Parisuhdeasioissa ei ihan kauheasti kannata alkaa neuvoa toisia (varsinkaan näin vahvasti parisuhteettomana ihmisenä niitä neuvojani ei kovasti tunnuta arvostavan), vaikka moni avoimesti omista ongelmistaan sillä saralla tilittääkin. Tapanani on niellä kärkkäimmät kommenttini, sillä hyvin harvoin kukaan ihan oikeasti konkreettisia toimintaohjeita keneltäkään haluaakaan edes. Muutamia seikkoja haluan nyt "ääneen" tässä kuitenkin todeta, montaa parisuhdekriisiä läheltä taas hetken aikaa seuranneena. Nämä kommentit tuskin ketään loukkaavat, kun eivät ole suoraan kenellekään kohdistettuja. Jos kuitenkin loukkaannut näistä, niin on lienee syytäkin sitten katsoa peiliin.
Minä en ymmärrä, miksi ihmiset kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, jopa vuosikymmenestä toiseen raahautuvat paskan parisuhteen mukana ja toivovat (?) sen muuttuvan paremmaksi. Tai sitten eivät vain uskalla tehdä mitään. Tarkoitan tapauksia, joissa tilanteelle ei tehdä mitään eikä kukaan enää sille haluakaan tehdä mitään, ei kiinnosta, tai jos kiinnostaa niin vituttaa enemmän kuin kiinnostaa. Neuvoni (jota kukaan ei kysynyt): tehdää jotain tai erotkaa. Paska ei nielemällä lopu.
Toinen juttu on tämä ikuisuuskysymys siitä voiko toista ihmistä muuttaa. Ei voi. Piste.
Päihdeongelmat kuuluvat myös tuohon edelliseen kohtaan, mutta niistä haluaisin sanoa vielä erikseen yhden asian. Päihdeongelmaiselle päihteet tulevat aina ensimmäisenä, se menee puolison, lasten, perheen ja kaiken edelle. Aina. A I N A . Että jollei sille asialle itse asianomainen mitään tee, niin on se melkein masokismia jo toiselta osapuolelta kerta toisensa jälkeen alkaa rakentaa pilvilinnoja päihdeongelmaisen vakuutteluja ja lupauksia uskoen. Tarpeeksi kauan kun sitä tekee eikä ota opikseen, niin se muuttuu jo idiotismiksi.
Olisi vielä pari muutakin juttua, mutten osaa tiivistää niitä järkevään muotoon. Niitä kaikki kuitenkin yhdistää tämä sama ajatus: Jollet ole onnellinen tilanteessa, niin mikset tee mitään? Milloin aiot olla onnellinen, jos et tässä elämässä? Minusta on ihan hirvittävä ajatus, että tuhlaisin jopa vuosia elämästäni onnettomana roikkuen "ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu vaikka ei siltä vaikutakaan" -suhteessa.
ps. Minusta tulisi ihan karsea parisuhdeterapeutti. En kyllä kannustaisi ketään roikkumaan kamalissa suhteissaan, varmaan kävisi aika vähiin meikäläisen asiakkaat hyvin nopeaan.
Ei pahat neuvot ollenkaan, kun asiat oliskin aina niin yksinkertaista ja helppoa toteuttaa.... :/ Vaikka kyllähän mekin sen verran tehtiin, että erilleen muutettiin, vaikkei varsinaisesti erottu.
VastaaPoistaMä oon päättänyt, etten vuosikymmeniä roiku huonossa suhteessa ja niele kaikkea paskaa, vaan myös aijon jossain vaiheessa olla ihan oikeasti onnellinen, ilman että tarvii värkätä, että mitä toinen tekee, millon se taas lähtee ymsyms.
Mutta sitä, missä vaiheessa mä havahdun todella todellisuuteen ja jätän huonon suhteen taakseni, sitä ei vielä tiedä tuskin kukaan. Mutta eikö se alku ole jo sekin, että asian tiedostaa? ;D
Ja varsinkin alkoholistin kanssa sitä "kyllä se tästä paremmaksi vielä muuttuu" - saa takuula odottaa! Joskus on ehkä niitä parempia kausia, mutta ei se kyllä helpolla muutu, varsinkaan jos juojaa itseään ei kiinosta...
Sehän on jo valtava askel, kun olette erilleen muuttaneet. Te teette jotain asioille, se on tärkeää.
PoistaKiitos.
VastaaPoista