Monen päivän jännitys purkautui itkuun, helpottavaan sellaiseen. Maailma pyörii ja elämä kantaa, aliarvioin äitini tilannetajun ja kyvyn suhtautua asioihin. Ei hän tuominnut eikä raivonnut,vaikka sitä eniten pelkäsin. Viestin sävy oli lähinnä huolestunut ja hämmentynyt, ei hän tätä odottanut tai toivonut, muttei myöskään arvostellut. Kertoi kuinka en ole valinnut helppoa tietä, hän jos kuka tietää, ja että hän on huolissaan miten tulemme pärjäämään taloudellisesti ja muuten.
Myrskyjä ja keskusteluja on varmasti luvassa jossain edessäpäin, mutta nyt on helpompi jatkaa ja kohdata ne. Odotus on aina pahinta, se piinaava epätietoisuus joka vie unet ja ruokahalun. Enää ei tarvitse väistellä kysymyksiä tulevasta ja keksiä selityksiä. Voin vihdoin taas hengittää.
EDIT: Noniin, tuli sieltä se pelkäämäni sitten. Ok, joudun maksamaan tästä valinnastani kovan hinnan, jos äitini pysyy sanojensa takana, sen ettei hänellä ole minulle enää mitään sanottavaa nyt eikä jatkossakaan. Jos minun pitää valita itseni (+ tulevan lapseni) ja äitini välillä, valitsen itseni ja sisälläni kasvavan lapsen. Eihän muita vaihtoehtoja edes ole, ei oikeasti. Ehkä äiti jonain päivänä ymmärtää. Hänet tuntien se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, voi olla, että tästedes jatkan matkaani ilman äitini tukea ja läsnäoloa elämässäni, mutta jossain mieleni syövereissä olen jo siihen valmistautunutkin. kyllä se silti sattuu.
I can only win
even if I lose
I always find out something I can use
No use tryin' to stop me now
to overshadow me somehow
(Hanoi Rocks - Obscured)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti