Koululaiset ovat palanneet opintielle, opiskelijat valloittavat yökerhoja bileillään ja viimeiset kesälomalaisetkin alkavat palailla arkeen. Tänään tuoksui ensimmäistä kertaa syksyltä. Rakastan näitä päiviä pojan kanssa, heräämistä pirteään öhinään tai uniseen kitinään, aikatauluttomia kävelylenkkejä ja vierekkäin nukuttuja öitä ja päiväunia. Tunnen jopa jonkinlaista haikeutta seuratessani pojan kasvua, nämä päivät kuluvat ihan liian nopeaan, voisin vain maata tuijottamassa tuota pientä ihmettä ikuisuuksiin asti.
Ettei kukaan saisi liian ruusuista kuvaa päivistämme, niin kyllä niihin ahdistustakin mahtuu. Suurta (ja turhamaista) sellaista koin tänään etsiessäni itselleni housuja. Poistuneet raskauskilot ja 9 kuukauden odotusaika ovat luonnollisesti muokanneet kroppaani, ja sovituskopissa se iski aika kipeällä tavalla tietoisuuteeni. Kauan kadoksissa ollut itseinhoni hyökkäsi niskaan oikein urakalla, ääni päässä ilkkui läski-laulujaan ja teki mieli repiä kroppa kappaleiksi. Takapuoli roikkuu ja vatsassa on löysää. Ei sillä, että siinä sinällään olisi mitään ihmeellistä kun synnytyksestäkin on vasta muutama viikko, mutta totuuden kohtaaminen sovituskopin armottomissa valoissa ei ollut mieluisa. Karistin onneksi nuo ajatukseni päästäni, päätin jättää vaatteiden etsimisen myöhempään ja kipitin kotiin köllimään pojan kanssa.
Ihanan tylsä ja tavallinen elämäni. Kissa ja lapsi nukkuvat sängyllä ja minä hörpin kahvia. Tilasin uudet kumisaappaat puhki kulutettujen tilalle, nyt voi syksy sateineen tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti