Uusi koti, uudet naapurit

Ensivaikutelma uuden kotimme naapureista (lasken naapureihin tässä tapauksessa kaikki ison kerrostalon asukkaat, naapureita me kaikki tavallaan ollaan) oli positiivinen. Täällä on näköjään tapana tervehtiä kaikkia rappukäytävässä, myös meitä uusiakin naapureita ja vieläpä ihan kuuluvasti ja iloisesti. Hämmästyttävää! Juro suomalainen kansa osaa yllättää. Täällä jopa enemmistö taitaa suomalaissyntyisiä olla, ainakin jos nimitaulun (vai mikä sen nimi on, se missä lukee kuka asuu missäkin asunnossa) tietoihin on uskominen. Eli ei voi kulttuurieroihinkaan vedota.

Kummajaisia mahtuu aina joukkoon. En tiedä onko kyse tuosta seinän takana asuvasta vai alakerran naapurista, mutta tasaisin väliajoin sieltä kuuluu kovaääninen "PERKELE, JUMALAUTA!" tai muuta vastaavaa. Ei siis usein, noin joka toinen päivä vain, mutta säännöllisesti kuitenkin. Se mikä tässä hämmästyttää, on se ettei sieltä muuten kuulu mitään. Hiljaista hiljaista hiljaista vain, sitten yhtäkkiä napsahtaa ja JUMALAUTA, niin kovaa kun keuhkoista lähtee. En koe häiritsevänä, lähinnä huvittavaa. Vaikka ymmärränhän minä, joskus vain palaa kiinni ja tekee mieli huutaa.

On muuten ihan puppua, että huutaminen ei auta. Se auttaa ihan kympillä, aina pitäisi saada huutaa jos tuntuu siltä. Minulla ei ole pokkaa karjua kerrostalossa (sitäpaitsi lapsi saisi slaagin jos alkaisin vaikka keskellä yötä väsymysahdistusvitutus-kohtauksen seurauksena huutaa suoraa huutoa) ja joskus olen haaveillutkin seisovani keskellä korpea jossa voisi purkaa huutamalla kaikki patoumat. Huuto on voimakasta, se on täyttä energiaa. Jos kropassa on liikaa patoutunutta energiaa, se pitää purkaa. Tai niinkuin synnytyksessä, kun se kipu vie järjen ja jäljelle jää vain alkukantainen tarve karjua. Karjuinkin ihan kiitettävästi, vaikka tukihenkilönä toiminut opiskelukaverini yritti väittää (hän siis valmis kätilö tätänykyä, joten tietääkin asioista kai jotain), että huutaminen ei auta. Varmana auttoi, se järjetön huuto ja karjuminen piti minut järjissäni ja keskittäessäni sen kivun aiheuttaman negatiivisen energian tulvan siihen huutamiseen, tuntui se helpottavan kipuakin. Sori vain viereisten huoneiden synnyttäjät, toivottavasti ette saaneet traumoja pitämästäni metelistä. Vaikka osasivat ne toisetkin mölistä, ehkä ne ymmärsivät minua.

ps. Säälittää vähän kissani, poikanen on nyt liikkeelle lähdettyään tauotta kissaraukan kimpussa. Kulkevat peräkanaa täällä, kissa stressaantuneen (vittuuntuneen) oloisena etunenässä etsien pakopaikkaa ja poikanen perässä kontaten, hihkuen riemusta, koska kissa on hänen mielestään siisteintä koko maailmassa. Luulin, että tämä olisi joku lyhytkestoinen VAIHE ja mielenkiinto lopahtaisi. Mitä vielä, vauhti vaan kiihtyy ja kissa saa juosta päivä päivältä lujempaa. Kyllä minä siis kiellän käsiksi käymästä, mutta en minä liikkumasta voi kieltää.