Vanhemmuudesta

Nyt melkein 9kk:n vanhemmuuden jälkeen voin todeta, että ei minulla kovin hyvää käsitystä vanhemmuudesta ollut ennen omaa lasta. Vauvan hoitaminen ja muu konkreettinen tekeminen oli aikalailla sellaista kuin olin kuvitellutkin, se osa arjesta ei tullut mitenkään yllätyksenä, mutta se psyykkinen puoli, se jatkuva huoli, pelko ja toiveet.

Ensimmäiset päivät ja viikot sitä mietti muistaako se lapsi hengittää ja saako se tarpeeksi maitoa ja miksi sen kakka on tuon väristä. Kun huoli lapsen eloonjäämisestä alkoi helpottaa, alkoi huolestuttaa lapsen kehitys. Miksi se pitää päätä noin? Onkohan se kuuro, kun ei reagoi koviin ääniin? Saikohan se jonkun aivovaurion äskeisestä kaatumisesta, menikö kaikki kehittymässä olleet hampaat pilalle kun kaatui päin pöydän reunaa?

Nämä konkretian tasolle jäävät huolet on helppo karistaa pois mielestä, mutta entäs ne tulevaisuutta ja lapsen pärjäämistä maailmassa koskevat huolet. Apua. En minä tällaista osannut kuvitella. Pelkkä ajatuskin oman lapsen joutumisesta koulukiusaaminen uhriksi tai jonkun vähäpätöisemmänkin syrjimisen tai ikävän kohtelun kohteeksi saa minun sydämeni käpristymään kasaan. Ei ikinä, ette koske minun lapseeni, ei minun lastani saa kukaan satuttaa!

Puhumattakaan siitä valtavasta vastuusta, joka minulla on tuosta poikasesta. Minun pitäisi tietää mikä on parasta ja oikein, en aina tiedä olenko yksin kykenevä siihen. Ihan liian suuri vastuu, silti se on kannettava. Yhtä aikaa luotan omiin kykyihini (ja sormet ristissä toivon parasta jos joskus metsään meneekin), mutta toki sitä isompien päätösten kohdalla tuntee itsensä aika pieneksi. Kornia jotenkin, että vielä ihan pieni hetki sitten sitä nippanappa sai oman pienen elämänsä ja arkensa hoidettua edes melkein kunnialla, nyt pitäisi selvitä toisenkin ihmisen elämän hoitamisesta. Ai että ahdistaako ajoittain, no joo-o. Joskus jossain tekstissä taisin sivuta tätä aihetta liittyen yksinhuoltamisen varjopuoliin, siihen ettei kukaan muu ole jakamassa vastuuta eikä tukemassa päätöksissä, vaan pitää vaan  seisoa tukevasti jalat maassa ja toivoa parasta omien valintojensa suhteen.

Tämä vastuu ja tunne omasta keskeneräisyydestä ja keskinkertaisuudesta saa minusta esiin tiettyjä puolia joista en ole ihan varma, ovatko ne hyviä vai huonoja. Imetysfanatismini sai luonnollisen jatkumon luomuruokafanatismin muodossa. Tunnen ihan hirveää syyllisyyttä, jos joudun ostamaan lapselle valmisruokapurkin joka ei ole luomua. Pelkkä valmisruoka jo aiheuttaa vuorokauden morkkiksen, vaikka olisi sitä luomuakin. Naurettavaa, ihan kuin lapsi menisi pilalle, jos se saa muuta kuin äitinsä valmistamaa luomumössöä. Ei se mene, mutta minä vanhempana tunnen syyllisyyttä, tämänkin asian olisi voinut tehdä vielä hieman paremmin. Sitäpaitsi, tämä fanaattisuuteni on huvittavaa myös siksi, etten kuitenkaan kaikessa pyri yhtä ehdottomiin ratkaisuihin. Esimerkiksi kestovaippailusta luovuin parin kuukauden satunnaisten testien jälkeen, liian vaivalloista lapsella joka, noh, käyttää vaippoja sangen tehokkaasti ja monta päivässä. Olin siis liian mukavuudenhaluinen ja luovuin siitä ihan ilman tunnontuskia. Sitten kieriskelen itsesyytöksissäni jonkun hemmetin ruokapurkin takia, ei jeesus mitä touhua.