Urbaani etana ja möröt menneisyydestä (avautumista luvassa)

Olen aina vihannut luonto-ohjelmissa niitä kohtauksia, joissa leijona nappaa hitaimman antiloopin pitkän takaa-ajon jälkeen, krokotiili repii kappaleiksi viattoman joelle juomaan tulleen eläimen, tai ylipäätään niitä kohtia, joissa tietää sen heikomman osapuolen kohta mahdollisesti joutuvan saaliiksi. Samankaltaisia tunteita herätti eilinen bussimatka, sillä yksi epäonninen kotiloetana oli jollain kummalla tavalla joutunut bussin lattialle. Huomasin sen "vaunuosastolla" istuessani, se mateli hitaasti pitkin lattiaa juuri bussin keskiovien kohdalla. Joka kerta bussin pysähtyessä ja jonkun jäädessä pois jouduin kääntämään katseeni muualle, sillä pelkäsin jonkun matkustajista astuvan sen murskaksi. Minulla ei kuitenkaan ollut pokkaa käydä pelastamassa poloista, olisin kerännyt liikaa katseita. (kukaan muu myöskään tuskin sitä oli huomannut?) Niinpä sydän kurkussa pidätin hengitystä jokaisella pysähdyksellä, ja oman pysäkkini kohdalla helpottuneena luikin ulos toivoen koko sydämestäni, että tämä urbaani bussimatkaileva etana pelastuu ja pääsee sieltä poiskin joskus. Oli oikeasti kamala ja ikuisuudelta tuntuvan pituinen matka. Jatkossa en tutkaile lattioita noin tarkkaan, seuraavalla kerralla on pakko käydä pelastamassa etana, koska en  kestä tuollaista piinaa enää uusiksi.



En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hetkeen, sillä olen käynyt läpi vanhan blogini tekstejä. En aio kertoa missä tämä blogi sijaitsee, se on liian henkilökohtainen ja liian täynnä mörköjä menneisyydestäni. On järkyttävää, miten paljon sitä jollain tasolla unohtaa. Unohtamatta kuitenkaan. Ja miten vahvoina ne samat tunteet palaavat takaisin, kun lukee niitä sanoja. Yhtä aikaa kamalaa ja opettavaista käydä läpi niitä tunteita ja tapahtumia. Niitä lukiessa ja tunteitani käsitellessä olen nyt tajunnut, että on tiettyjä asioita jotka jättävät jäljet joita ei voi poistaa. Olen aina kuvitellut olevani jonkinlainen SuperIhminen (kuvittelen edelleen), menen läpi mistä vain ja jatkan eteenpäin vahingoittumattomana. Vahva minä olen, mutten sittenkään ehkä vahingoittumaton. Tajusin nimittäin, että tietyt tapahtumat ovat jättäneet minulle pelkoja ja jonkinlaisen turvattomuuden tunteen, joka on johtanut tähän "minä pärjään yksin enkä tarvitse ketään" ajatusmaailmaani. En tarvitse, koska en uskalla tarvita. En uskalla luottaa enää sillä tasolla, että päästäisin jonkun elämääni oikeasti. Alitajunnassa kytee jatkuva pelko ja epäilys, jos kaikki toistuu, jos en tunne toista tarpeeksi hyvin. Nyt varsinkin, kun minula on suojeltavana myös lapsi, en voi edes kuvitella päästäväni ketään tänne tuhoamaan kaikkea. Minä voin ottaa selkääni, laittaa silmät kiinni ja ilmekään värähtämättä ottaa vastaan iskut, olla tuntematta kipua, mutta jos kukaan ikinä koskisi minun lapseeni niin minä ehkä tappaisin sen ihmisen. Oikeasti.

Kaiken tuon muistelu saa minut voimaan pahoin. Ihan tosissaan, fyysisesti pahoin. Muistan miten nukuin vaatteet päällä, laukku sängyn vieressä valmiina ja pahimman ahdistuksen ja pelon aikana veitsi patjan alla. (näin jälkikäteen ajateltuna en todellakaan tiedä mitä meinasin tuolla veitsellä, olisinko oikeasti puolustautunut sillä tarpeen vaatiessa?) Pelkäsin, että hän jotenkin pääsee asuntooni taas, saa avaimen jostain ja tulee kun nukun. Vieläkin huomaan (en tietoisesti, mutta kuitenkin) tarkistavani porraskäytävän kotiin tullessa, ettei hän taas odota siellä piilossa. Olin pitkäksi aikaa jollain tasolla unohtanut tuon kaiken ja tosiaan kuvitellut, ettei mikään ole jättänyt jälkiä. Nyt kun olen viikon pohtinut syitä ja seurauksia, näen kaiken paremmin. Minä pelkään. Siinä se. En ole vahingoittumaton. Mutta minä elän vaikka koko elämäni yksin, hautaan asti, jos sillä voin olla varma siitä, etten ainakaan minä tuo lapseni kotiin ihmistä joka voisi vahingoittaa jompaa kumpaa meistä.

Mutta ei huolta, kaikista muisteloistani huolimatta olen ihan hyvinvoiva, korkeintaan hieman ahdistunut ajoittain. Aion jatkossa olla lukematta vanhoja kirjoituksiani ja palata niihin vasta eläkeiässä jolloin minulla on aikaa märehtiä menneitä. Nyt ei ole, nyt minulla on maailman suloisin poika ja haluan keskittyä vain häneen.