Tuuli!

Oooo, ikkunasta hönkii pitkästä aikaa viileä tuulenvire. Se tietää kuulkaa sadetta! Nämä lähes trooppisen lämpimät päivät ovat olleet jotain aivan täydellistä, tällaisesta kesästä minä pidän, mutta myös viilentävä sade ja kunnon ukkosmyrsky kelpaavat tähän päälle. Varsinkin sitä ukkosmyrskyä minä odotan, salamointia ja pauketta. Voidaan poikasen kanssa mennä parvekkeelle sitä ihailemaan, meiltä näkyy kauas (6. kerros maanpinnasta laskien) joten kunnon salamointi takaisi meille melkoisen shown.

Sadepäivien varalle olisi myös hurja määrä tekemistä. Ensinnäkin yksi "pieni" lankaprojekti noin ensialkuun, siitä vihjekuva alla.

 

Poikanen on nimittäin harrastanut ahkerasti käsitöitä, nyt on lankakorillinen sotkua selviteltävänä. Selvittelyn jälkeen puikoille pitäisi saada joululahjoja (no kohta on jo joulu) ja pari muuta lupaamaani juttua. Joten oikeastaan useampikin sadepäivä tähän väliin sopisi, voisi hyvällä omallatunnolla kyhjöttää kotona näpertelemässä juttuja ja nauttia sateen ropinasta ikkunassa. Niin ja niitä ukkosmyrskyjä pitää myös olla.


Yllättävän paljon olen viime päivinä ehtinyt, vaikka ulkona on tullut vietettyä suurin osa päivästä. Kämppä on taas puunattu lattiasta kattoon, parvekelaseja ja keittiön kaappeja myöten. Pari idean tasolle jäänyttä askartelujuttua on toteutettu tai toteutuksen alla (kuvia myöhemmin, ehkä) ja pakastimesta löytyy taas läjä vierasvaraherkkuja. En tosin ole varma miten pitkään ne siellä pysyvät, hah. Tein myös päätöksen, että kaikista kivoista ideoista huolimatta poikasen 1-vuotisjuhliin en nyt aio kauheasti panostaa, ainakaan rahallisesti. Niitä ihania ideoita teemoista ja koristeluista, tarjoiluista puhumattakaan, olisi vaikka kuinka, mutta kun kaikki maksaa. Monesti hairahdun siihen "ei tää nyt paljoa maksa, pari euroa vaan" illuusioon, mutta kun paperille ynnäilin mitä ne kaikki näennäisesti halvat jutut yhteensä tulisivat maksamaan, niin ei ihan muutama kymppi riitä. Rahatilanteemme on ok, mutta en halua sitä turhaan horjuttaa tuollaisilla jutuilla, kun kuitenkin kuukausittainen budjettimme on aika pieni. Sitäpaitsi, poikasta ei voisi vielä vähempää kiinnostaa mitkään hienot teemat ja siihen mätsäävät tarjoilut, joten säästän ne myöhemmäksi, kun päivänsankarikin niistä jotain ymmärtää.

Jeij, nyt sataa! Pitää mennä parvekkeelle fiilistelemään ja nuuhkimaan sadetta.

Tästä olen paasannut ennenkin

Mutta kun eivät nämä uudenkaan asuinpaikan naapurit osaa lajitella jätteitään! Hitto soikoon. Tosissani mietin jonkinlaisten vittuiluohjetaulujen kyhäämistä tuonne roskiskatokseen.

Pitsalaatikko on tehty... entten tentten, paperista vai pahvista? Kokeile paperista pitsalaatikkoa kerran, niin jatkossa tiedät etteivät ne laatikot taida kuulua lehtiroskien sekaan.

Hey c'mon, heitit sitten lehtesi MUOVIpussissa lehtiroskikseen. Vituttaako yhtään, että ihan turhaan näit vaivaa ja keräsit ne erikseen, kun sitten heität muovit ja paperit samaan astiaan?

Niin että et sitten tosissaan erota lasia ja metallia?? Tee kotitesti: heitä lajittelun kohteena oleva esine/roska seinään. Jos se menee sirpaleiksi, se kuuluu lasiin. Jos se säilyy ehjänä, se on todennäköisemmin metallia.

Tuntuu taas turhalta kaikki omat ponnistelut, kun tyypit heittelevät jätteensä tuonne miten sattuu. Rupean kohta kyyläämään kuka tuota tekee, minulla on aikaa ja olen tarpeeksi neuroottinen sellaiseen puuhaan.

Mutta siis naapuruston ylivoimaisesti käsittämättömin tyyppi on se, joka vaivautuu kyllä avaamaan roskiskatoksen lukollisen oven, mutta ei enää jäteastian kantta, vaan viskaa sen roskapussinsa siihen jäteastian viereen. Ei voi syyttää pelkästä laiskuudesta, kuitenkin kaivaa avaimen taskustaan ja tuo roskat katokseen, mutta miksi, voi hyvä luoja miksi sitä pussia ei voi viskata sinne mihin se kuuluu? Loppuu käsityskyky minulta.

Kuva lainattu täältä

Rauli Badding Somerjoki sen jo aikanaan sanoikin (tai no lauloi):

 

"Sillä maailma hukkuu paskaan

me vain luemme lehtiä

Pitäis nopsaan laulaa rastaan

jos se meinaa ehtiä" (Rauli Badding Somerjoki - Hymyile Miss Universum)



Elämäni pisimmät 30 sekuntia

Vedin niskaani himpun verran liian lyhyen tunikan ja totesin, että ei jaksa vaihtaa, koska matka on lyhyt "eikä tuolla tiellä nyt ketään varmaan vastaan tule".

Väärin. Melkein heti alaovesta ulos astuttuani tulee vastaan se talossamme asuva porukka virolaisia/puolalaisia/mitälie työmiehiä. Olisi ollut liian noloa kipittää takaisin sisälle, joten urheasti jatkan matkaa. Ohitan tuon miesporukan ja kappas, ne penteleet oikein PYSÄHTYVÄT TUIJOTTAMAAN, kun meikäläinen koettaa coolisti ja liioitellun rennosti vaan jatkaa matkaa. Ja ihan varmana vilkkui alkkarit niille, kiitos liian nopean harppomiseni ylämäkeen. Voi jumalauta, että hävetti. Anteeksi kiroiluni, mutta ei ole koskaan tuntunut mäki yhtä pitkältä ja askel lyhyeltä. Puuh.

Onneksi tänään sataa vettä

Tässä ihonsuikaleita selästä nyppiessä tuli mieleen, että ei taida ihan riittää, että sitä aurinkorasvaa läträä vain toiseen perheenjäseneen. Ei suojaa omaa selkää.

Terveisin nimim. Otin vähän aurinkoa tuossa viime viikolla

Minä kaipaisin nyt hetken hengähdystauon. Nyt on se piste, että en jaksa enkä halua olla se kaikkivoipa superäiti. En tiedä miksi juuri nyt, kun ei mitään erikoista (sairasteluja tms. oikeasti raskasta) ole ollut edes. Paljon kitinää ja huonoja öitä toki, kuten meillä aina, mutta se tuskin on se syy. Ehkä olen sen pikkuvauva-ajan jaksanut, koska lapsen tarvitsevuus on niin suuri silloin, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla läsnä 24 tuntia vuorokaudessa. Nyt ei olisi pakko olla koko ajan läsnä, lapsi saisi periaatteessa kaiken muiltakin kuin minulta ja pärjäisi kyllä.

Tämä turhautuminen ilmenee nyt ikävillä tavoilla. Minua vituttaa muiden äitien hehkutukset omasta ajastaan, reissuistaan, juhlistaan ja pariskuntahetkistään. En halua kuulla niistä. Tekisi mieli tokaista, että vittuakos siinä lesoilet, kivat teille ja sulle kun pääsette ja pystytte, mutta mene muualle puhumaan, minä en halua ajatella yhtään enempää sitä, mitä kaikkea voisin tai tahtoisin tehdä jos se olisi mahdollista, niin että turpa kiinni. En minä oikeasti niin ajattele, mutta turhautuminen purkautuu noissa tilanteissa tuollaisena olona.


Poikanen täyttää vuoden ensi kuussa, eikä edelleenkään ole kertaakaan ollut hoidossa. Joka viikko kohtaan tilanteen, jossa joku kysyy kuulumisiani. Vastaan, että tätä lapsen kanssa olemista minulle kuuluu. Sitten kysytään, että no mitä MUUTA olen tehnyt. No ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, sitten vähän ollut lapsen kanssa, ollut lapsen kanssa, ja ai niin ollut lapsen kanssa. Ei minulla ole muita kuulumisia, anteeksi vain kyselijät.

Olen nyt tämän ahdistuksen kourissa yrittänyt saada poikasta nauttimaan muutakin nestettä kuin tisseistäni peräisin olevaa. Noin viikon työn tulos on masentava. Vettä tykkää kyllä hörppiä muttei juoda (sylkee sen pois), maitoa ei suostu muutaman maistelukerran jälkeen enää edes hörppäämään. Yhden vuorokauden mittasin kaiken veden jonka mukiinsa laitoin ja juomisen (...) jälkeen mittasin paljonko oikeasti joi. Koko vuorokauden tulos oli vain reilu desi. Yksi ainoa saamarin desilitra. Säälittävää. Suunnittele tässä sitten pojan hoitoon antamista, kun toinen elää pelkällä tissimaidolla.

Eniten ahdistusta tässä herättää se, ettei niitä hoitomahdollisuuksia näytä olevan tulossa ainakaan kesän aikana. Syksystä en tiedä, sitten palaankin jo kouluun. Kyllä, minusta melkoisen masentava ajatus, hyvästi kaikki toiveet vapaahetkestä, hyvästi se minä jolla joskus oli jotain omiakin juttuja.

Lapsi on maailmani napa, joka ilta makaan ja tuijotan vieressäni nukkuvaa poikasta ja tunnen mitä suurinta ylpeyttä ja rakkautta. Annan pusun silkinpehmeälle otsalleen ja kuiskailen miten paljon rakastan häntä. Elämämme on hyvä ja täydellinen juuri näin. Silti minä olen nyt jotenkin loppu.

Mitä minä nyt tahtoisin:

-Nukkua yhden yön. Edes useamman tunnin putkeen.
-Käydä jossain yksin. Astua ulos ovesta ilman lasta, kävellä vaikka päämäärättömästi pitkin katuja, kunhan olisin yksin.
-Keskustella hyvän ystävän kanssa häiriöttä, ilman sylissä kiemurtelevaa tai lattialla huutavaa lasta. Edes yhden kahvikupillisen ajan.
-Jonkun kuuntelemaan, kun on yksinäistä.

Mut hei se nyt vaan on paha asia!

Kuvittelen välillä olevani hyvinkin tiedostava ja asioihin perehtynyt ihminen. On helppoa lukea tiettyjen tahojen kannanottoja ja mielipiteitä joistain ajankohtaisista tai muutoin tärkeistä asioista, ja niiden perusteella luulla tietävänsä asiasta tarpeeksi. Koin aika tajunnan räjäyttävän ahaa-elämyksen tänään lehteä lukiessani, kun silmiini sattui tämä tekstinpätkä:

"Siitä ei päästä mihinkään, että Suomen energiapolitiikka on hakoteillä. Täällä vain haaveillaan turpeenpoltosta ja kuvitellaan, että puulla lämmittäminen on ympäristöteko. Eikä ole. Se sama söpö savu, joka leijailee takasta, tappaa pienhiukkasillaan miljoona ihmistä vuodessa. Tämä on Maailman terveysjärjestön antama luku.
 Sen sijaan ydinvoiman lisääminen olisi ympäristöteko, joka oikeasti ehkäisisi ilmastonmuutosta. Fukushiman onnettomuus tappoi tasan nolla ihmistä. Kun Saksa luopuu ydinvoimasta Fukushiman takia, se joutuu korvaamaan sen toistaiseksi fossiilisella energialla. Yksinkertainen kertolasku paljastaa, että päätöksen seurauksena Angela Merkel tappaa tuhat ihmistä vuodessa." (Näiden ajatusten takana E. Valtaoja, ja juttu siis käsitteli ilmastonmuutosta ja sitä, miten yksittäinen ihminen voi tai mahdollisesti ei voi siihen vaikuttaa).

Melkein hävetti tuon luettuani. Minulle ydinvoima on aina edustanut jotain Absoluuttisen Pahaa. Piste. Tällaisen uuden näkökulman esiintulo saa minut tuntemaan itseni lähes idiootiksi. Miksen ole tajunnut tuotakaan aiemmin. En nyt halua alkaa pohtia riskejä ja todennäköisyyksiä esim. ydinonnettomuuden suhteen, se ei ole pointtini. Pointtini on se, miten kapeakatseinen sitä voikaan kaikessa tiedostavuudessaan olla. Minä olen enemmän tai vähemmän tietoisesti poiminut informaatiovirrasta vain ne "paha ydinvoima" argumentit, jättäen kaikki "vanhoja ja perinteisiä" tapoja (jollaiseksi luen tuon puulämmityksen kuuluvaksi) koskevat kritiikit täysin huomiotta.

Pitäisi varmaan ruveta taas säännöllisesti lukemaan jotain järkevää ja tärkeää tietoa sisältävää materiaalia, voisi tehdä hyvää iänikuisille, pölyttyneille näkemyksilleni.

ps. En minä ehkä käsitystäni ydinvoimasta edelleenkään tuon jälkeen täysin muuta, mutta käsitykseni omavaraisesta, idyllisestä ja ah niin ihanasta ja ekologisesta maalaiselämästä muuttui juuri aikalailla. Tästä lähtien pidän mielessäni, että kaikella on kääntöpuoli.

"Oot sä ajatellut miten isättömyys vaikuttaa sun lapseen?"

Samaa sarjaa olevia kysymyksiä ja kommentteja satelee vähän väliä.

"Ooks miettiny jo mitä vastaat ku lapsi kysyy isästää, et miks se ei oo täällä?"

"Luuleks et lapseen vaikuttaa se, ettei se ees tiiä ku sen isä on?"

"Uskoks sä siihen tutkimukseen, jonka mukaan yksinhuoltajien lapsilla on myöhemmin elämässä enemmän ongelmia ja ne pärjää jotenkin huonommin tai jotain?"

"Kyllä lapsella pitäs olla molemmat vanhemmat."

"Et sä kuitenkaan voi korvata sitä puuttuvaa isää, kyllä kai sen tiiät."

Ai että olenko ajatellut? Jos joku ulkopuolinen on asiaa ajatellut, niin luuleeko joku tosiaan, etten minä olisi sitä miettinyt. Uskonko lapsen kärsivän isättömyydestä? En tiedä. Ehkä jossain vaiheessa, toivon toki ettei kärsisi. Mitä minä vastaan hänen kysyessään asiasta? No vastaan siihen mitä lapsi kysyy. En aio valehdella, mutta pyrin kertomaan asiat siten, ettei se nyt kauhean pahalta lapsen korvaan kuulostaisi. Ja niinpä niin, en korvaa kahta ihmistä, mutta ihan kaikkeni ja vähän enemmänkin olen jo sen eteen tehnyt ja aion tehdä jatkossakin.

Vituttaa nuo kommentit, suurin osa ajattelemattomia aivopieruja, mutta voisivat ihmiset silti edes yrittää miettiä mitä suustaan päästelevät. Tuntuvat puhuvan minulle välillä kuin idiootille, ihan kuin tosissaan en olisi pohtinut näitä asioita joka ikinen päivä siitä asti, kun tulevaisuus kaksin lapsen kanssa näytti selvältä.

Ja niin, uskonko siihen yksinhuoltajien lapsia koskevaan tutkimukseen. Ei, en voi uskoa. Se veisi pohjan kaikelta yrittämiseltä.