 2-sanaisia lauseitakin.

 En myöskään halua kuulla mitään ei sillä ole vaan mitään asiaa -vitsejä. Kyllä puhekyvyttömälläkin ihmislapsella on yhtälailla asiaa kuin sillä monisanaisia lauseita suoltavalla papupadalla. Ei sanojen puute vähennä ymmärrystä ja tarvetta tulla ymmärretyksi.

Oma lapseni ei puhu, ei edes tapaile sanoja. Itse asiassa ei juurikaan edes ääntele suu auki, päästelee vain "yh yh yh" ääniä suu kiinni (kokeile sanoa tuo suu kiinni, niin saat käsityksen ääntelystä). Tilanne vaikeuttaa kommunikointiamme, sillä en minä tuosta mitään ymmärrä. Suu kiinni mitkään äänteet (vaikka lapsi eri äänteitä yrittäisikin sanoa, en tiedä edes yrittääkö) eivät erotu toisistaan ja tuloksena on pelkkää yninää. Tästä seuraa, ettei lapsi tule ymmärretyksi. Taaperon kärsivällisyydellä ja temperamentilla se tarkoittaa järjettömiä raivokohtauksia pitkin päivää, tavarat lentelevät ja volyymit kohoavat, molemmilla.

Huolessa ja turhautumisessa pyöriskelyn jälkeen päätin lopettaa murehtimisen ja tartuin toimeen. Pitkään meillä on ollut satunnaisessa käytössä joitain viittomia kuten esim. maito ja nukkua, mutta uusien opettaminen on vähän jäänyt. Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja tästä lähtien pyrin joka päivä ainakin itse kertaamaan ja opettelemaan jonkin arkipäiväisen viittoman ja tilanteen tullen opettamaan sen lapselle. Olen muutama vuosi takaperin opiskellut viittomakieltä parin kurssin verran, joten perussanasto on kohtalaisesti hallussa, siksi tämä kommunikointikeino on minulle helppo toteutettava.

Välihuomiona se, että viittomien ei ole tarkoitus syrjäyttää puhetta eivätkä ne sitä teekään, jos ja kun se puhe sieltä joskus alkaa tulla. Ne vain mahdollistavat lapselle kommunikointikeinon tilanteessa, jossa sanallinen kommunikaatio ei onnistu. Viittomat vahvistavat ns. sisäistä puhetta, ne tukevat puheen oppimista eivätkä hidasta tai estä sitä (mitä moni on epäillyt kerrottuani opettavani lapselleni viittomia).

Katsotaan miten homma alkaa sujua nyt, kun aion tähän tosissaan panostaa.

Loppuun lähinnä itselle muistiin lista viittomista, jotka lapsi tällä hetkellä osaa vähintääkin pyydettäessä. Tästä on helppo myöhemmin kastoa onko edistystä tapahtunut.

-maito
-puuro
-juusto
-nukkua
-juoda (tämä tosin hänen itse kehittelemänsä, mutta meillä käytössä joten lasken oikeaksi viittomaksi)
-syödä
-suihku
-reppu
-kengät

Hillitön himo

-valkosipulia
-tomaattikastiketta
-jalapenoja ja
-marinoitua punasipulia kohtaan


Enkä ole paksuna tai muutenkaan mitenkään erityisessä tilassa. Unelmoin margarita-pitsasta runsaalla valkosipulilla, lisäkkeinä jalapenoja ja marinoitua punasipulia. Mikään näistä ei edes kuulu normaaliruokavalioon (no valkosipuli ajoittain). Tomaatista saan kaiken lisäksi ihottumaa. Pakko saada näitä jostain.