Kerron sulle mitä mä teen nyt

Toista vuotta taukoa, melkoisen hyvä suoritus jopa minulta. Mutta hei, täällä edelleen heilutaan.

Mitkä asiat ovat pysyneet:

-Asumme yhä samassa kodikkaassa kaksiossamme
-Perheemme koko on edelleen 2 henkeä (ja mummoni kidnappaama kissa, lasken omakseni, vaikka tyytyväisenä on jo tovin asustellut mummoni luona).
-Olen yhä ajoittain epävarma ja ailahteleva kehonkuvani suhteen
-Olen yhtä ärsyttävän oikeassa (kaikessa) kuin aina ennenkin

Mitkä asiat ovat muuttuneet:

-heivasin entiset opintoni ja vaihdoin alan viittomakielen opiskeluun. Unelmia kohti beibet, tämä on enemmän kuin juuri sitä, mitä olen halunnut jo vuosia.
-Poikaseni parin vuoden tiivis puheterapia on tuottanut tulosta, ja saadaan ehkä alkaa purkaa puheterapiaa enää harvakseltaan toteutettaviksi seuranta- ja ohjauskäynneiksi. Ette usko miten iloinen ja helpottunut olen.


En minä tiedä onko mikään konkreettisesti muuten muuttunut. Sama pää, samat ajatukset, uudet ajatukset, sama nainen ja muuttuva nainen. Elämä etenee pitkästä aikaa jotain tavoitteita kohti eikä vain tunnu ajelehtemiselta. Syksyllä oli melkoisia vaikeuksia saada arki sopimaan uusiin uomiinsa. Päätoiminen korkeakouluopiskelu, vuorotyöt ja yhden vanhemman perheen pään vastuu kaiken tämän yhteensovittamisesta - niin että kaikelle riittää aikaa ja kaikki säilyvät hengissä ja melkein tyytyväisinäkin - oli kuulkaa melkoinen syksy. Nyt olen päässyt tilanteen herraksi ja juuri lisäsin aikatauluumme poikaselle vielä säännöllisen harrastuksen. Oon nääs supernainen!

Mitä oikeasti teen yksin kotona

Eräs naamakirjan videopätkä (kuvateksti jotain tyyliin "mitä teen kotona kun kukaan ei ole näkemässä" tms) herätti pohtimaan, mitä kaikkea dorkaa touhuan kotona. Mitkä asiat jätän tekemättä, jos joku muu on näkemässä tai edes samassa asunnossa? Lasta ei lasketa, hän saa aidon annoksen minua kaikessa karmeudessaankin.

Minä:

-Kaivan nenää, paljon. Pesen myös käteni tämän jälkeen, ei tarvitse pelätä räkäpaakkuja
-Peilailen itseäni, enemmän tai vähemmän vaatteita päällä, erilaisissa asennoissa, nähdäkseni missä näytän ihan hirveältä tai yrittäen näyttää ei-niin-hirveältä. Alastonpeilailut ennen suihkua on ihan parasta antia.
-Haahuilen pitkiä aikoja ilman paitaa/housuja/mitään vaatteita.
-Käyn kuvitteellisen keskustelukumppanin kanssa pitkiä keskusteluja, tai no monologeja, milloin mistäkin. Joskus myös englanniksi ja ruotsiksi. Ruotsi vähän tökkii, pitää useimmiten vaihtaa englanniksi, kun sanasto loppuu kesken. Useimmiten puhun aiheista, joista ehkä haluaisinkin kuvitellun tyypin kanssa puhua tai jotain mitä haluaisin hänelle selittää.
-Syön kummallisia ruokayhdistelmiä. Eilinen bravuuri: ruisleipää oivariinilla, valkohomejuustolla ja vadelmahillolla. Kokeilkaa,
-Hiplaan tissejäni. Siis tämä ei ole mitenkään eroottisesti sävyttynyttä toimintaa, kunhan nyt hipelöin. En osaa selittää. Ehkä joku sama mekanismi, kun miehet kaivelee aina niitä muniaan?

Näitä olikin yllättävän vähän. Kai sitä muutakin hölmöä tulee yksin ollessa touhuiltua, mutta kuuluu asiaan.

Olen nyt toista tai kolmatta (ei voi muistaa) kertaa parin kuukauden sisään flunssassa. Raskasta, arki rullaa eteenpäin samalla tohinalla kuin ennenkin, vaikka minusta pelkkä oleminen on välillä vähän vaikeaa. Lapsen päiväkodissa jyllää vesirokko. Luojan kiitos oma lapsoseni on rokotettu sitä vastaan, tästä nyt puuttuisikin vielä se pilkullinen ja kutiseva lapsi. Peukut pystyyn siis rokotteen antaman suojan pitävyyden puolesta.

Olen muuten hurahtanut jouluun. Minä! Aina semisti anti-jouluihmisenä tunnettu. Kortit on askarreltu ja glögiäkin jo maisteltu. Odotan jo lehtien joululeivonnaisten reseptejä ja kaikkea sitä ärsyttävääkin hössötystä. Onko tämäkin sitä vanhaksi tulemista? No väliäkö tuolla, pidän tästä uudesta innostuksesta.

ps. Paitsi että se jouluaskartelu-hurahdus tuli aika kalliiksi. Löysin korillisen ihanaa askartelusälää, ei ole halpaa lystiä.

Kuinka sanoisit, jos et voisi sanoa?

Hienosti meikäläinen on tätä blogia viimeiset puoli vuotta hoidellut. Peukut siitä. Uskokaa tai älkää, täällä sitä silti yhä heilutaan. En edes viitsi tehdä mitään yhteenvetoa tuon puolen vuoden tapahtumista ja kuulumisista, en nimittäin kykene ajattelemaan niin pitkää aikajanaa kerrallaan, enkä totta puhuen edes tiedä mihin tuo aika on kulunut. Elämiseen, luulisin?

Poikanen on kasvanut 3-vuotiaaksi miehenaluksi. Päiväkoti ja aika ovat tehneet tehvävänsä, huomaan lähes päivittäin lapseni osaavan asioita, joita minä en enää hänelle olekaan opettanut tai joiden oppimista en ole ollut seuraamassa. Huikeaa! En edes tunne haikeutta siitä (vaikka olisihan se ihanaa, jos voisin hänet aina pitää pienenä ja suloisena poikasena), on ihanaa seurata tuota kehitystä.

Lapsen puheen kehityksen suhteenkin on päästy eteenpäin, mutta selville vesille lienee matkaa vielä joko paljon tai hyvin paljon. Kuukausien tauon jälkeen kävimme taas puheterapeutin luona. Yksittäiset sanat ovat muuttuneet lauseiksi, ilmaisu monipuolistunut, mutta jumissa ollaankin sitten melkein kaiken muun suhteen. Äänteitä puuttuu, niitä korvataan vaihtelevilla kirjaimilla ja puhe on auttamattoman epäselvää. Verbaalista dyspraksiaa puheterapeutti nyt väläytteli alustavaksi ja epäviralliseksi diagnoosiksi tämän hetken havaintojensa perusteella. Huojentavaa, mutta samalla aika hurjaa. Saatiin kotiin oma kuvakansio, jota nyt pitäisi vähän alkaa muokkailla omien tarpeidemme mukaiseksi ja totutella sitä käyttämään. Päiväkodin ja kodin väliseen tiedonkulkuun, mitä missäkin on tehty ja tapahtunut, tulee kuvitettu päiväkirja/reissuvihko.

Hieman jännitän, miten suurella panostuksella päiväkodissa näitä tukitoimia lähdetään toteuttamaan. En epäile heidän tahallaan lintsaavan tällaisissa asioissa, mutta noin isossa talossa ja henkilökunnan vaihtuessa yhtenään (vuoropäiväkoti, auki 24/7) on johdonmukainen toteutus mm. tuon kuvakansion käytön suhteen varmasti haasteellista. Tai ehtivätkö/muistavatko täyttää päiväkirjaa? No, se selvinnee, kun asian heille esittelen ja näen miten hommat alkavat sujua.

Myös alimman vammaistuen hakemisesta oli puhetta. Tuntuu hassulta, vaikka asiasta keskusteltaessa ihan loogiselta ja aiheelliselta sitten kuitenkin. Arjessa on paljon haasteita joita "normaalin" lapsen kanssa ei ole. Olen lapseni henkilökohtainen tulkki, joudun vastaamaan hänen puolestaan/tulkkaamaan hänen vastauksensa varmaan enemmän kuin 99% tilanteista, joissa joku lähipiirin ulkopuolinen henkilö hänelle puhuu. Työvuorojen säätäminen puheterapioiden suhteen (vapaatoiveet ovat ns. omia vapaita, eli niiden toteuttaminen saa vähentää työtuntejani eli ihan suora tulonmenetys on mahdollista). Viittomien opettelu ja kuvakommunikaatioon liittyvät hommat (etsi kuvia, opettele käyttämään, yritä opettaa siinä sivussa vähän muitakin, muista itse käyttää niitä, päivitä kuvia tarpeiden mukaan). Paljon asioita joista on tullut arkipäivää, mutta toki se on ylimääräistä työtä. Puhumattakaan siitä tahtojen taistelusta, kun lapsi ei tule ymmärretyksi ja seison ottamassa vastaan kaiken sen turhautuneen huudon. Ja se mahdollinen tulonmenetys ylimääräisistä vapaista. Kyllä, otan enemmän kuin mielelläni vastaan pienimmänkin avustuksen, jos sellaista on mahdollista hakea ja saada.

Minä ymmärrän kyllä lastani pääosin hyvin, olen oppinut hänen kielensä. Välillä on vaikea jopa ymmärtää, miksi joku muu ei omaan korvaani ihan selkeää lausetta/sanaa ymmärrä ollenkaan. Kun tuossa eräänä päivänä kirjasin lapseni omia ilmaisuja paperille, tuli hyvin selväksi mikseivät muut sitä ymmärrä. Tässä esimerkkejä yksittäisistä sanoista:

kyllä = kiuvva
laiva = haauva
banaani = pattititi
leipä = heihää
minä = mäja
nukkua  = huhhaa
pieni = piija

Voitte kuvitellä, kun tällaisia sanoja latoo peräkkäin lauseeksi, niin siitä ei ilman lapseni oman kielen tuntemista kovin helpolla ota selvää. On niitä oikeissa muodoissaankin olevia sanoa, mutta ikävä kyllä ne taitavat edelleen olla vähemmistönä. Minusta hänen oma kielensä on suloinen, mutta surullista kyllä sillä ei kovin pitkälle muiden kanssa pärjää. Onneksi apua on saatavilla ja eteenpäin mennään joka päivä.

Päivitystä

Totaalisesti olen laiskotellut tämän blogin suhteen viime aikoina. Mutta täällä sitä yhtä heilutaan ja hengitetään, kaikki voivat hyvin ja elämä rullaa. Pikakelauksella päivitykset viimeisistä ohi hujahtaneista viikoista ja asioiden saamista käänteistä, jos sellaisia on:


-Poikanen sai vihdoin, puolen vuoden odottelun jälkeen, ajan puheterapiaan. Vaikka emme ole siellä edes käyneet vielä, niin tuntuu kuin harteilta olisi tipahtanut suurin taakka ja huoli, nyt en ole enää ihan yksin tämän asian kanssa.
-Edellisestä voinee jo päätellä, että poikanen ei siis edelleenkään juuri puhu. Nyt on sentään alkanut äännellä suu auki (entisen yninän ja kröhimistä muistuttavien kurkkuäänien sijaan), vaikka eihän se mölinä kyllä vielä edes muistuta puhetta. Muutamia sanoja on tullut, mutta sanojen yhteismäärä edelleen alle 20.
-Päiväkotiuransakin lapsi aloitti, ihan mallikkaasti ja hienosti on mennyt. Itkuilta ja pieniltä ongelmilta/kommelluksilta ei ole vältytty (päiväkoti mm. unohti laittaa ei-kuivalle lapselle vaipan ja lapsi ui pissassa koska kukaan ei kurahousujen ja haalarin alta asiaa tietenkään huomannut, paitsi minä sitten kotona lasta riisuessa, sitten oli vähän ongelmia vaihtuneiden/hävinneiden tavaroiden kanssa ja jotain tällaisia pieniä hämminkejä).
-Minä olen todennut, että tissini eivät varmaan ikinä lopeta maidon tuotantoa kokonaan. Asiasta kysellessäni kävi ilmi, että en ole ilmeisesti ainut jolla on tätä ongelmaa. Miksei kukaan koskaan missään muista varoittaa tällaisista asioista? Kyllä meuhkataan maidon riittämisestä ja muusta, ei vaan muisteta sanoa, että sitten kun se riittää niin se ei ehkä koskaan enää lopukaan. Hah.




Minä olen ollut aivan käsittämättömän väsynyt jo pitkään. Älkääkä tulko ehdottelemaan mitään masennusta, tämä väsymys on fyysistä. Ei vaan jaksa, tuntuu kuin keho olisi lyijyä ja kaikki on raskasta ja vaivalloista, liikkuminenkin. Lisäksi ihan kirjaimellisesti väsyttää, siis nukuttaa, eikä se olotila poistu. Yksi selittävä tekijä jo löytyikin, Hb oli laskenut parissa kuukaudessa 150 -> 112. Vaikkei tuo arvo sinänsä hälyttävä vielä ole, niin tuo lähes 40 yksikön tipahdus on valtava eikä ihme, jos se kropassa tuntuu. Yritän nyt tsempata ravinnon suhteen ja popsin rautakuuria. Harkitsen jopa  punaisen lihan palauttamista väliaikaisesti ruokavaliooni, jos sillä saisi alkusysäyksen hemoglobiinin nousulle. Pahempi kuin joustaa vähän periaatteistaan on tämä olotila, ainakin nyt tuntuu siltä. Muilla on karkkipäiviä, meikällä on sitten kai jatkossa punaisen lihan päivä.


Palaillaan, olisi kyllä vaikka mitä juttuja kerrottavana, mutten viitsi kaikkea niputtaa tähän samaan kirjoitelmaan, ettei mene lukeminen puuduttavaksi.


ps. Meillä on vihdoin lunta, tein eilen ehkä maailman siisteimmän kissalumiveistoksen. Lapsi tiputti siltä pään noin minuutti valmistumisen jälkeen. Tää on niin tätä. Jos olisin tosi aikuinen, niin olisin osannut suhtautua siihen vaan huumorilla, mutta sisäinen kakarani kyllä älähti, kun hieno teokseni heti tuhottiin. Onneksi sentään maltoin pitää kieleni kurissa ja jupisin vain pääni sisällä harmissani.

Kypsää vanhemmuutta

Kun korkean kuumeen kourissa maannut taapero alkoi tänään yrjöämään syliini, oli valehtelematta ensimmäinen aivojeni minulle syöttämän ajatus "ei helvetti, ei enää tätä, nyt jos pakenet niin säästyt taudilta, JUOKSE JO!" En juossut, luonnollisestikaan, täällä sitä yhä ollaan. Mutta useamman yrjötaudin (lapsen sairastamana siis) kokeneena tiedän, että kun pari vuorokautta valvon lasta hoivatessa ja yrjöpyykkiä pestessä, niin seuraavaksi kohteena olen minä. Se on rankka maraton, pelkkä oma tautikin on rankkaa, mutta sitä edeltävä toisen hoivaaminen valvomisineen vie voimat jo ennen kuin itse aloittaa yrjöämisen. Yhdeltäkään taudilta en ole vielä säästynyt, joten toiveeni eivät ole korkealla tälläkään kertaa. Ihan turha lässyttää käsien pesusta ja käsihygieniasta. Kun lapsi yrjöilee päälleni, sänkyyni, ympäri asuntoa ja kipeänä raukkana liimautuu minuun kiinni kuin ylimääräiseksi raajaksi, niin käsien desinfiointi on taudin torjumisen suhteen jokseenkin turhaa.


Onneksi aktiiviset pakenemisajatukset kestivät vain muutaman sekunnin, sen jälkeen sain kytkettyä päälle "ei tässä mitään, tästä selvitään, noniin nyt pesulle ja pyykkäämään" -moodin päälle. Uh, peukut pystyssä, tästä selvitään taas.

Nopea yhteenveto ajatuksistani

Vajaan kolmen tunnin yöunien, kahden valtavan kahvikupillisen ja melkein ällöttävän terveellisen aamupalasmoothien jälkeen istuin bussissa, mieleni ollessa yllättävän zen olosuhteisiin nähden. Ok, ulkona tihuutti vettä ja paksu villatakki takin alla oli ehkä liikaa, mutta koin silti voittajafiiliksiä ollessani niinkin hyväntuulinen. Ja sitten se iski, se haju. Jumalauta, joku on pieraissut. Pieraissut täpötäydessä aamubussissa! En ihan äkkiä keksi mitään ällöttävämpää kuin haistella sitä tunkkaista lemua melkein koko loppumatkan. Zen oli poissa ja vitutti. Kuka ***** piereskelee bussissa, ihan oikeasti?

 

 

Aiheesta kolmanteen. Olen taas aktivoitunut käsitöiden saralla. Asusteita ja kodin tekstiileitä on parin viikon aikana valmistunut kiitettävää tahtia, ottaen huomioon kohtuullisen suuret määrät koulutehtäviä joita samalla on ollut pakko vääntää. Vuorokauden tunnit ovat aika vähissä, mutta niin kai ne ovat aina. Poikanen on innostunut käsitöistä myöskin. Kaivaessani puikot ja langat esille, vaatii hänkin oman keränsä lankaa ja alkaa kieputtaa sitä mitä mielikuvituksellisimmille solmuille, sitä on hauska salaa seurata.

 

ps. Onko se(kin) vanhuuden merkki, että vuodet eivät enää tunnu pitkiltä? Lapsena viikko oli ikuisuus, kuukaudet jo lähes absurdeja aikamääreitä. Nyt jokin vuoden päästä tapahtuva ei tunnu edes kaukaiselta. Tiedän, että ihan kohta se hetki on jo tässä, hyvä kun silmää ehtii räpäyttämään.

 

ps. vol2. Minähän imetin lastani 2v 2kk (tästä olen erittäin ylpeä ja edelleen mielessäni usein taputan itseäni olalle tämän suorituksen johdosta). Minusta on silti hämmentävää, että edelleen tissini tuottavat maitoa. Ei tietenkään mitenkään paljon, mutta vähänkin napakammin kun tissistä nappaa kiinni, niin maidolta ei voi välttyä. What, eikö tämä koskaan lopu, minkä loistavan lehmän maailma minussa menettikään.

Kuuntele

Sulje silmäsi ja keskity. Mitä kuulet ympärilläsi?

 

Olen viimeisten viikkojen aikana opetellut kuuntelemista. En muiden kuuntelemista (vaikka siinäkin olisi varaa kehittyä aika rutkasti), vaan ympäristön kuuntelemista. Se on kuin meditaatiota, siihen jää koukkuun. Suuri osa meitä ympäröivästä äänimaailmasa jää meiltä havaitsematta, tai se ei koskaan tavoita tietoisuuttamme, vaikka sen pakostikin kuulemme. Parhaiten sen huomaa keskellä vilkasta kaupunkia. Ensimmäisten sekuntien aikana havaitsee ilmiselvät äänet, ohiajavat autot, liikennevalojen piippauksen, bussin sihahdukset ovien avautuessa. Niiden alta alkaa kuulua muita ääniä: ihmisten askeleita, sanoja ja keskustelunpätkiä, kolahduksia. Niidenkin takaa paljastuu lisää ja lisää: tuulen mukana maata pitkin laahaava lehti, jokin kauempaa tuleva taisainen humina, tuuli, yksittäiset vesipisarat. Mitä kauemmin kuuntelee, sitä syvemmälle äänimaisemaan uppoaa. Se on fantastista, koko ajan löytää jotain uutta. Minusta tuntuu siltä, että kirjaimellisesti uppoan siihen äänien sekaan ja unohdan itseni.

 

Minä olen huono meditoimaan ja rentoutumaan, koska ajatukseni vaeltelevat ja mieleni poukkoilee. Tämä kuuntelu on ensimmäinen metodi, jolla saan ajatukseni tauolle ja voin keskittyä johonkin muuhun. Ainut ongelma on, että minulta se ainakin vaatii silmien sulkemisen, eikä kaikki onnistu silmät kiinni. Missasin tämän vuoksi bussin yksi aamu, sen jälkeen piti lopettaa kuunteluharjoitukset bussia odottaessa.

 

ps. Olen tulossa vanhaksi. Kaikennäköisiä vaivoja alkaa ilmaantua kroppaan. Polvi vihoittelee ja suolisto on sekaisin. Missä vaiheessa kaikkivoipainen, nuori ruumiini muuttui tällaiseksi? Liittyykö tämä lapsen saamiseen vai onko vain sattumaa, että vaivoja alkoi ilmaantua sen jälkeen? Entinen kroppani selvisi vuosikausien syömishäiriöistä, liiasta alkoholin kulutuksesta, tupakoinnista, vieläkin epäsäännöllisemmästä elämästä kuin nykyään, eikä tuntunut missään. Mutta auta armias, jos nyt vaikka syö muutaman päivän miten sattuu, kyllä vasta kertoo mielipiteensä aika ärhäkkäästi.

 

Vai onko tässä nyt käynyt niin, että nuoruuteni laiminlyönnit kehoani kohtaan kostautuvat nyt? Olisi ehkä pitänyt jättää muutama syömishäröilyvuosi toteuttamatta.