Kaikki tuntuukin yhtäkkiä niin henkilökohtaiselta, ettei sitä voi antaa muiden nähtäväksi,ei paljastavien katseiden alle, ei edes kurkattavaksi. Tekee mieli käpertyä itsensä ympärillä ja vaalia kaikkea sitä mitä on ja mitä tulee, aivan kuin sillä tavalla estäisin kaiken pahan ja voisin suojella itseäni ja sisälläni kasvavaa elämää. Samalla haluaisin kertoa koko maailmalle, että minussa ja maailmassa, elämässä ja kaikessa on vihdoin loksahtanut jotain kohdalleen, minä olen onnellinen.
Tämä ei ole sellaista hilpeää, ylitsepursuavaa onnea joka rönsyilee kaikkialle. Ei, tämä onni on niin hiljaista ja syvää, ettei siitä osaa kertoa. Konkreettisimmin se ilmenee rauhana joka mielen on vallannut. Omat päätökset ovat vihdoin omia, en kavahda muiden mielipiteitä enkä pelkää niitä kuten ennen. Ehkä vihdoin uskallan näyttää itsestäni sen puolen, joka kaiken pelon vuoksi on jäänyt kaikilta näkemättä. En ole se kylmä ja etäinen ihminen, minä vain en koskaan ole osannut kertoa niitä tärkeimpiä asioita, en ole uskaltanut enkä halunnutkaan. On tässä vielä pitkä matka kuljettavana ennen kuin saavutan sellaisen tilan johon tähtään, mutta nyt ainakin tiedän minne olen menossa. Olen vihdoin kotona, tässä on tämä hetki ja tässä hetkessä on kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti