Yksinhuoltaja - miltä se sana sinun korvissasi kuulostaa?

Ensin aiheen vierestä:
Leivinpaperi. Se helvetin leivinpaperi.

Asioita, joita en koskaan muista ostaa kaupasta. Kauppalistaahan en käytä, "en tarvii".

Toinen yhtä paha on leivinjauhe. En tiedä mikä näissä leivin -alkuisissa on niin vaikeaa. Sama kuin hammasharjan pakkaaminen reissuun, hittovie aina unohdan!

...



Itse asiassa halusin tulla avautumaan aiheesta ristiriitaiset tunteet liittyen yksinhuoltajuuteen. Tai lähinnä siihen, millaisena muut sen tuntuvat kokevan suhteessa omaan kokemukseen ja suhtautumiseen. Mutta ei siitä ajatussolmusta ota pirukaan selvää, en osaa avata niitä ajatuksia edes itselleni selkeään muotoon, saatikka sitten selkeän tekstin luomista vaativaan järjestykseen. Yritän kuitenkin.


Minä olen huomannut karsastavani termiä yksinhuoltaja. Se sisältää liikaa ennakkoasenteita ja tuntuu liian luokittelevalta. Kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen käsitys yksinhuoltajista. Aivan, kuin se olisi jokin homogeeninen, samojen syiden ja seurausten aikaansaama ryhmä tietynlaisia ihmisiä tietyssä elämäntilanteessa. Jopa itse joskus sorrun siihen ajattelumalliin (haluan ajatella niin?), kunnes etsiessäni jonkinmoista vertaistukea tai kohtalontoveruutta tulen huomanneeksi, että tarinat ja tilanteet eivät millään lailla yhdistä minua useimpiinkaan mukamas "samassa tilanteessa oleviin". Tästä esimerkkinä se, että alueemme yksinhuoltajayhdistyksen toimintaa selaillessani tajusin olevani eräänlainen mustalammas tässä yh-maailmassa. Minulla ei ole ongelmia lapsen isän kanssa (ei ole minkäänlaista suhdetta tai yhteyttä häneen nykyään, jos joku ei taustoja tiedä), ei tarvetta lakimiehen neuvoille tai hyvän eron luentosarjoille. Minä olisin halunnut vain jutustella arjesta ylipäätään, millaista se on, kun perheestä puuttuu toinen aikuinen. Sellaista toimintaa ei suoranaisesti ollut, jotakuinkin kaikki tuki liittyy johonkin negatiiviseen ja ongelmalliseen, en tarvitse sellaista, ei minun arkeni ole niin negatiivista ja vaikeaa.



Yleensä puhuessani perhetilanteestamme jollekin vieraammalle, kerron olevani lapsen kanssa kahdestaan. Se kuulostaa paljon paremmalta kuin yksinhuoltaja, monestakin syystä.
A) Minä tosiaan koen, että me olemme ME KAKSI, en minä yksin. Me olemme tiimi, meidän tulee toimia yhdessä, jotta arki toimii. En minä ole yksin ja lapsi jotenkin irrallinen osa, miltä yksinhuoltajuus saa sen kuulostamaan.
B) Yksinhuoltajuus kuulostaa raskaalta. Ihmiset alkavat voivotella. Oikeasti, tätä tapahtuu! "Miten sä jaksat, saatko hoitoapua ja muuta? Oot kyllä sisukas/ahkera/vahva nainen. Sulla on varmaan aika rankkaa." No vittu eikä ole rankkaa enkä ole vahva. Tai jos olenkin, niin sillä ei ole mitään tekemistä sen juridisen seikan kanssa, onko lapseni tietoihin merkitty yksi vai kaksi virallista huoltajaa, tai toista vanhempaa ollenkaan.
C) Ne kaikki ennakkoluulot, joita yksinhuoltajuuteen liitetään. Tästä esimerkki: Kun parisuhteellinen, perheellinen nainen lähtee viihteelle, se pääosin katsotaan "ansaituksi vapaaksi", suorastaan naisen oikeudeksi. Juhliminen (tietyissä rajoissa toki) on todella ok ja harva sitä kritisoi. Melkeinpä tuputetaan sitä "omaa aikaa", eikä kukaan jälkeenpäin puhu silmiään pyöritellen, miten "Pirkko se kävi lähibaarissa jo kun lapsensa vasta opetteli ryömimään". Mutta annas olla kun yh lähtee lähibaariin. Voiko kukaan väittää, ettei olisi koskaan kuullut näitä alentavia yleistyksiä yhden illan hoitoja baareista hakevista yksinhuoltajista? Niinpä. Kaverini, myöskin yh, lähti ulos lapsensa ollessa noin 2kk. Eräs yhteinen tuttumme tokaisi ihan tosissaan, että eikö kyseisen naisen nyt pitäisi tuossa tilanteessa olla vaan siellä kotona, eikä etsimässä uutta miestä. Ja tätä kuulee niin usein. Yksinhuoltajathan juoksevat baareissa helpon seksin perässä, ansaittua tai sallittua vapaata se ei todellakaan ole, päinvastoin hukkaan heitettyä aikaa poissa lapsen luota. Lumppu mikä lumppu.

Tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään, eritoten tuota asenteista kertovaa osiota. Älkääkä tulko sanomaan, että mitä sinä niistä välität, tee niin kuin tykkäät. En välitäkään, silti tiedostan ne. Ja tahtomattani varon vahingossakaan käyttäytymästä niiden ennakko-odotusten mukaan, joten itse asiassa ne määrittävät myös toimintaani. Googlatkaa yksinhuoltajia koskevaa nettikeskustelua, sieltä löytyy sellaista tylytystä, että oksat pois. Säälittäviä, haarojaan levitteleviä lumppuja. Epätoivoisia. Ärsyttäviä marttyyreita. Todennäköisesti rumia ja lihavia tai ainakin sitten hulluja jollei muuta. Helposti hyväksikäytettäviä. Kohtalon ja elämän raatelemia ihmisparkoja, kuitenkin itseään saavat syyttää kaikesta. En ihmettele, jos joku herkempinahkainen sellaista lukiessaan saa ikuisen alemmuuskompleksin omasta yksinhuoltajuudestaan.


Minusta on kaiken kaikkiaan ihan hiton siistiä olla ainut vanhempi perheessä. Pääosin se tuottaa uskomattomia selviytymisen ja riemun tunteita. Me pystymme ja selviämme lapsen kanssa, ihan mistä tahansa. Meidän väliimme ei pääse kukaan tai mikään. Vaikka lähes tappavan yrjötaudin kourissa aloin epäillä kykyäni samalla hoitaa lasta ja kotia pää vessanpöntössä, niin jälkeenpäin sain todeta onnistuneeni. En tiedä miten, mutta kaikki jäivät henkiin siitäkin kokemuksesta. Sisäinen äijäni saa tasaisin väliajoin onnitella itseään onnistumisistaan, kun aherran erinäisten "miestenhommien" kimpussa, menestyksekkäästi. Kantapään kautta ehkä, mutta voin ylpeänä ilmoittaa pystyväni ilman miehistä apua vähintäänkin yksinkertaisimpiin korjaushankkeisiin (pyörän huolto ja korjaukset, pienet kodin nikkaroinnit yms) ja erinäisiin fyysisiä voimia vaativiinkiin suorituksiin. Pakon edessä huomaa pystyvänsä mm. viimeisillään raskaana siirtelemään pianoa yksin ilman ongelmia.

 Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaiselle vanhemmalle tekisi hyvää suorittaa kahden kuukauden mittainen käytännön kurssi aiheesta "elämä yhden vanhemman perheessä". Sen aikana ei saisi kilautella puolisolle edes henkisen tuen tarpeessa eikä jemmata lasta sukulaisille hoitoon. Sen jälkeen ymmärtäisi millaisia voimavaroja sitä itsestään tosi paikan edessä löytääkään.